Katolista hapatusta ja luterilaista happamattomuutta

Vastine Joona Korteniemelle

22.8.2023

Timo Laato

 

”Tämä häijy ja huorintekijä sukukunta etsii merkkiä, ja ei hänelle pidä merkkiä annettaman, vaan Jonan pro­phetan merkki. Ja hän jätti heidät, ja meni pois. Ja kuin hänen opetuslapsensa olivat tul­leet ylitse toi­selle rannalle, olivat he unohtaneet ottaa leipiä myötänsä. Mutta Jesus sanoi heil­le: katsokaat ja kavah­ta­kaat teitänne Pharisealaisten ja Saddukealaisten hapatuksesta. Niin he ajattelivat itsellensä, sanoen: se on, ettemme ottaneet leipiä myötämme. Mutta kuin Jesus sen ymmärsi, sanoi hän heille: te vähäuskoiset! mitä te ajattelette keskenänne, ettette leipiä myötänne ottaneet? Ettekö vielä ymmärrä, taikka ettekö te muista niitä viittä leipää viidelletuhannelle, ja kuinka monta koria te korjasitte? Niin myös niitä seitse­mää leipää neljälletuhannelle, ja kuinka monta koria te korjasitte? Kuinka ette ymmärrä, etten minä lei­västä teille sitä sanonut, että tei­dän pitäis kavahtaman teitänne Pharisealaisten ja Sadduke­a­lais­ten ha­pa­tuk­sesta? Silloin he ymmärsivät, ettei hän käskenyt heitä kavahtamaan itsiänsä leivän hapa­tuksesta, vaan Pharisea­laisten ja Saddukealaisten opista.” (Matt. 16:4-12 Biblian mukaan)

Suomessa joukko roomalaiskatolisia teologeja on ylläpitänyt jo vuosien ajan nettisivustoa otsikol­la ”Katolista hapatusta”. Siinä heillä on ajatuksena esitellä roomalaiskatolista teologiaa ja toistuvasti käydä jonkunasteista poleemista keskustelua luterilaisuutta tai yleisesti protestantismia vastaan, eri­tyisesti silloin, kun Rooman opit joutuvat arvostelun kohteeksi. Olin itse Kujalla-ohjelmassa kutsut­tuna vieraana. Se on YouTubessa pyörivä podcast, jossa keskustellaan teologiasta ja ajankohtaisista asioista. Minua haastateltiin roomalaiskatolisen ja luterilaisen teologian eroista. Ohjelmaa on kuun­neltu pian jo 5 000 kertaa. Se on paljon ottaen huomioon, että kyseessä on ”puhuva pää”, joka opet­taa jonkun verran vaikeita ja syvälle luotaavia asioita. Ohjelma on katsottavissa edelleen YouTubes­sa. Myös Leif Nummela on ansiokkaasti käsi­tellyt roomalaiskatolisen ja luterilaisen teologian eroja Uusi Tie-lehdessä. Samasta aiheesta on haas­tateltu lisäksi Martti Vaahtorantaa Lähetyshiippakunnan podcastissa.

Katolista hapatusta levittävät teologit eivät selvästikään ole tottuneet näin selviin kannanottoihin, jotka eivät ikään kuin ekumenian hengessä silitä myötäkarvaan, mitä he esittävät, vaan tuovat esiin paljon sitä, mistä he mieluiten vaikenevat. Nyt oli Joona Korteniemen vuoro puuttua tilanteeseen ja pyrkiä selittämään oman kirkon asiat parhain päin. Hänen vastakirjoituksensa on luettavissa netissä otsi­kolla: ”Ka­tolisuutta rautalangasta – vastine Timo Laatolle ja kumppaneille”. Minusta se kannat­taa käydä luke­massa. Se on monessa mielessä varsin paljastava puheenvuoro.

