Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 4/2023
Saarnan kriisi
Timo Laato, päätoimittaja
Kirkon julistus on isoissa ongelmissa. Ei siis missään hetkellisessä, vaan pitkässä ja vakavassa kriisissä. Syitä löytyy varmaan vaikka kuinka monia, eikä niitä kaikkia pysty luettelemaan tai edes tietämään. On kuitenkin syytä pysähtyä ja miettiä hiukan tarkemmin, mistä saarnan alennustila voi johtua. Keskeiseksi tekijäksi ja yhteiseksi nimittäjäksi nousee epäilemättä luottamuksen puute siihen, mitä julistetaan (tai pitäisi julistaa) totuutena. Jos usko Raamattuun Jumalan täydellisenä sanana katoaa, jäljelle jäävät ainoastaan puhujan omat aatokset ja aprikoinnit. Julistaja itse sitten lopulta määrittelee, mikä hänestä kannattaa tuoda seurakunnalle taivaallisena sanomana. Ennemmin tai myöhemmin hänen oma uskottavuutensa kärsii, ja hänen kuulijoilleen jää petetty olo.
”Voi minua, ellen minä evankeliumia julista”, kirjoitti Paavali. Siksi hän julisti eikä hävennyt. Hänessä oli asennetta kerrassaan, ja asenne oli vielä kohdallaan. Evankeliumia saarnattaessa puhutaan käsitteestä ”Jumalan vanhurskaus” (Room. 1:16–17). Siitähän koko uskonpuhdistus sai alkunsa 1500-luvulla. Ihan sama voi käydä toteen yhä edelleen. Jumalan vanhurskauteen sisältyy ainakin seuraavat kolme tärkeätä kohtaa:
1) Jumalan oma vanhurskaus,
2) Jumalan pelastava toiminta vanhurskauden voimaan saattamiseksi ja
3) Jumalan lahjoittama vanhurskaus.
Jos ja kun käsite ”Jumalan vanhurskaus” on evankeliumin keskeisimpänä sisältönä ja koska kirkon ehdottomasti tärkein tehtävä on julistaa evankeliumia aina ja kaikkialla, kuinka sitten pitäisi saarnata ”Jumalan vanhurskaudesta ja Jumalan vanhurskautta” sieluille autuudeksi?
Nykyisin julistuksessa keskitytään väliin vakuuttamaan kuulijoita ”hyväksymään Jumala”. Heitä voidaan kehottaa ”hyväksymään, että he ovat jo hyväksyttyjä”. Tämäntapaista saarnaa kuulee yleisesti kansankirkossa, mutta sitä samaa löytyy myös niistä piireistä, joissa pyritään evankelioimaan ja saavuttamaan uusia jäseniä tai kannattajia innokkaan käännytystyön avulla. Harvemmin nostetaan kuitenkaan esiin ratkaisevaa kysymystä, tahtooko Jumala tai voiko hän edes hyväksyä syntistä ihmistä yhteyteensä. Usein vain edellytetään ihan itsestään selvänä, että totta kai hän tahtoo ja tietysti hän voi. Silloin sivuutetaan Jumalan oma vanhurskaus, hänen vanhurskaat ja pyhät vaatimuksensa mitäänsanomattomina tai ainakin vähemmän tärkeinä. Ei vastata kysymykseen, millä perusteella hän, vanhurskas Tuomari, voi ylipäänsä vanhurskauttaa jumalattoman. Ei siis saarnatakaan evankeliumia, jossa ilmestyy ”Jumalan (oma) vanhurskaus” Kristuksen suorittaman sijaissovituksen yhteydessä (ks. yllä kohta 1).
