Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 2/2024

Paavius läpivalaisussa, jatko-osa

Timo Laato, päätoimittaja

Pääkirjoitus on jatkoa Herännäislehden 1/2024 pääkirjoitukseen.

Kerroin edellisessä pääkirjoituksessani lukeneeni entisen roomalaiskatolisen tutkijan Peter de Rosan teosta: Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy (Kristuk­sen si­jai­set: Paaviu­den pimeä puoli). Jatkan kirjoitta­mis­tani tästä aiheesta vielä. Keskityn kuvaamaan lyhyesti paaviutta uskonpuhdistuksen aikana. Täy­den­nän tuon kirjan tieto­ja. Lutherin syntyessä paavina toimi vielä hetken aikaa Sixtus IV (1471–1484). Hän on se, joka rakennut­ti kuu­lui­san Siks­tuk­sen kappelin Vati­kaa­niin. Hän syyl­listyi tavan takaa simoniaan (eli kirkollisten virkojen myymiseen ra­haa vastaan) ja nepotismiin (eli omien sukulaisten suosimiseen kirkollisten virkojen täyttämisissä). Samalla hän ensimmäisenä salli bordellit Roomassa. Ne tuottivat hänelle 30 000 dukaattia vuodessa. Lisää rahaa saa­tiin niiltä papeilta, jotka pitivät omaa naista (s. 101).

Sixtus IV oli paaviksi suorastaan nero. Hän keksi, että aneita voitiin myydä myös kuolleiden hy­väksi. Jo­pa hän itse yllättyi uuden rahasammon suosiosta. Hänestä tuli siten vainajien valtias. Hänen vallassansa oli päästää sielut kuoleman jälkeisestä kiirastulesta sillä edellytyksellä, että kuolleiden läheiset olivat valmiit kaivamaan kuvet­tansa ja maksamaan rakkaittensa kärsimyksen loppumisesta (s. 101). Erityisen taitavaksi aneiden myy­jäksi ko­hosi dominikaaniveli Tetzel, joka oppi nopeasti koskettavan tavan kuvata kuulijoilleen sielujen tuskaa tulen liekeis­sä. Hän oli ahkera ja ansaitsi 20-kertaisen palkan silloisen professorin ansioon verrat­tuna. Li­säk­si kirkko maksoi hänen kulunsa (s. 117).

Kiirastulesta ei ole sanaakaan pyhissä kirjoituksissa. Oppina se on täysin järjetön. Eräs tuon ajan oppinut kir­joitti purevasti anekaupasta: Paavi pystyy pelastamaan yhden sielun kiirastulesta julistamalla armoa maksua vastaan. Yhtä hyvin hän pystyisi pelastamaan yhden sie­lun kiirastulesta julistamalla armoa ilman maksua. Ja jos hän pystyy pelastamaan yhden sielun, hän pystyisi pelastamaan tuhat sielua. Siinä samassa hän tahtoes­saan pys­tyisi pelastamaan joka ikisen sielun. Näin hän voisi hävittää koko kiirastulen. Jos hän ei tee sitä, hän on julma tyranni, joka ilman mitään rak­ka­utta jättää sieluparat kärsimään tuskissansa, kunnes ihmiset lah­jo­vat hänet rahalla (s. 102). Hesekieliä vapaasti lainaten: ”Herralle ei ole mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että hän maksaa ja saa elää.”

Muistan lukeneeni äiti Teresasta lyhyen haastattelun. Siinä hän kertoi tehneensä sisarjärjestönsä kanssa niin paljon hyviä tekoja, että koko kiirastuli on tyhjentynyt. Tässäkö hän, joka niin uhrautuvasti rakasti köyhiä In­ti­an Kalkutassa, osoitti rakkauttaan myös kärsiviä sieluja kohtaan kiirastulessa? Vastaavaa en muista lu­keneeni yhdestäkään paavista. Tosin voi perustellusti kysyä, miksi Kristuksen sovitustyö ristillä ei riittäisi, jos syntisten ihmisten osoittama lähimmäisenrakkaus riittää. Äiti Teresa taisi olla niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Se, joka kiel­tää kiirastulen, on Trenton mahtipäätöksellä iäti kirottu.

Lutherin ollessa noin 9-vuotias uudeksi paaviksi nousi Aleksanteri VI (1492–1503). Hän jatkoi tuloksekasta ane­kaup­paa ja rahojen tuhlausta. Hänellä väitetään olleen kymmenen tunnustettua lasta (joista tosin joidenkin kohdalla vallitsee pientä epävarmuutta). Hän piti tieteestä ja taiteista. Niiden parissa hän osoitti etevyyttä. Hän poltti paavikuntaa arvostelleen Girolamo Savonarolan roviolla 1498. Kun hän itse kuoli, hänet saatiin vain vaivoin tungettua arkkuunsa. Ilmeisesti myrkytys (tai sairaus) oli muuttanut hänen ruumiinsa lähes muodot­tomak­si massaksi. Paavi Julius II (1503–1513) ilmoitti myöhemmin, että olisi jumalanpilkkaa rukoilla kirotun puolesta. Hänestä oli siksi pyhäinhäväistystä pitää sielunmessua Aleksanterin edestä (s. 104–110).

Julius II oli sotaisa paavi, jota kiinnosti maallisen vallan tavoittelu. Hän aloitti uuden (eli nykyisen) Pie­tarin­kir­kon raken­nus­työt Roomassa varoituksista piittaamatta. Häntä kutsuttiin nimellä Il Papa terrible (kauhistut­ta­va paavi). Hänellä oli ainakin kolme avioliiton ulkopuolella syntynyttä tytärtä, jotka syntyivät ennen kuin hä­net valittiin paaviksi (s. 111–113).

