Pääkirjoitus 9/2023

Katolista hapatusta

Timo Laato, päätoimittaja

 

”Tämä häijy ja huorintekijä sukukunta etsii merkkiä, ja ei hänelle pidä merkkiä annettaman, vaan Jonan pro­phetan merkki. Ja hän jätti heidät, ja meni pois. Ja kuin hänen opetuslapsensa olivat tul­leet ylitse toi­selle rannalle, olivat he unohtaneet ottaa leipiä myötänsä. Mutta Jesus sanoi heil­le: katsokaat ja kavah­ta­kaat teitänne Pharisealaisten ja Saddukealaisten hapatuksesta. Niin he ajattelivat itsellensä, sanoen: se on, ettemme ottaneet leipiä myötämme. Mutta kuin Jesus sen ymmärsi, sanoi hän heille: te vähäuskoiset! mitä te ajattelette keskenänne, ettette leipiä myötänne ottaneet? Ettekö vielä ymmärrä, taikka ettekö te muista niitä viittä leipää viidelletuhannelle, ja kuinka monta koria te korjasitte? Niin myös niitä seitse­mää leipää neljälletuhannelle, ja kuinka monta koria te korjasitte? Kuinka ette ymmärrä, etten minä lei­västä teille sitä sanonut, että tei­dän pitäis kavahtaman teitänne Pharisealaisten ja Sadduke­a­lais­ten ha­pa­tuk­sesta? Silloin he ymmärsivät, ettei hän käskenyt heitä kavahtamaan itsiänsä leivän hapa­tuksesta, vaan Pharisea­laisten ja Saddukealaisten opista.” (Matt. 16:4–12.)

 

Johdannoksi

Suomessa joukko roomalaiskatolisia teologeja on ylläpitänyt jo vuosien ajan nettisivustoa otsikol­la ”katolista hapatusta”. Siinä heillä on ajatuksena esitellä roomalaiskatolista teologiaa ja toistuvasti käydä jonkunasteista poleemista keskustelua luterilaisuutta tai yleisesti protestantismia vastaan, eri­tyisesti silloin, kun Rooman opit joutuvat arvostelun kohteeksi. Olin itse Kujalla-ohjelmassa kutsut­tuna vieraana. Se on YouTubessa pyörivä podcast, jossa keskustellaan teologiasta ja ajankohtaisista asioista. Minua haastateltiin roomalaiskatolisen ja luterilaisen teologian eroista. Ohjelmaa on kuun­neltu pian jo 5 000 kertaa. Se on paljon ottaen huomioon, että kyseessä on ”puhuva pää”, joka opet­taa jonkun verran vaikeita ja syvälle luotaavia asioita. Ohjelma on katsottavissa edelleen YouTubes­sa (googlaa allekirjoittaneen nimi ja otsikko ”Kujalla” tai vaihtoehtoisesti mene suoraan osoittee­seen https://www.youtube.com/watch?v=QHfi1ziuHhk). Myös Leif Nummela on ansiokkaasti käsi­tellyt roomalaiskatolisen ja luterilaisen teologian eroja Uusi Tie-lehdessä. Samasta aiheesta on haas­tateltu lisäksi Martti Vaahtorantaa Lähetyshiippakunnan podcastissa.

Katolista hapatusta levittävät teologit eivät selvästikään ole tottuneet näin selviin kannanottoihin, jotka eivät ikään kuin ekumenian hengessä silitä myötäkarvaan, mitä he esittävät, vaan tuovat esiin paljon sitä, mistä he mieluiten vaikenevat. Nyt oli Joona Korteniemen vuoro puuttua tilanteeseen ja pyrkiä selittämään oman kirkon asiat parhain päin. Hänen vastakirjoituksensa on luettavissa netissä otsi­kolla: ”Ka­tolisuutta rautalangasta – vastine Timo Laatolle ja kumppaneille”. Minusta se kannat­taa käydä luke­massa. Se on monessa mielessä varsin paljastava puheenvuoro.

