Kysymykset

Ei Luther nähdäkseni ollut periaatteesta ehdottomasti näkyjä vastaan. Mutta sitä hän ei hyväksynyt, jos ne eivät kirkastaneet Kristusta tai johtivat ihmisen ylpeyteen/kerskaamiseen. Jumala tekee mitä tahtoo ja antaa ilmestyksen jos tahtoo. Noista (tai vastaavista) ei milloinkaan saa tulla pyhän sanan eli Raamatun korviketta.

Kaikki on tietysti suhteellista näissä asioissa. Mikä on pitkää ja/tai pätkää? Samoin täytyy ajatella, että jonkinlainen mahdollinen leikkaus on aina tietynlainen riski ja aika työläs/kivulias. Itse en koe tuota tai vastaavaa leikkausta mitenkään tarpeellisena, mutta tietysti joku tilanne joskus voi olla niin poikkeuksellinen, että tuo mahdollisuus tulee ajankohtaiseksi. Eikö voisi tyytyä siihen, millaiseksi kroppa alkuaan on muodostunut? Nykyajan ihanteet ovat vain luotua tarvetta ilman sen kummempaa ehdotonta "standardia". Näin äkkiseltään sanon suoraan, että voisit harkita jättää väliin tuollaisen leikkauksen.

Ei ole. Kaikesta saadaan tehtyä syntiä, jos ajattelee nurjasti. Jumala antaa sinun iloita liikunnan riemusta täysin siemauksin. Mene vaikkapa heti ja osta kuntosalille kausikortti ja pyri hankkimaan itsellesi oiva vireystila!

Tuohon en osaa sanoa näin netin kautta paljoakaan. Tajuan, että tuota tuskaasi on kestänyt kauan. Koen hyvänä sen, että olet keskustellut ja ollut yhteydessä kristilliseen terapeuttiin. Mielestäni olisi tärkeää pyrkiä kartoittamaan masennuksen syitä ja syntyjä. Millainen on sinun perhetaustasi? Suhteesi vanhempiin ja muihin läheisiin? Oletko heiltä saanut rakkautta ja hyväksyntää? Miten itse suhtaudut heihin ja heidän huolenpitoonsa ja hoivaansa? Vai puuttuvatko nämä? Entä painaako sinun sisintäsi joku paha asia menneisyydessä tai tekemäsi synti? Ajaudutko kielteiseen kierteeseen, jos epäonnistut arjessa taikka kristillisessä kilvoituksessa toistuvasti? Jaksatko uskoa syntisi anteeksi ainoastaan ja yksin ja vain Kristuksen tähden ilman omaa ansiotasi ja yrittämistä? Muistatko, että sinut on kastettu ja jo siinä vapautettu kaikista pahan pimeyden voimista ja perkeleen hirmuhallituksen alta Jumlana oman lapsen iloon ja vapauteen? Sinulla ei ole mitään syytä itsetuhoisiin ajatuksiin ainakaan Jumalan näkökulmasta. Hän rakastaa sinua ja hänellä on sinulle elämäntehtävä, jonka vain sinä pystyt täyttämään tässä maailmassa. Siksi toivon, että saat armon lisäksi iloita tästäkin ja lähteä kulkemaan aina vaan eteenpäin - vaikka kuinka pienin ja haparoivin askelin. Herra sinun matkaasi siunatkoon!

Armoa janoava ja lähimmäistänsä armahtava.

Laitan myös tähän kirjoituksen, jossa valotan asiaa enemmän. Luepa se läpi!