Uskonpuhdistuksen alkaessa paavina toimi Leo X (1513–1521). Hän oli tuhlari, joka sotien sijas­ta käytti rahaa oman hovinsa huvituksiin. Hänellä oli oma erikoinen lemmikkinsä, valkoinen elefantti Hanno, jonka hän hau­tasi Vatikaaniin ja jonka luut nostettiin ylös 1962. Ylellisen elämäntavan ylläpitämiseksi rahaa oli myös pakko saada jostakin. Aneiden lisäksi hän jatkoi virkojen myymistä: Sixtus IV pani myyntiin ”vain” 650 virkaa, mutta Leo X jopa 2150 virkaa (s. 115). Paavi Leo X oli naimaton (kuten olettaa sopii). Hän nimitti nuoria miehiä kar­dinaa­leik­si. Hän kirjoitti Lutheria vastaan bullan, jossa hän luetteli erinäisiä harhoja uskonpuhdistajan kirjoi­tuksista. Se julkaistiin 1520 nimellä Exsurge Domine, jonka voi raumalaisittain kääntää vapaasti: Eik surgee­ta dom­mone. Mainittakoon edelleen, että Vatikaanin paavillisissa asunnoissa on kylpykam­mio, jonka erootti­set fres­kot Rafael maalasi 1516. (Sinne yleisöltä on yleensä pääsy estetty.)

Uskonpuhdistuksen edetessä paavina toimi Klemens VII (1523–1534). Hän oli omasta lahjakkuudestaan huo­li­matta “yksi tuhoisimmasta paaveista” (s. 114: ”one of the most disastrous of all popes”). Tosin kardinaalina hän onnistui monessa suhteessa, mutta paavina hän epäonnistui valtapolitiikassaan lähes täydellisesti (osit­tain hänestä itsestään riippumattomista syistä). Hän jatkoi jo tutuksi tullutta simonian ja nepotismin har­joit­ta­mista. Kirkon va­rat menivät sotimiseen sekä osittain kulttuurin ja taiteen hyväksi. Täyttä varmuutta ei ole siitä, oliko hänel­lä lapsi palvelustytön kanssa.

Uskonpuhdistuksen alkaessa syntyi iso kohu Konstantinuksen lahjakirjasta (Constitutum tai donatio Con­stan­tini). Siinä keisari Konstantinus Suuri muka lahjoittaisi Rooman valtakunnan läntisen osan paaville kiitollisena saamastaan hengellisestä opetuksesta. Se, joka rohkenisi kiistää tällaisen vallansiirron, joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, saisi vastaansa Pietarin ja Paavalin sekä palaisi alimmassa helvetissä yhdessä Saatanan kanssa. Asiakirjan aitoudesta käytiin kiivasta keskustelua varhain, mutta vas­ta 1400-luvulla Lorenzo Valla paljasti sen väärennökseksi. Tosin hänen tutkimustuloksensa pyrittiin salamaan, kunnes ne putkahtivat esiin 1517. Useat paavit olivat perustaneet valtapyyteensä täysin tekaistuun dokumenttiin. Kuinka paljosta verenvuodatukses­ta oli­si säästytty vuosisatojen aikana, jos valheella olisi ollut lyhyemmät jäljet? Vasta Pius VI tun­nusti vihdoin 1789, et­tä ky­se on väärennöksestä. Luther oli ymmärtänyt sen yli 250 vuotta aiemmin (s. 40–42)!

Kaiken edellisen takia otan lopuksi lyhyesti kantaa roomalaiskatolisen paimenen Oskari Juurikkalan kirja-arvosteluun, joka koskee yhtä Lutherin teolo­gi­aa käsittelevää teosta uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna 2017. Hän pitää lukukokemustaan ahdistavana: ”Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän se minua ahdisti.” Hän kirjoittaa lisäksi: ”Toivon luterilaisten ja Lutherin seuraajien tiedosta­van ja myön­tävän, että mahdollisis­ta ansioistaan [heh heh (kirjoittajan omaa tekstiä)] huolimatta Luther am­puu usein sekä yli että ohi.” Arvos­tan suuresti, että veli Oskari rohkenee kertoa ahdistuksestaan. Ehkä hiukan vieroksun sitä, että hän samalla kuitenkin kirjoittaa ”heh heh” -hengessä. Mutta myönnän, että kyllä minuakin ahdistaa. It­seäni puis­tat­taa se ju­ma­lattomuus, joka vallitsi kristikunnassa uskonpuhdistuksen vuosisadalla. Tuossa pimeydessä Luther näyt­täy­tyy minulle valkeuden tuojana. Hän rohkeni nousta kirkkonsa mädännäisyyttä vastaan! On ih­me, että hän ylipäätään säilyi hengissä, vaikka keisari- ja paavikunnan murhakoneisto oli hänen perässään. Miten on mah­dol­lista, että veli Oskari ei Lutheria lukiessaan näytä ahdistuneen kirkkonsa 1500-luvulla vallinneesta rappiosta? Laina­tak­seni kardinaali Roberto Bellarminoa: ”Muutama vuosi ennen Lutheria ja Calvinia ei uskonnosta ollut melkein mitään jäl­jellä kirkossa.” Hänen mukaansa paavius oli lähes tuhonnut kristinuskon (s. 120).