Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 1/2024

Paavius läpivalaisussa

Timo Laato, päätoimittaja

Olen lukenut Peter de Rosan kirjaa Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy (Kristuksen sijaiset: Paaviu­den pimeä puoli). Kirjoittaja on alkuaan roomalaiskatolinen pappi. Hän toimi

teologian professorina. Hänen käsityksensä paaviudesta oli ensi alkuun suhteellisen valoisa. Hän ajatteli melko suurpiirteisesti, että ”isoon jouk­koon” mahtuu myös mustia lampaita. Tarkemmin asiaan perehdyttyään hänen ajatuksensa muuttui pal­jon synkemmäksi. Lopulta hän hylkäsi roomalaiskatolisuuden, mutta ei kristinuskoa. Kirjassaan hän korostaa toimivansa ikään kuin ”paholaisen asianajajana”, jonka tarkoituksena Rooman totuuskomissiossa on kyseen­alaistaa väitetty ihme, jotta todelliset ihmeet erottuvat kuvitelluista.

De Rosan teos on paksu, lähes 500 sivua pientä tekstiä. Mikään tällainen lyhyt kirjoitus ei tee oikeutta sen väittä­mille. Ei ole myöskään mahdollista käydä pitkää akateemista debattia kirjan sisällöstä. Tietoa tarjotaan käsit­tämättömät määrät. Englannin kielen taitoiset lukekoot kirjan itse. Väliin teksti suorastaan puistattaa. Vika ei ole niinkään kirjoittajassa kuin valitussa aiheessa. Ilokseni voin silti todeta, että myös monet roomalaiska­to­li­set lu­ki­jat ja arvostelijat osaavat korostaa kirjan ansioita eivätkä halua sulkea silmiään ikäviltäkään totuu­ksilta.

Mitä kirja sitten kertoo? Tässä kirjoituksessani keskityn lähinnä pohtimaan paavin itselleen omistamaa arvo­valtaa Pietarin seuraajana ja erehtymättömänä kirkon opin opettajana.

Alkuun de Rosa väittää, että varhaisimmissa lähteissä Pietarin nimeä ei näy Rooman piispaluetteloissa. Ire­naeus (noin 125–200) mainitsee ensimmäisenä piispana Linuksen. Samoin kertovat myös ns. apostoliset kon­stituutiot. Myöskään Eusebios ei puhu kuuluisassa kirkkohistoriassaan Pietarista koskaan Rooman piispana. Siksi paavi ei Rooman piispana ole Pietarin seuraaja. Varhaiskirkon mukaan apostolit kuuluivat koko kir­kol­le eikä erikseen tai erityisesti yksit­täiselle seurakunnalle. Apostolien virka ei ollut myöskään siirrettävissä muil­le (s. 15). Vasta Damasus I, joka toimi paavina vuosina 366–384, alkoi ensimmäisenä perustella omaa erityis­ase­maansa Matteuksen evankeli­umin jakeilla ”Sinä olet Pietari jne.” (Matt. 16:18). Sellainen tulkinta oli täy­sin vieras varhaisille kirkkoisille. Kukaan heis­tä ei ollut opettanut mitään vastaavaa (s. 38). Nykyään vallitseva ja itsestään selvänä pidetty rooma­laiska­tolinen opetus paavista Pietarin seuraajana ja koko kristikunnan joh­tajana on siis täysin vailla historiallista totuuspohjaa.

Paavit ovat läpi vuosisatojen olleet kovin persoja vallan ja väkivallan, rahan ja omaisuuden sekä naiskauneu­den perään. Silti de Rosa väittää yllättäen, että historian valossa eniten vahinkoa eivät ole saaneet aikaiseksi kaikkein epäpuhtaimmat paavit (Benedictus IX, Aleksanteri VI), vaan ne, jotka monesti näyttivät julkisuuteen parhaim­mat puolensa. Mistä syystä näin? Ilmeisesti siksi, että valta turmelee käyttäjänsä. Yhtenä esimerkki­nä de Rosa mainitsee paavin erehtymättömyysopin vuodelta 1870. Silloin konsiilissa juuri kukaan ei uskalta­nut äänestää ehdotusta vastaan. Ne, jotka äänestivät, joutuivat heti äänestyksen jälkeen osoittamaan katu­mustansa. Ennen päätöstä jopa 140 piispaa poistui, koska he eivät tahtoneet loukata omaatuntoansa ää­nes­tä­mällä puolesta eivätkä istuvaa paavia äänestämällä vastaan. Äänestyspäivää säesti yhtäkkiä puhjennut en­nennäkemätön rajuilma, joka piiskasi ja pimensi koko kokoontumispaikan ja täytti monen osallistujan mie­len kau­hulla. Silloisen paavin yksityissihteeri Monsignor Talbot myönsi kirjeessään, että Pius IX ei ole suuri teo­logi. Mutta täydellinen tietämättömyyskään ei ole este erehtymättömyydelle, koska Jumala pystyy tun­ne­tus­ti osoit­ta­maan oikean tien vaikkapa puhuvan aasin kautta (ss. 131–134).