PYHÄ RISTI

“Jos joku tahtoo minun perässäni tulla, hän kieltäkään itsensä ja ottakaan ristinsä ja seuratkaan minua.” (Matt. 16:24) Jeesus on vain vähän aikaisemmin samassa luvussa kuvannut oman sukupolvensa “häijyksi ja huorintekijä sukukunnaksi” (Matt. 16:4). Nyt hän toivoo omilta opetuslapsiltansa erilaista suhtautumista. Hän kysyy heiltä uskollisuutta. “Jos joku tahtoo.” Häijy ja huorintekijä sukukunta tahtoo väliin yhtä, väliin toista, mitä milloinkin kulloistenkin himojensa ja halujensa mukaan. Mutta Jeesuksen omilta kysytään: “Tahdotko?” Tahdotko rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? Tahdotko seurata häntä? Tahdotko kokonaan kieltää itsesi ja ottaa ristisi? Rakkautta ei voi pakottaa. Se syttyy, jos on syttyäkseen. Siksi Jeesus ei tyrkytä. Hän ei vaatimalla vaadi seuraajiansa seuraamaan. “Jos joku tahtoo.” Kyse ei kuitenkaan ole ihmisen mahdollisuuksista tai hänen luontaisesta kyvystään. Eihän kukaan tahdo kuolemaansa, eivät edes ne, jotka kuolevat oman käden kautta. Siksi seuraamiseen tarvitaan jumalallinen voima. Juuri edellä Jeesus on ensimmäisen kerran täysin peittelemättä puhunut tulevasta kärsimyksestään ja kuolemastaan (Matt. 16:21). Siinä hän lahjoittaa rakkautensa. Seuraamisen voima vuotaa hänen haavoistansa. Hänen ristiinsä katsoessasi sinulta kysytään: “Tahdotko?” Vai tahdotko mennä pois, valita toisen, itsellesi mieluisamman tien, elää elämääsi kuolematta koskaan omista odotuksistasi? On valittava. Jeesus odottaa ratkaisuasi. Älä anna hänen odottaa turhaan. Tie seuraamiseen kulkee itsensä kieltämisen kautta. “Hän kieltäköön itsensä.” Pietari ei kieltänyt itseänsä. Juuri siksi hän kielsikin Jeesuksen. Olisiko toisin voinut käydäkään? Itse asiassa Pietari kielsi Mestarinsa jo ruvetessaan nuhtelemaan häntä hänen kärsimysilmoituksestansa (Matt. 16:22). Kiirastorstain yön tapahtumat kertaavat ikävällä tavalla näyttämöllä kaikkien nähden sen, mitä käsikirjoitettiin tässä yhteydessä. “Mene pois minun tyköäni, saatana! Sinä olet minulle pahennukseksi.” (Matt. 16:23) Kukon laulun jälkeen Pietari meni pois. Hän meni ja itki katkerasti aiheuttamaansa pahennusta (Matt. 26:75). Mutta jälkikäteen Pietari oppi lankeemuksestansa kieltämään itsensä ja hänestä tuli Herransa seuraaja ristin tiellä aina omaan ristinkuolemaansa saakka. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan opi edes lankeemuksestansa. He kieltävät Mestarinsa uudelleen, uudelleen ja uudelleen … Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta kadotuksessa. Itsensä kieltäminen johtaa sitten ristin kantamiseen. “Hän ottakoon ristinsä.” Ristiä ei siis tarvitse hakea, ei etsiä, ei veistellä itse. Se on siinä jo valmiina. Ota se! Älä kysele, mikä on ristisi. Ei se kyselemällä selviä. Tiedät ja tunnet ristisi vain seuraamalla Jeesusta. Yht’äkkiä se on siinä sinun päälläsi. Kanna sitä iloisesti ja rohkeasti! Olet menossa oikeaan suuntaan. Parempi vaivaa Jumalan tiellä autuuden toivossa kuin huoletonta menoa seuramatkalla iankaikkiseen tuhoon. Tuleepa sinun päällesi maailman viha, valheveljien eksyttävät puheet tai sukulaistesi ylenkatse tai mitä muuta tahansa, niiden yhteisenä, ulkoisena merkkinä on aina ristin varjo, joka lankeaa yllesi. Siinä pimeydessä olet lähellä Herraasi. Kohtaat hänet, joka kulkee edelläsi tietä pitkin toivon tulevaisuutta kohti, joka kulkee kanssasi, ettet tänään jalkaasi kiveen loukkaisi ja joka kulkee perässäsi syntiset jälkesi menneisyydestäsi peittäen. Ristin kantajasta ei tehdä suurta sankaria. Siihen liittyy aina äärimmäisen syvä halveksunta ja hyljeksyntä. Usein ristiinnaulittavaksi tuomitun täytyi itse kantaa ristiänsä (oikeastaan ristin poikkipuuta)teloituspaikalle. Matkalla hän joutui syljeksinnän, potkimisten, tönimisten kohteeksi. Hänet eroitettiin yhteisöstään, joka näin kääntyi häntä vastaan. Onpa joskus sanottu, että juuri tämä puoli rangaistuksesta oli kamalinta. Jos olisikin saanut kuolla edes ihailtuna sankarina! Mutta ei. Ristille lyödään aina halveksittuna, hyljeksittynä. Sankarivainajat haudataan muualle ja muulla tavoin. Siksi on turha elätellä toiveita onnen kukkuloista. Ristin kukkulaa kutsutaan Golgataksi, pääkallon paikaksi (Matt. 27:33). Ei edes omassa tutussa, turvallisessa ympäristössään pääse paistattelemaan aurinkoisia päiviä. Profeetta ennustaa sattuvasti, että “minä olen haavoitettu niiden huoneessa, jotka minua rakastivat” (Sak. 13:6). Ristin yllä myös taivas synkistyy ja tulee vähäksi aikaa “pimiä kaikessa maassa” (Matt. 27:45). Epäilemättä kauniisti säteilevistä hehkuvaloristeistä puuttuu aitoustodistus. Varo eksymästä niiden loisteeseen! Varmasti kuoleman läheisyys ja itse kuoleminen kunniattomana houkkana pelottavat, ahdistavat ja raastavat sieluparkaa. Kuka kestää tuollaista odotusta? Monesta ristinkantajasta tulee tästä syystä ristinkaataja. Ei jaksakaan enää. Pääse helpommalla luovuttaessaan. Niin sitä ainakin luulee. Mutta Herramme näkee kauemmas. Hän lisää suorastaan profeetallisesti: “Joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen.” (Matt. 16:25) Ei sittenkään kannata luovuttaa. Ajan vaivat eivät ole verrattavissa kunnian kirkkauteen taivaassa. Lopulta uskollisuus ja rehellisyys palkitaan ruhtinaallisesti. Kuinka suloiselta kuulostaakaan jatkon lupaus: “Mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen.” (Matt. 16: 25) Kuollessaan pääsee elämään. Pitkäperjantaita seuraa pääsiäisen aamu. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy kuten Mestarillensa.