 

Kristuksen täysi vanhurskaus tässä ja nyt – raamatullinen oppi

Vastakirjoituksen kantavana ajatuksena on ensin kieltää erityisesti se, mitä Laato on sanonut. Mut­ta sit­ten seuraa kirjoittajan omat mielipiteet, jotka itse asiassa vain vahvistavat sen, mitä Laato on jo ker­taalleen sanonut. Kun itse arvostelen roomalaiskatolista pelastusoppia siitä, että siinä Kristuksen ristillä hankkima täydellinen vanhurskaus (”Se on täytetty!”) ei merkitsekään täydellistä vanhurs­ka­utta, jonka uskova saa tässä ja nyt vastaanottaa uskossa, se koetetaan kiistää viittaamalla roomalais­ka­to­lisen kirkon moninaisiin opetuksiin armosta ja laupeudesta. Lopulta kumminkin selitetään, että ”kaikkien syntien anteeksiantamista tässä ja nyt” ei Roomassakaan ”kä­sittee­nä juuri tunneta”. Mikä siis olikaan se ratkaiseva ero?

 

Usko ihmisen omaan hyvyyteen roomalaiskatolisessa teologiassa

Seuraavaksi moititaan Laaton sanomisia siinä, että ”usko ihmisen sisäiseen hyvyyteen” liittyy niin keskeisesti roomalaiskatoliseen teologiaan. Heti perään joudutaan myöntämään, että roo­ma­lais­kato­li­nen ihmiskäsitys on positiivisempi kuin luterilainen. Puhutaan ihmisen luontaisesta (hengellisestä) vapaudesta, jota Jumalan armo tukee ja kannattelee. Jo tässä nousee esiin kirjoittajan ajatus pelastu­misesta, joka edellyttää kaikesta huolimatta ihmisen myötävaikutusta.

 

Pelastus yhteistyössä ihmisen kanssa – Rooman harhaista opetusta

Jatkossa myönnetään edelleen, että roomalaiskatolisessa pelastusopissa pelastus on prosessi, jos­sa ”ihmisen on tehtävä yhteistyötä Jumalan armon kanssa”. Tämä harhaluulo vain kuitataan lyhkäisesti to­tea­malla, että siinä ei ”pitäisi olla yhdellekään kristitylle mitään ihmeellistä”. Tässä ymmärtääkse­ni kirjoit­taja ei tiedä, mistä puhuu. Jopa Rooman kirkossa asiasta löytyy eriäviä ja ainakin epäileviä mielipiteitä.

Tämän jälkeen vastakirjoituksessa siirrytään jälleen korostamaan ihmisen vapautta ja velvollisuut­ta käyttää tuota vapautta pelastuksen saavuttamiseksi yhteistyössä Jumalan kanssa. No, juuri sitähän minä itse­kin korostin. Lopulta vastakirjoituksessa intoudutaan suorastaan väittämään, että ”ajattelu­tapa, jonka mukaan pelastus on pelkkää anteeksiantamusta, näyttäytyy todella absurdina”. Ihan että näinkö? Toisaalta on hyvä, että vastakirjoituksessa avataan kirjoittajan sisimpiä tuntoja rehellisesti. Silloin tulee ainakin ymmärrettäväksi, mikä Kristuksen ristissä on se todellinen loukkaus. Se on se raamatullinen totuus, että ihminen ei pelastuakseen voi tehdä yhtään mitään, koska Kristus on teh­nyt jo kaiken. Pelastettuna ihmisen on sitten lupa tehdä niin paljon hyvää kuin tahtoo ja pystyy us­kon voimassa.

 

Kysymys kiirastulesta

Sitten vastakirjoituksessa on loukkaannuttu siihen, että moitin roomalaiskatolista erityisoppia kii­rastulesta ”Raamatun ulkopuolelta tempaistuna” harhana. Kirjoittaja haluaa löytää tuollaisen opin kohdasta 1. Kor. 3:11–15. Se ei kumminkaan puhu kiirastulesta, vaan viimeisen päivän tuomiotulesta, joka koet­telee, kestääkö se, mitä olemme rakentaneet pelastuksen perustukselle, Kristukselle. Olemme esimerkiksi voi­neet hakea omaa kunniaamme tai tulkita Raamattua väärin vaikkapa opettamalla kiirastulta. Tuo kaikki palaa poroksi viimeisenä päivänä. Mutta jos joku syntinen ihminen on silti lopulta tur­vannut Jee­suk­seen omana Vapahtajanaan, hän pelastuu – yksin armosta. Minusta on kauhistavaa lukea kir­joittajan omaa arviota itsestään. Hän sanoo suoraan, että ”hengellinen kapasiteettini ei vain riitä tai­vaselämään”. Sen kyllä tiesin jo etukäteen. Tiesin sen, koska voisin sanoa itsestäni samaa. Kuulepa nyt kumminkin, hyvä veli: ”Et sinä riitä, eivätkä riitä sinun tekosi nyt eivätkä tulevaisuudessa. Mut­ta Jeesus on kuollut puolestasi ja hankkinut sinulle täyden vanhurskauden, jota edellä olet vastusta­nut. Usko syntisi anteeksi hänen tähtensä. Silloin riität taivaaseen!”

