Pääkirjoitus 7-8/2023
Oikea apostoli on surkea apostoli kuulijoidensa tähden (2. Kor. 4:7–14)
Timo Laato, päätoimittaja
”Mutta meillä on tämä tavara savisissa astioissa, että se ylönpalttinen voima pitää oleman Jumalalta ja ei meistä. Meillä on joka paikassa ahdistus, mutta emme sitä sure. Meillä on pakko, mutta emme epäile. Me kärsimme vainoa, mutta ei meitä anneta ylön, me painetaan alas, mutta emme huku. Me viemme ympäri aina Herran Jesuksen kuoleman meidän ruumiissamme, että Herran Jesuksen elämäkin meidän ruumiissamme ilmoitettaisiin. Sillä me, jotka elämme, annetaan ylön aina kuolemaan Jesuksen tähden, että Jesuksen elämäkin meidän kuolevaisessa lihassamme ilmoitettaisiin. Sen tähden on kuolema meissä voimallinen, mutta teissä elämä. Mutta että meillä on yksi uskon henki, niin kuin kirjoitettu on: minä uskoin, sen tähden minä puhuin; niin me myös uskomme, ja sen tähden me myös puhumme, ja tiedämme sen, että joka Herran Jesuksen herätti, hän meidätkin Jesuksen kautta herättää ja asettaa meitä teidän kanssanne.”
Lainattu kohta jatkaa Paavalin esitystä omasta apostolin virasta, joka alkoi 2. luvun jakeesta 14 ja päättyy oikeastaan vasta 5. luvun lopussa. Hän joutuu puhumaan itsestään ja kutsumuksestaan pitkään, koska Korintin seurakunta oli kääntynyt häntä vastaan ja ajautunut toisenlaisten apostolien hoivattaviksi. Nuo ns. superapostolit hakivat menestystä, vaikutusvaltaa ja rikkauksia. Heille todellisen ja aidon apostolaatin tunnusmerkki oli suuruuden ja voiman näyttämistä tai osoittamista. Siksi Paavalin toiminta näytti heistä ihan kurjalta. Kyllä myös hän puhui kirkkaudesta, jopa suuremmasta ja paremmasta kuin Mooseksella oli (luku 3). Hän edusti uuden liiton virkaa, johon liittyi ”ylenpalttinen loisto” (3:7–11). Hän ei kuitenkaan käytännössä näyttänyt olleen yhtään ”sanojensa mittainen” mies. Hän joutui vaikeuksiin. Häntä ajettiin takaa ja vainottiin. Hänen puheensa olivat perin surkeaa kuunneltavaa. Hänen esiintymisestään puuttui se jokin. Hänen ilmaisutaitonsa ei vakuuttanut. Ei siis ole kummallista, että hän ajautui altavastaajan asemaan ja puolustuskannalle itseään isompia ”kavereita” vastaan.
Paavali puhuu ensin lähinnä itsestään ”me-muodossa” (4:7–11). Vasta sitten hänen puheensa kääntyy hetkeksi kirjeen vastaanottajiin (4:12). Alkuun on puhetta kärsimyksistä, mutta pian puhe siirtyy kuoleman pohdinnaksi (4:7–12) ja edelleen ylösnousemuksen varmaan toivoon (4:13–14). On lisäksi tärkeää panna merkille, että teksti mainitsee Jeesuksen nimen jopa kuusi kertaa. Häntä ei tällä kertaa kutsuta esim. Kristukseksi, vaan painotetaan hänen maanpäällistä elämäänsä, joka päättyi kärsimykseen ja kuolemaan. Myös hänen ylösnousemustaan korostetaan. Tässä kaikessa on ikään kuin kaikuja evankeliumin kertomuksista. Tekstin rakenne ja kokonaisuus antavat jo aavistuksen sen pääsisällöstä ja -tarkoituksesta.