Sitäkin ja ylipäänsä sitä, että koko maapallo ja sen äärimmäisen hieno ja upea "mekaniikka" pysyy voimassa. Moni pienikin muutos esim. hapen määrässä tai magneettikentän vahvuudessa voi suistaa kaiken radaltaan tuhoten koko inhimillisen elämän maapallolta.

Vaikka noinkin. Toisaalta on hyvä muistaa, että emme voi järjellisesti loppuun saakka todistaa kenellekään Jumalan olemassaoloa. Kyse on aina kristillisestä USKOSTA Jumalaan. Mutta varmasti on hyvä tutkia Jumalan ihmeellisiä töitä (mm. luominen), jotka selvästi todistavat hänestä ja hänen olemassaolostaan.

Laitan pyyntösi muidenkin luettavaksi. Itse sanoisin, että rukoile ja lähde sitten rohkeasti mukaan seurakuntaan. Sitä kautta löytyy sitten myös kavereita, jotka Jumala tahtoo lahjoittaa sinulle.

Seurakunnan rakenne voi tiettyjen rajojen puitteissa olla erilainen ja eri aikoina vielä erilaisempi. Luterilainen tunnustus ei ole väittänyt koskaan edustavansa "puhdasta" alkuseurakunnan rakennetta. Se väittää, että Jumalan sanaa on saarnattava puhtaasti sekä sakramentit jaettava oikein. Paljosta muusta voidaan sopia tiettyjen rajojen puitteissa.

"Koettele kaikki ja pidä se, mikä hyvää on." Näin kehottaa Raamattu.

Lyhyesti kysymyksiisi.