 

Aneet

Aneita vastakirjoitus ei pysty kiistämään. Niitä on, vaikka niitä ei myydä. (Mutta kyllä kuolinmes­suja yhä ostetaan. Vuosituhannen vaihtuessa aneita voitiin myöntää, jos oli rahaa matkustaa vaik­ka­pa Roomaan.) Kirjoittaja kirjoittaa: ”Periaatteellisella tasolla en näe aneita kuitenkaan ongelmallisi­na. Hyvä sisältää itse oman palkintonsa, kartuttaa yhä enemmän kykyä hyvään ja tekee persoonasta yhä vapaamman – tätä tarkoittaa ’ansio’.” Mikä oli todistettava.

 

Uskonpuhdistuksen ”yksin Raamattu” -periaate

Sitten vastakirjoitus hyökkää ”yksin Raamattu” -periaatetta vastaan. Ihmetellään Leif Nummelan väitettä, että katolinen kirkko liitti VT:n apokryfikirjat kaanoniin vasta Trenton kirkolliskokouk­ses­sa 1546. Väitetään vastaan. Kiistetään tuo ilmiselvä historiallinen totuus muka sillä perusteella, että ”var­hainen kirkko omaksui käyttöönsä Vanhan testamentin [kreikankielisen] Septuaginta-käännök­sen, jota antiikin aikaan käyttivät myös kreikankieliset juutalaiset synagogajumalanpalveluksissa” ja ”apokryfikirjat kuuluivat Septuagintan kaanoniin”. Totuus on kuitenkin se, että eivät kreikankieliset juu­ta­laiset hyväksyneet apokryfikirjoja omaan viralliseen kaanoniinsa, vaikka he käyttivät ahkerasti Septua­gin­taa. Myös monet kreikkalaiset kirkkoisät lainasivat Septuagintaa ja siis myös apokryfikir­joja Jumalan sanana, mutta eivät silti luoneet omaa Septuaginta-kaanoniaan (joka on lähinnä pelkkä myytti). Ohimennen sanottuna: näinhän tekivät myös Luther ja luterilaiset isät. He seurasivat VT:n osalta juutalaisten ja Jeesuksen itsensä käyttämää heprealaista kaanonia.

 

Mariologia

Vastakirjoitus siirtyy vielä mariologiaan. Se pyrkii luomaan vastapainoa väitteelleni, että opit Ma­rian synnit­tömästä sikiämisestä ja taivaaseen astumisesta sekä yleistyvä ajatus hänestä kanssalunas­ta­jana ovat vailla raamatullisia perusteluja. Tämä on tosiasiassa monen roomalaiskatolisen teolo­gin­kin mielestä juuri näin. Noita dogmeja ei edes yritetä perustella kaanonin, vaan tradition pohjalta. Ne nähdään lähinnä kirkon opillisina luomuksina. Vastakirjoituksen mukaan ”ei ole kaukaa haettua aja­tella”, että Jeesuksen äidin ”per­soo­nan oli ja on tarkoitus olla Uuden liiton liitonarkki, Jumalan ikui­sen Sa­nan erityinen asumus”, ”sisältä ja ulkoa päällystetty puhtaalla kullalla” (2. Moos. 25:11) – ku­ten myös Maria ”oli jo sikiämisestä saakka valmistettu ’sisältä ja ulkoa’ hengellisesti ja moraalisesti täy­del­liseksi asumukseksi Jumalalle”. On tämä kyllä tosi kaukaa haettu perustelu etenkin, kun Uusi Testamentti puhuu Kristuksesta Uuden liiton liitonarkkina (Room. 3:25 ja Hepr.).

 

Paavi – Kristuksen sijainen maan päällä?

