Pääkirjoitus 7-8/2023

Oikea apostoli on surkea apostoli kuulijoidensa tähden (2. Kor. 4:7–14)

Timo Laato, päätoimittaja

”Mutta meillä on tämä tavara savisissa astioissa, että se ylönpalttinen voima pitää oleman Ju­ma­lal­ta ja ei meistä. Meillä on joka paikassa ahdistus, mutta emme sitä sure. Meillä on pakko, mutta emme epäile. Me kärsimme vainoa, mutta ei meitä anneta ylön, me painetaan alas, mutta emme hu­ku. Me viemme ympäri aina Herran Jesuksen kuoleman meidän ruumiissamme, että Herran Jesuksen elämäkin meidän ruumiissamme ilmoitettaisiin. Sillä me, jotka elämme, annetaan ylön aina kuolemaan Jesuksen tähden, että Jesuksen elämäkin meidän kuolevaisessa lihassamme il­moi­tet­tai­siin. Sen tähden on kuolema meissä voimallinen, mutta teissä elämä. Mutta että meillä on yk­si uskon henki, niin kuin kirjoitettu on: minä uskoin, sen tähden minä puhuin; niin me myös us­kom­me, ja sen tähden me myös puhumme, ja tiedämme sen, että joka Herran Jesuksen herätti, hän mei­dätkin Jesuksen kautta herättää ja asettaa meitä teidän kanssanne.”

Lainattu kohta jatkaa Paavalin esitystä omasta apostolin virasta, joka alkoi 2. luvun jakees­ta 14 ja päät­tyy oikeastaan vasta 5. luvun lopussa. Hän joutuu puhumaan itsestään ja kutsumuksestaan pit­kään, koska Korintin seurakunta oli kääntynyt häntä vastaan ja ajautunut toisenlaisten apostolien hoi­vat­taviksi. Nuo ns. superapostolit hakivat menestystä, vaikutusvaltaa ja rikka­uksia. Heille todel­li­sen ja aidon apostolaatin tunnusmerkki oli suuruuden ja voiman näyttämistä tai osoittamista. Siksi Paa­va­lin toiminta näytti heistä ihan kurjalta. Kyllä myös hän puhui kirkkaudesta, jopa suurem­masta ja pa­remmasta kuin Mooseksella oli (luku 3). Hän edusti uuden liiton virkaa, johon liittyi ”ylenpalt­ti­nen lois­to” (3:7–11). Hän ei kuitenkaan käytännössä näyttänyt olleen yhtään ”sanojensa mittainen” mies. Hän joutui vaikeuksiin. Häntä ajettiin takaa ja vainottiin. Hänen puheensa olivat perin surkeaa kuun­nel­tavaa. Hänen esiintymisestään puuttui se jokin. Hänen ilmaisutaitonsa ei vakuuttanut. Ei siis ole kum­mallista, että hän ajautui altavastaajan asemaan ja puolustuskannalle itseään isompia ”kave­rei­ta” vastaan.

Paavali puhuu ensin lähinnä itsestään ”me-muodossa” (4:7–11). Vasta sitten hänen puheensa kään­tyy hetkek­si kirjeen vastaanottajiin (4:12). Alkuun on puhetta kärsimyksistä, mutta pian puhe siirtyy kuoleman pohdinnaksi (4:7–12) ja edelleen ylösnousemuksen varmaan toivoon (4:13–14). On lisäksi tärkeää panna merkille, että teksti mainitsee Jeesuksen nimen jopa kuusi kertaa. Häntä ei tällä kertaa kut­su­ta esim. Kristukseksi, vaan painotetaan hänen maanpäällistä elämäänsä, joka päättyi kärsimyk­seen ja kuolemaan. Myös hänen ylösnousemustaan korostetaan. Tässä kai­kes­sa on ikään kuin kai­ku­ja evankeliumin kertomuksista. Tekstin rakenne ja kokonaisuus antavat jo aavistuksen sen pääsisällös­tä ja -tarkoituksesta.