1) Kristittyjen yhteisö on aina siellä, missä Jumalan sanaa saarnataan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Ne, jotka tulevat yhteen, ovat juuri se yhteisö eli jumalanpalvelusta viettävä pyhien joukko. Ei tässä ole tarpeen katsoa, kuinka raihnaista tai huonoa se joukko on. Kristus heitä hoitaa kumminkin. Uskontunnustuksessamme sinä tunnustat USKOVASI pyhän ja yhteisen seurakunnan. Ei siis ole kysymyksessä sen näkeminen varsinaisesti, ei sen todistaminen oikeaksi, ei sen hyvyyden korostus taikka muu sellainen. Etsi Kristusta, niin löydät seurakunnan, joka on hänen rumiinsa!

2) Virtuaalitodellisuus ei korvaa sitä Kristuksen kirkon elävää voimaa ja yhteyttä, joka koetaan "paikan päällä". Eihän meistä kukaan voi tai halua esim seurustella vain virtuaalisesti vaan päästä lähellä toista, jota rakastaa. Et etenkään pysty nauttimaan ehtoollista virtuaalisesti. Siksi tarvitset väistämättä oman srk-yhteyden ja paikan, jossa käydä.

Vaikea sanoa, koska meillä ei ole Raamatussakaan yksiselitteistä tapaa laskea vuosia, vaan erilaisia mahdollisuuksia.

Ks. tästä enemmän Biblian alusta, jossa on erilaisia vaihtoehtoja ja tapoja laskea vuosia maailman alusta.

Olen joskus kirjoittanut nöyryydestä enemmänkin. Laitan sinulle tämän pidemmän kirjoituksen tähän. Toivon, että jaksat lukea sen. 🙂

NÖYRYYTTÄ OPPIMASSA

Nöyryydestä opetetaan harvoin. Silti se on kristillisistä hyveistä jaloimpia – ellei jaloin. Puhumattomuuden syynä on ehkä häpeä. Hävettää puhua siitä, minkä tietää itseltä puuttuvan. Tulee vain tuominneeksi itsensä. Mutta haittaisiko se? Lyhyesti ilmaistuna todellista nöyryyttä on se, että ei kuvittele pääsevänsä taivaaseen omilla töillään, ei senkään takia, että yrittää edes jotakin pientä autuutensa eteen. Kun joku ihminen todella nöyrtyy, hän silloin ottaa vastaan pelastuksen evankeliumin iloisesti ja rohkeasti uskoen ja todella omistaa itsellensä Kristuksen ainoaksi Vapahtajakseen. Siinä, jos missä, on aitoa ja rehtiä nöyrtymistä.

Mutta totta kai, nöyryydestä on paljon muutakin oppimista tai opittavaa. Sitä ovat opetelleet ja oppineet ja myös opettaneet oikeastaan kaikki pyhät kautta koko laajan kristikunnan. Joitakin maistiaisia näistä viisauksista seuraavaksi.

Tuomas Kempiläinen on pannut merkille, kuinka kaukana me olemme arjen nöyryydestä:

”Jos tahdot, että muut kärsivät sinua, niin kärsi sinäkin muita. Katso, kuinka kaukana sinä vielä olet tosi rakkaudesta ja nöyryydestä; nöyrä ei pahastu muihin kuin itseensä. Ei vaadita suurta taitoa seurustella hyvien ja lempeiden ihmisten kanssa; siihen kaikki ovat valmiita luonnostaan. Jokainen pitää mielellään rauhaa samoin ajattelevien kanssa ja rakastaa heitä. Mutta elää sovinnossa kovien ja nurjain, kurittomien ja vastahakoisten ihmisten kanssa, siihen tarvitaan paljon armoa ja todellista kristityn mieltä.”

Lisäksi Tuomas antaa vakavan varoituksen:

”Älä pidä itseäsi muita parempana, ettei ehkä Jumala pitäisi sinua huonompana, sillä hän tietää, mitä ihmisessä on. Älä kopeile hyvistä teoistasi, sillä Jumalan tuomiot ovat toiset kuin ihmisten; mikä ihmisille kelpaa, ei aina kelpaa Jumalalle. […] Rauha säilyy nöyrässä aina, mutta kopean sydämessä asuu kateus ja suuttumus.”