Ohimennen vastakirjoitus koettaa torjua väitteeni, että ”puhe paavista Kristuksen sijaisena on vää­rin, koska Kristus on itse kirkon pää”. Tarkkaan ottaen puhuin paljon paremmin. Totesin, että koska Kristus itse on läsnä kirkossa, mihin hän tarvitsee sijaista. Se on jäänyt roomalaiskatoliselta teologi­alta selittämättä. Vain poissaoleva tarvitsee sijaisen. Koska uskon Lutherin lailla, et­tä Kristus on jo­pa Rooman kirkossa, en voi mitenkään pitää paavia hänen sijaisenaan. Mielestäni roomalaiskatolis­tenkaan ei tarvitse tyytyä vähempään.

 

Himot – syntiä vai ei?

Loppua kohti vastakirjoitus yrittää vanhurskauttaa synnin (vaikka sen kuuluisi pyrkiä vanhurska­uttamaan syntinen yksin Jeesuksen ristillä hankkiman täydellisen vanhurskauden perusteella). Siinä liitytään Trenton konsiilin päätökseen, että himo ei sellaisenaan varsinaisesti ole syntiä. Tätä selitys­tä Rooma tarvitsee voidakseen pitäytyä väärään pelastusoppiinsa, että syntinen pystyy muuttu­maan to­dellisesti vanhurskaaksi, kun itse yrittää tarpeeksi. On sinänsä mielenkiintoista, että jopa Trenton kirkolliskokous myöntää päätökses­sään Paavalin kutsuvan himoa synniksi, mutta vetoaa yksin eri­tyiseen traditioonsa, jotta tuota puhetta ei jatkettaisi kirkossa!

 

Rooman kirkon vääristymät

Rooman kirkon suunnattomiin vääristymiin monissa kansanhurskauden ilmentymissä tai kymme­niin tuhansiin väärinkäyttötapauksiin ei ole enää tarvetta puuttua tässä. Rukoillaan parannusta meil­le it­sellem­me Suomen kirkossa ja heille siellä jossain kaukana.

 

Siunatuksi lopuksi

Lopuksi vielä jokunen sananen vastakirjoittajan omista kokemuksista. Hän on alkuaan vanhoillis­lestadiolainen, joka on myöhemmin kääntynyt roomalaiskatolilaiseksi. Ennen kääntymystään Roo­man kirkon kannattajaksi ”luterilaisella ehtoollisella en kokenut juuri koskaan mitään erityistä, ka­toli­sella kommuuniolla armon vuodatuksen kokemukset ovat tavallisia”. Mietin, että vanhoillisles­tadiolaisen kääntyminen roomalaiskatoliseksi on tietyssä mielessä aika ymmärrettävä ratkaisu. En­tinen poissulkeva seurakuntaoppi (”vain me vanhoillislestadiolaiset pelastumme”) muuttuu vaivih­kaa Rooman kir­kon opiksi (”vain me olemme tosi kirkko”). Pyhää ehtoollista vanhoillislestadiolai­set ei­vät ole tainneet koskaan nauttia oikeasti, oikean luterilaisen opin mukaisesti. Se ei sakrament­tina anna heille juuri mitään, koska kaikki synnit saa anteeksi vain ja ainoastaan ripissä. Siksi voin hyvin ymmärtää, että varsin erilainen ehtoollisen vietto Rooman kirkossa on ollut järisyttävä inhi­millinen kokemus. Lisäksi vanhoillislestadiolaisuudessa ei saarnaamisen ohella opeteta juurikaan Raamattua eikä sitä lueta ahkerasti. Päinvastoin jopa varoitetaan sen lukemisesta, koska se on niin vaikeatajuinen kirja. Se synnyttää helposti riitoja (eli pelätään, että vanhoillislestadiolaisten monet erityis­opit tule­vat tuomituiksi ja hylätyiksi). Ilman Raamattua yksittäinen kristitty jää hengellisesti erilaisten tuulten vietäväksi. Kun luin kirjoitettua vastakirjoitusta, oli pakko pysähtyä ja miettiä to­sissaan, millainen pelastusopillinen romahdus siinä on tapahtunut. Siinä puhutaan kaikenlaista. En löydä siitä juurikaan Raamatun sanan selkeää ja varmaa opetusta. Kehottaisin kirjoittajaa nimensä mukaisesti miettimään, että Jeesus ei sinullekaan luvannut puheessaan muuta kuin Joonan mer­kin eli sen, mitä hän tulee ansaitsemaan sinulle ”kolmen päivän perästä” kuoltuaan sinun puolestasi ja ylösnous­tuaan sinulle autuudeksi (ks. alussa lainaamaani Mat­te­uk­sen kohtaa). Kavahda siksi kaik­kea väärää hapatusta, Joona.