Kun Paavali siis toimii apostolin virassaan, hän ei vain julista evankeliumia, vaan elää si­tä to­deksi omassa elämässään. Saarnatessaan Jeesusta hän ei vain kerro hänen kuolemas­taan ja ylös­nou­se­muk­sestaan. Paljon enemmän! Paavali käy itse asiassa läpi samat vaiheet kuin hänen Her­ransa aikanaan. Myös hän kärsii ja tekee kuolemaa. Tarkkaan ottaen ilmaus ”Jeesuksen kuolema” (j. 10: nekrosis, ei thanatos) tar­koittaa hänen kuolemaansa johtanutta tapahtumasarjaa tai koko hänen kuole­man­tilaan­sa. Sitä Paavali ”kantaa mukanaan” ruumiissansa. Kreikan kielessä tässä käytetty preesens ilmentää jatkuvaa toi­mintaa. Samaa keskeytymätöntä toimintaa korostavat ilmaukset ”kaikessa” (j. 8: ”joka paikassa”), ”aina” (j. 10) ja ”alati” (j. 11). Siksi apostolaattiin kuuluvat kärsimykset eivät osoittaudu miksikään ”epänor­maaliksi” ilmiöksi tai suoranaiseksi häiriöksi, jota korinttilaisten pitäisi kummeksua ja torjua. Päin­vas­toin ne ovat sitä samaa kärsimystä, josta evankeliumit kertovat välttämättömänä osana Vapahta­jan kutsumusta. Jos hänen piti tulla kirkkauteensa ristin häpeän kautta tai jos hänet kirkastettiin jopa ristin häpeässä (näin Johanneksen evankeliumissa), samoin uuden liiton viran kirkkaus toteutuu juu­ri apostolin kokemissa häväistyksissä. Niissä ei lopulta ole mitään hävettävää tai hävittävää. Näin 2. Kor. 4 jatkaa siitä, mihin 2. Kor. 3 jäi.

Siksi Paavali ei saarnannut evankeliumia huolimatta heikkoudestaan, vaan nimenomaan heikkou­dessaan tai heikkoutensa kautta (ks. esim. 1. Kor. 2:1–5 ja Gal. 4:13–15). Selvyyden vuoksi ja vää­rinymmärrysten välttämiseksi sanotta­koon vielä, että hän ei väitä olevansa itsessään heikko, mutta Kristuksessa vahva. Juuri Kristuksessa hän on heikko! Luit täysin oikein. Lue sama uudestaan, sillä niin on kirjoitettu jakeessa 2. Kor. 13:4. Kristus oli heikko, kun hänet ristiinnaulittiin, mutta nyt hän elää Ju­malan voimasta. Samoin Paa­vali on heikko hänessä, mutta elää hänen kanssaan Ju­ma­lan voi­masta. Jos apostolin tai kristityn elämässä Jeesuksen ylösnousemus irrotetaan hänen ristinkuole­mastaan, mene­tetään apostolisen viran ja kristillisen uskon samankaltaisuus Kristuksen kanssa. Silloin seuraavat monet väärät opit ja vääristävät opetukset. Näin oli käymässä Korintissa. Siellä halveksit­tiin Paavalia ja hänen apostolisuuteensa kuuluvia kärsimyksiä. Hänet koettiin tyhjänä mitättömyyte­nä. Hänen si­jaansa ihas­tuttiin paljon enemmän superapostoleihin ja heidän kunnian teologiaansa.

Paavalin rakkaudellinen mielenlaatu halveksijoitaan kohtaan ilmenee kauniisti jakeessa 12. Olisi­han hän voinut jatkaa jotenkin siihen tapaan, että ”näin on myös teidän elämässänne” eli että Kristuksen kuolema ja elämä kertaantuvat jokaisen kristityn kohdalla. Hän kuitenkin kirjoittaa ihan toisin ja kes­kit­tyy apostolinvirkansa tehtävään. Siinä hän antautuu kuolemalle, jotta korinttilaiset pääsi­si­vät elä­mään. Hän julistaa evankeliumia henkensä kaupalla, jotta heidän ei tarvitsee menettää hen­keänsä tur­han panttina: ”Kuolema on meissä voimallinen, mutta teissä elämä” (kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä). Tämäntapaista sy­dämel­listä mie­len­laatua ei superapostoleilla ollut. He ajattelivat itseään eivätkä kuulijoitaan. Samalla korinttilais­ten pitäisi ymmärtää, että halveksimalla Paavalia ja hänen kuolonjuoksuaan he unohtavat vallan ko­konaan, että heidän oma autuutensa perustuu juuri hänen valmiuteensa nöyrtyä ja uhrata itsensä hei­dän edestään. Jos tämä ajatus ei synnytä vastarakkautta, mikä sitten?

Viimeiseksi Paavali korostaa, että uskonvarmuus perustuu kirjoitettuun sanaan (Jumalan ilmoituk­seen), josta kuuluu etsiä ja löytää Kristus. Hänen ylösnousemuksensa avaa kaikki kirjoi­tukset (j. 13–14). Vanhaa testamenttia voi lukea niin kuin juutalaiset lukivat sitä etsimättä ja löytämättä Messias­tansa. Näin teologisessa tiedekunnassa opetetaan yhä lukemaan. Kristitty on kuitenkin oppinut luku­tai­tonsa Hengen Akatemiassa. Siksi hän puhuu sitä kieltä, mitä siellä opetetaan.