Th. Monod muistuttaa:

”Jumala täyttää ainoastaan tyhjiä käsiä. Jos kätemme ovat täynnä, ei Jumala täytä niitä eikä hän voikaan täyttää niitä. Kenties ne ovat täynnä esineitä, joita sanotaan hyviksi, kenties uskonnollista työtä, mutta itse teossa ne ovat täynnä meitä itseämme, itsetyytyväisyyttä, itseluottamusta, omaa viisautta, omaa voimaa, omaa arvoa, kunniaa ja niin edespäin. Mutta Kristus tulee siinä tarkoituksessa, että hän lyö maahan meidän oman itsemme ja asettuu sen paikalle hallitakseen sydäntämme ja elämäämme.”

Samaa tarkoittaa Carl Hilty:

”Murtumattomat ihmiset, jotka eivät koskaan ole kokeneet mitään suurta kärsimystä tai joutuneet tappiolle omaan itseensä nähden, eivät kelpaa mihinkään.”

Fr. de la Mothe Fénelon jatkaa:

”Niin kauan kuin olemme täynnä itseämme, loukkaannumme muihin. Olkaamme vakuutetut siitä, ettei meillä ole mitään vaadittavana, niin ei mikään meitä suututa. Ajatelkaamme usein omaa kurjuuttamme, niin voimme kärsiä muita.”

Kirkkoisä Augustinus rohkaisee:

”Haluatko suuruutta? Aloita olemalla pieni. Tahdotko rakentaa suuren, muhkean rakennuksen? Muista silloin ensiksi panna siihen nöyryyden peruskivi. Kuta korkeammaksi tahdot rakennuksesi, sitä syvemmällä pitää sen perustuksen olla.”

Augustinuksen hengenheimolainen, uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoittaa:

”Kukaan ei ole alentunut niin syvälle eikä kukaan ole pitänyt itseään niin vähäisenä kuin Kristus. Sen tähden hän yksin uskaltaa sanoa: ’Oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä.’ Sellaista sanaa kukaan pyhä ei koskaan ole sanonut eikä saakaan sanoa eikä siis omistaa nöyryyden ja hiljaisuuden korkeinta astetta: kaikki jäävät tämän ainoan Mestarin oppilaiksi.”

Edelleen Luther opettaa meille uskottujen lahjojen käytöstä:

”Kirottu olkoon se elämä, jonka itsellemme elämme. Ja mitä suuremman lahjan olemme saaneet, sitä syvemmin meidän tulee nöyrtyä ja alentua muita palvellaksemme. Sen tähden on se oikea kristitty, joka palvelee jokaista, niin kuin Kristus on tehnyt, eikä ylpeile niiden lahjain tähden, joita Herra on antanut, eikä muita ylenkatso.”

Vastaavaa tarkoittaa myös La Rochefoucauld:

”Nöyryys on alttari, jolla Jumala tahtoo itselleen uhrattavan.”

Kuten myös:

”Nöyryys on kristillisten hyveiden täydellinen todistus. Ilman sitä säilyvät kaikki vikamme ja niitä vain verhoaa ylpeys, joka salaa ne muilta ja usein meiltä itseltämmekin.”

Paul Nicolay puhuu nöyryyden tuntomerkeistä silloin, kun Jumala uskoo meille jonkun tehtävän:

”Tiedämme, miltä tuntuu, kun saamme Jumalalta tehtävän. Tunnemme itsemme kurjiksi ja heikoiksi ja mieluummin pakenisimme koko tehtävästä. Mutta jos Jumala tahtoo meidän tuntevan, että me olemme heikkoja, niin hän tahtoo myös meidän tuntevan, että hän on väkevä. Kukaan ei ole Jumalan silmissä liian heikko, mutta moni on liian väkevä, jotta Jumala voisi häntä käyttää. Jumala tahtoo, että luotamme ei siihen, mitä tunnemme, vaan siihen, että hän on kanssamme, kuten hän on luvannut.”