Edelleen aikamme uskonnollisuutta hallitsevat yleisesti ”meidän erilaiset (inhimilliset) tarpeemme”. Uskonnosta haetaan apua ensi sijassa niiden tyydyttämiseen. Usein ne lisäksi ymmärretään ”psykologisoivasti”. Puhutaan yksinäisyydestä, vieraantumisesta, turhautuneisuudesta, pelokkuudesta, ahdistuneisuudesta, huonosta olosta jne. Kristillinen sanoma mukautetaan sitten näihin tarpeisiin. Kirkko muuttuu entistä enemmän ”psykokirkoksi”, kuten viimeaikaista kehitystä on osuvasti luonnehdittu (J. Kivivuori: Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta, 1999). Tietysti hengellisessä yhteisössä on paljossa kyse psykologiasta, ihmissuhteista ja niiden kiemuroista tai solmuista, mutta ei kaikki siltikään ole tässä. Milloin saarnatuolista rohjetaan julistaa, että toisinaan yksinäisyys ja vieraantuneisuus voivatkin johtua omasta itserakkaudesta, katkeruudesta ja vihasta? Tai että turhautuneisuus ja ahdistus saattavat olla seurausta rukouksen laiminlyönnistä ja ihan suoranaisesta epäuskosta? Tai että ahdistuneisuus nousee ehkä jostain tunnustamattomasta pahuudesta tai lankeemuksesta? Näin julistettaessa ei kirkossa enää pelkästään psykologisoida, vaan saarnataan synnistä syntinä. Väärää syyllistämistä pitää ehdottomasti tarkkaan varoa, mutta tuskin syyllistämistä voi tai kuuluu kokonaan välttää. Meissähän se vika tavallisimmin on! Siihen ei auta vaikeneminen tai huomion kiinnittäminen muualle. Silloin auttaa ainoastaan evankeliumi. Siinä lahjoitetaan täydellinen anteeksiantamus, jonka Kristus on ansainnut Golgatalla viattomalla verellänsä. Siinä siis ilmestyy ”Jumalan (hänessä hankkima pelastava) vanhurskaus” (ks. yllä kohta 2).
Samantapaista ajatuksenkulkua voi vielä jatkaa eteenpäin. Myös monet kristilliset ”hyveet” psykologisoidaan aikanamme helposti. Esimerkiksi ilo on siinä tapauksessa tyytyväisyyttä itseensä ja elämiseensä. Rauha on sielun sisäistä rauhallisuutta. Rakkaus tarkoittaa, että on hauskaa ja mukavaa seuraa seurakunnassa jne. Varmaan näissä selityksissä on totta ainakin toinen puoli, ja siksi niissä on kyllä paljon varteenotettavaa. Silti monet tärkeät raamatulliset teemat jäävät sivuun, kuten ilo Herrassa, rauha Jumalan kanssa tai rakkaus Jumalaa ja jopa vihamiehiä kohtaan. Entä missä ja milloin puhutaan sellaisista kristillisistä hyveistä kuin rehellisyys, totuudellisuus, nöyryys, puhtaus ja pyhyys? Näistä saarnaaminen vie kuulijakunnan tutkimaan asemaansa erityisesti Jumalan edessä ja suhteessa häneen eikä vain pääasiallisesti askartelemaan omien tuntemustensa kanssa. Sangen usein sellainen itsetutkistelu johtaa entistä syvempään synnintuntoon. Armon kirkastamiseksi tarvitaan evankeliumia Kristuksen sovitustyöstä, sillä siinä – kuten edellä on jo käynyt ilmi – ilmestyy ”Jumalan (hänessä hankkima pelastava) vanhurskaus” (ks. yllä kohta 2).
Äärimmilleen vietynä kansankirkon julistus on nykyään kärjistynyt väitteeseen, että ”kaikki pääsevät taivaaseen”. Kärjistyksen yksipuolisuutta tuskin kannattaa ruveta ruotimaan tässä yhteydessä. Riittänee toteamus, että ainakin niille, jotka eivät oman todistuksensa mukaan edes halua taivaaseen, sinne pääseminen muuttuu sinne joutumiseksi – ja sen jälkeen ei sitten taivas enää olekaan taivas. Vanhurskauttamisopin kannalta tuollaisesta julistuksesta ei löydy pienen pientäkään totuuden valoa. Ei siinä siis julisteta evankeliumia, jossa ilmestyy ”Jumalan (uskon kautta ja uskossa lahjoittama) vanhurskaus” (ks. yllä kohta 3).
Siten ”Jumalan vanhurskaudesta” saarnaaminen ei ole ollenkaan helppoa. Ilmauksen kaikki eri vivahteet ja merkitykset pitäisi tuoda selvästi esille. Yhtään niistä ei saisi jättää pois eikä yhtään niistä saisi muuttaa toisenlaiseksi tai suorastaan vääristää. Luther totesi aikanaan, että vanhurskauttamisopista saarnaaminen on se vaikein ja vaativin taito. Siinä ratkeaa hänen mielestään, kuka tai ketkä ovat todellisia teologian tohtoreita.