Oppi paavin erehtymättömyydestä ex cathedra (kirkon opillisissa asioissa) ajautuu omituiseen valoon, jos ja kun jotkut paavit ovat tosiallisesti osoittautuneet harhaoppisiksi. De Rosa luettelee tällaisia esimerkkejä (ss. 204–236). Yksi erikoisimmista tapauksista koskee paavia Sixtus V (1585–1590). Jo Trenton kirkolliskokous oli määrittänyt latinankielisen Vulgatan kirkon ”autenttiseksi” Raamatuksi. Määritelmä tarkoitti, että lukija voi olla var­ma käännöksen opillisesta ja moraalisesta oikeellisuudesta. Samaan aikaan annettiin oppineille teh­täväksi toi­mittaa uusi laitos po. käännöksestä. Työ kesti ja kesti. Lopulta se saatiin päätökseen. Paavi ei kui­tenkaan pitänyt sitä hyvin tehtynä. Hän julisti bullassaan olevansa ainoa, joka pystyy määrittämään autent­tisen Raamatun kirkollensa. Hän ryhtyi oitis toimeen ja teki muutoksia urakalla (kärsien unettomuudesta). Toisinaan hän lisäili tekstiin selityksiään. Jotkut jakeet tippuivat pois ilmeisesti uupuneen työntekijän huoli­mattomuudesta. Lopulta uusi Vulgata tuli painosta ulos. Se oli katastrofi. Teos vilisi virheitä. Siihen oli pakko tehdä muutoksia (kaiken kaikkiaan noin 3 000). Jotta pahemman luokan kömmähdys saataisiin peitettyä, pyrit­tiin aiemmat painokset ostamaan markkinoilta takaisin (ja polttamaan). Se herätti hämmästystä protestant­tien keskuudessa, koska he painoivat ja jakelivat Raamattuja ilmaiseksi… (ss. 215–221).

Myöhemmin Klemens XI meni vielä pitemmälle. Hän kielsi ja tuomitsi arvovallallansa ajatuksen, että kristit­ty­jen pitäisi pyhittää lepopäivä lukemalla Raamattua. Samoin hän tuomitsi harhaoppina, että muka kaikkien kristittyjen pitäisi lukea Raamattua (ss. 231–232).

En puutu tässä artikkelissa lainkaan monen paavin moraalittomuuteen ja tuhlaavaan elämäntyyliin eri vuosi­satojen aikana. De Rosalla olisi paljon kerrottavaa niistä, mutta en pyri ehdoin tahdoin nostamaan esiin kaik­kein pahinta törkyä. Todistustaakka on kumminkin todella raskas. Käsittääkseni Rooman pitäisi pyrkiä selvit­tämään menneisyytensä. Se olisi välttämätöntä, jotta päästäisiin eteenpäin. Sellaista tarvit­tiin toisen maailman­sodan jälkeen. Sellaista odotetaan yhä Venäjältä. Tosin jotakin on jo tapahtunut. Rooma on pyytänyt eri yh­te­yksissä anteeksi väkivaltaista historiaansa toisia kristittyjä kohtaan. Sopii kyllä kysyä, onko samal­la haluttu pyytää anteeksi niitä kauheuksia, joita paavit oman arvovaltansa ja ”erehtymättömyytensä” turvin ovat lan­get­taneet tuhansille (ellei jo­pa miljoonille) kanssakristityilleen. Esim. Lutherin saama panna on yhä kumoa­matta.