Sama mies on oivaltanut jotain oleellista nöyryyden suuruudesta:

”Ihminen, joka on muissa suhteissa kehittynyt, mutta ei nöyryydessä ja sävyisyydessä, on hengellinen raajarikko. Jumala käyttää kaikkia keinoja saadakseen meidät nöyriksi.”

Antti Björkqvist jatkaa:

”Jumalan työn kulkiessa eteenpäin yli kaikkien aikojen ja kaikkina aikoina on käynyt ilmi, että Jumalan Majesteetti on puhunut pienimpien kautta. Se on näyttäytynyt ikään kuin valtakunnan laiksi, että Jumala valitsee sen, joka maailman silmissä on heikko, saattaakseen väkevän häpeään.”

C. H. Spurgeon kiteyttää oleellisen usein nasevan lyhyesti:

”Kuta korkeammalla ihminen on armossa, sitä alempana hän on omissa ajatuksissansa.”

O. Hallesby todistaa ihanasti:

”Ei ole mitään, uskon minä, niin vastustamatonta ihmisessä kuin se, että hän on nöyrä sydämeltään. Ei sillä tavalla nöyrä, että kulkee ympäri kuin elävä huutomerkki ja sanoo sanattomasti: katso, kuinka nöyrä minä olen! Vaan että nöyryys puhkeaa esiin sydämestä, joka on joka päivä nöyrtynyt Jumalan edessä, ja jolla sen tähden on vähän tietoa omasta nöyryydestään. Itse sitä aavistamatta tulee sellainen ihminen ’Kristuksen tuoksuksi’ joka paikassa, ja vetää ihmisiä Jeesuksen luo sekä puheellaan että vaitiolollaan.”

Thomas Wilcox varoittaa asettamasta omaa nöyristelyä taikka ihan todellista nöyryyttä Kristuksen veriansion korvikkeeksi:

”Huolehdi siitä, että synnin sieluusi tekemä haava tulee Kristuksen verellä täydellisesti parannetuksi, eikä vain velvollisuuksien täyttämisellä, nöyrtymisellä, runsaskätisyydellä yms. laastarilla päällisin puolin peitetyksi. Mitä tahansa panetkin Kristuksen veren lisäksi, se myrkyttää haavan. Sinä huomaat, ettei synti ole koskaan todellista kuoliniskua saanut, ellet ole nähnyt Kristusta sinun edestäsi verta vuotavana ristillä. Sitä ei mikään muu tapa kuin Kristuksen vanhurskauden katseleminen.”

Uskoon tultaessa jätetään taakse sekä oma nöyrtymättömyys että (kuviteltu) nöyryys:

”Kun uskot ja tulet Kristuksen tykö, silloin on sinun jätettävä taaksesi oma vanhurskautesi eikä tuotava muuta kuin syntiä. Sinun on jätettävä taaksesi kaikki pyhyytesi, pyhityksesi, hyveesi, nöyryytesi eikä tuotava muuta kuin puutteesi ja kurjuutesi. Muuten ei Kristus sovi sinulle etkä sinä Kristukselle.”

Siksi on tarpeen rukoilla Johannes Bäckin kanssa:

”Tahtoisin niin mielelläni olla käytöksenikin kautta lähimmäisteni hyödyksi enkä vahingoksi; sen tähden pyydän sinulta, Jumalani, armoa siihen. Auta minua asettamaan elämäni niin, että yhä enemmän tulisin eläväksi saarnaksi, voimalliseksi ja vastaansanomattomaksi todistukseksi Poikasi evankeliumin uudesti luovasta elinvoimasta. Mutta pidä minua sen ohessa hengellisessä köyhyydessä ja elävässä viheliäisyyteni tunnossa, etten paisuisi, vaan kerskaisin ainoastaan sinun armostasi minua kelvotonta kohtaan.”

Nöyryyden rukoilemista me tosiaan tarvitsemme! Tuota lahjaahan emme muuten muuta kautta saa koskaan. Se olkoon siis pyyntömme aina.