Kun Paavali siis toimii apostolin virassaan, hän ei vain julista evankeliumia, vaan elää sitä todeksi omassa elämässään. Saarnatessaan Jeesusta hän ei vain kerro hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Paljon enemmän! Paavali käy itse asiassa läpi samat vaiheet kuin hänen Herransa aikanaan. Myös hän kärsii ja tekee kuolemaa. Tarkkaan ottaen ilmaus ”Jeesuksen kuolema” (j. 10: nekrosis, ei thanatos) tarkoittaa hänen kuolemaansa johtanutta tapahtumasarjaa tai koko hänen kuolemantilaansa. Sitä Paavali ”kantaa mukanaan” ruumiissansa. Kreikan kielessä tässä käytetty preesens ilmentää jatkuvaa toimintaa. Samaa keskeytymätöntä toimintaa korostavat ilmaukset ”kaikessa” (j. 8: ”joka paikassa”), ”aina” (j. 10) ja ”alati” (j. 11). Siksi apostolaattiin kuuluvat kärsimykset eivät osoittaudu miksikään ”epänormaaliksi” ilmiöksi tai suoranaiseksi häiriöksi, jota korinttilaisten pitäisi kummeksua ja torjua. Päinvastoin ne ovat sitä samaa kärsimystä, josta evankeliumit kertovat välttämättömänä osana Vapahtajan kutsumusta. Jos hänen piti tulla kirkkauteensa ristin häpeän kautta tai jos hänet kirkastettiin jopa ristin häpeässä (näin Johanneksen evankeliumissa), samoin uuden liiton viran kirkkaus toteutuu juuri apostolin kokemissa häväistyksissä. Niissä ei lopulta ole mitään hävettävää tai hävittävää. Näin 2. Kor. 4 jatkaa siitä, mihin 2. Kor. 3 jäi.
Siksi Paavali ei saarnannut evankeliumia huolimatta heikkoudestaan, vaan nimenomaan heikkoudessaan tai heikkoutensa kautta (ks. esim. 1. Kor. 2:1–5 ja Gal. 4:13–15). Selvyyden vuoksi ja väärinymmärrysten välttämiseksi sanottakoon vielä, että hän ei väitä olevansa itsessään heikko, mutta Kristuksessa vahva. Juuri Kristuksessa hän on heikko! Luit täysin oikein. Lue sama uudestaan, sillä niin on kirjoitettu jakeessa 2. Kor. 13:4. Kristus oli heikko, kun hänet ristiinnaulittiin, mutta nyt hän elää Jumalan voimasta. Samoin Paavali on heikko hänessä, mutta elää hänen kanssaan Jumalan voimasta. Jos apostolin tai kristityn elämässä Jeesuksen ylösnousemus irrotetaan hänen ristinkuolemastaan, menetetään apostolisen viran ja kristillisen uskon samankaltaisuus Kristuksen kanssa. Silloin seuraavat monet väärät opit ja vääristävät opetukset. Näin oli käymässä Korintissa. Siellä halveksittiin Paavalia ja hänen apostolisuuteensa kuuluvia kärsimyksiä. Hänet koettiin tyhjänä mitättömyytenä. Hänen sijaansa ihastuttiin paljon enemmän superapostoleihin ja heidän kunnian teologiaansa.
Paavalin rakkaudellinen mielenlaatu halveksijoitaan kohtaan ilmenee kauniisti jakeessa 12. Olisihan hän voinut jatkaa jotenkin siihen tapaan, että ”näin on myös teidän elämässänne” eli että Kristuksen kuolema ja elämä kertaantuvat jokaisen kristityn kohdalla. Hän kuitenkin kirjoittaa ihan toisin ja keskittyy apostolinvirkansa tehtävään. Siinä hän antautuu kuolemalle, jotta korinttilaiset pääsisivät elämään. Hän julistaa evankeliumia henkensä kaupalla, jotta heidän ei tarvitsee menettää henkeänsä turhan panttina: ”Kuolema on meissä voimallinen, mutta teissä elämä” (kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä). Tämäntapaista sydämellistä mielenlaatua ei superapostoleilla ollut. He ajattelivat itseään eivätkä kuulijoitaan. Samalla korinttilaisten pitäisi ymmärtää, että halveksimalla Paavalia ja hänen kuolonjuoksuaan he unohtavat vallan kokonaan, että heidän oma autuutensa perustuu juuri hänen valmiuteensa nöyrtyä ja uhrata itsensä heidän edestään. Jos tämä ajatus ei synnytä vastarakkautta, mikä sitten?
Viimeiseksi Paavali korostaa, että uskonvarmuus perustuu kirjoitettuun sanaan (Jumalan ilmoitukseen), josta kuuluu etsiä ja löytää Kristus. Hänen ylösnousemuksensa avaa kaikki kirjoitukset (j. 13–14). Vanhaa testamenttia voi lukea niin kuin juutalaiset lukivat sitä etsimättä ja löytämättä Messiastansa. Näin teologisessa tiedekunnassa opetetaan yhä lukemaan. Kristitty on kuitenkin oppinut lukutaitonsa Hengen Akatemiassa. Siksi hän puhuu sitä kieltä, mitä siellä opetetaan.