Tämäkin erikoisuutesi olla lukematta jotain tiettyä kirjallisuutta voi tehdä sinut ylpeäksi. "Että osaankin olla näin näppärä." Ylpeys kun ei lähde ihmisestä näillä keinoilla. Se on periturmeluksen yksi kaikkein pahimmista ilmenemismuodoista. Tuo ylpeytesi Jeesukselle ja opi sinä häneltä. Hän on nöyrä ja hiljainen sydämeltään (Matt. 11:28-30).

Tuollaista tapaa on ollut kristikunnassa. Hartauskirjallisuudessa on oma lajinsa Kristuksen kärsimyksen mietiskelyyn. Se lohduttaa ja auttaa myös taistelussa syntiä vastaan.

En usko, että tuollaista esirukousta rukoilen puolestasi. Jeesus sanoo Tuomaalle, että "autuas on se, joka uskoo, vaikka ei näekään". Ja näin se usein juuri on. Sinä saat nähdä Jeesuksen Jumalan sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Hän on niissä todellisesti läsnä, mutta kuitenkin hän on niissä salattuna, jotta uskosi harjaantuisi. Älä siis elättele sitä toivoa, että lohdutukseksesi sinun pitäisi nähdä Jeesus ruumillisilla silmilläsi. Harvoin Jumala sellaista suo jollekulle. Sinulla on silti yllin kyllin lohdutusta, kun käytät sanaa ja sakramentteja ahkerasti. Niissä näet siis uskon silmillä Herrasi. Iloitse ja tule lohdutetuksi iankaikkisesti!

Listi vaan niin paljon kuin kerkiät. Etenkin ne hyttyset yöaikaan ovat ihan hirveitä ...

Aika vaikeaa ehkä sanoa jotain suoraan tuntematta tarkemmin tapausta. Johanneksen evankeliumi, erityisesti Jeesuksen jäähyväispuhe luvuissa 13-17, auttaa monesti. Muistan yhden ahdistuneen ihmisen myös sanoneen kerran, että Saarnaajan kirja tuo lohdutusta, kun siinä kaikki luetaan turhuudeksi (!) paitsi Luojaansa turvaaminen ja arjen pienet ilot.

Muussa tapauksessa Jeesus olisi kuollut turhaan.

Kiittää Jumalaa siitä, että on sangen ihmeellisesti tehty ja että on matkalla taivaan iäiseen riemuun ja onneen Jeesuksen lunastamana. Ei kannata verrata itseään toisiin vaan iloita siitä, minkä on Jumalalta saanut.

Jos itsellä on nälkä ja kirkossa on ruokaa, silloin käy mielellänsä jumalanpalveluksessa. Miksi muuten kävisikään?

"Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus." (2. Kor. 5:17) Se entinen on kaikki poissa. Anteeksiannettu. Jos siis nyt miehesi, jonka kanssa seurustelet, tunnustaa aiemman elämänsä virheeksi ja kunnioittaa sinua ja tahtoo elää kristillisesti vailla avioyhteyttä, ennen kuin te menette naimisiin, niin kyllä silloin kristillinen avioliitto on kuin onkin mahdollinen. Tärkeintä on tässä, että te molemmat saatte uskoa omakohtaisesti kaikki syntinne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Siinä on uuden alkamisen alku ja paremman huomisen toivo!

Psykologisesti ihminen tosiaan kokee itse tahtovansa ja itse tekevänsä ratkaisun. Teologisesti asia on toisin. Jumala on se, joka sanallansa luo ihmisen halun vastaanottaa evankeliumi. Ja sitten ihminen haluaa vastaanottaa sen. Ihminen pystyy ymmärtämään thadonliikkeitään, mutta ei sitä, mistä ne syvimmältään saavat syntynsä.

Jeesuksella on tosiaan Raamatussa satoja eri nimityksiä. Juutalaiset ovat laskeneet Messiaan peitenimiä vaikka kuinka monta. Jes. 7:14 on yksi tällainen kohta. Se ei tarkoita, että Jeesuksen kutsumanimeksi kuuluisi suoranaisesti antaa Immanuel. Kyse on lapsen hengellisestä merkityksestä: se, mitä lapsi antaa meille, kun hän syntyy meille.