Vastakirjoituksen kantavana ajatuksena on ensin kieltää erityisesti se, mitä Laato on sanonut. Mut­ta sit­ten seuraa kirjoittajan omat mielipiteet, jotka itse asiassa vain vahvistavat sen, mitä Laato on jo ker­taalleen sanonut. Kun itse arvostelen roomalaiskatolista pelastusoppia siitä, että siinä Kristuksen ristillä hankkima täydellinen vanhurskaus (”Se on täytetty!”) ei merkitsekään täydellistä vanhurs­ka­utta, jonka uskova saa tässä ja nyt vastaanottaa uskossa, se koetetaan kiistää viittaamalla roomalais­ka­to­lisen kirkon moninaisiin opetuksiin armosta ja laupeudesta. Lopulta kumminkin selitetään, että ”kaikkien syntien anteeksiantamista tässä ja nyt” ei Roomassakaan ”kä­sittee­nä juuri tunneta”. Mikä siis olikaan se ratkaiseva ero?

Seuraavaksi moititaan Laaton sanomisia siinä, että ”usko ihmisen sisäiseen hyvyyteen” liittyy niin keskeisesti roomalaiskatoliseen teologiaan. Heti perään joudutaan myöntämään, että roo­ma­lais­kato­li­nen ihmiskäsitys on positiivisempi kuin luterilainen. Puhutaan ihmisen luontaisesta (hengellisestä) vapaudesta, jota Jumalan armo tukee ja kannattelee. Jo tässä nousee esiin kirjoittajan ajatus pelastu­misesta, joka edellyttää kaikesta huolimatta ihmisen myötävaikutusta.

Jatkossa myönnetään edelleen, että roomalaiskatolisessa pelastusopissa pelastus on prosessi, jos­sa ”ihmisen on tehtävä yhteistyötä Jumalan armon kanssa”. Tämä harhaluulo vain kuitataan lyhkäisesti to­tea­malla, että siinä ei ”pitäisi olla yhdellekään kristitylle mitään ihmeellistä”. Tässä ymmärtääkse­ni kirjoit­taja ei tiedä, mistä puhuu. Jopa Rooman kirkossa asiasta löytyy eriäviä ja ainakin epäileviä mielipiteitä.

Tämän jälkeen vastakirjoituksessa siirrytään jälleen korostamaan ihmisen vapautta ja velvollisuut­ta käyttää tuota vapautta pelastuksen saavuttamiseksi yhteistyössä Jumalan kanssa. No, juuri sitähän minä itse­kin korostin. Lopulta vastakirjoituksessa intoudutaan suorastaan väittämään, että ”ajattelu­tapa, jonka mukaan pelastus on pelkkää anteeksiantamusta, näyttäytyy todella absurdina”. Ihan että näinkö? Toisaalta on hyvä, että vastakirjoituksessa avataan kirjoittajan sisimpiä tuntoja rehellisesti. Silloin tulee ainakin ymmärrettäväksi, mikä Kristuksen ristissä on se todellinen loukkaus. Se on se raamatullinen totuus, että ihminen ei pelastuakseen voi tehdä yhtään mitään, koska Kristus on teh­nyt jo kaiken. Pelastettuna ihmisen on sitten lupa tehdä niin paljon hyvää kuin tahtoo ja pystyy us­kon voimassa.

Sitten vastakirjoituksessa on loukkaannuttu siihen, että moitin roomalaiskatolista erityisoppia kii­rastulesta ”Raamatun ulkopuolelta tempaistuna” harhana. Kirjoittaja haluaa löytää tuollaisen opin kohdasta 1. Kor. 3:11-15. Se ei kumminkaan puhu kiirastulesta, vaan viimeisen päivän tuomiotulesta, joka koet­telee, kestääkö se, mitä olemme rakentaneet pelastuksen perustukselle, Kristukselle. Olemme esimerkiksi voi­neet hakea omaa kunniaamme tai tulkita Raamattua väärin vaikkapa opettamalla kiirastulta. Tuo kaikki palaa poroksi viimeisenä päivänä. Mutta jos joku syntinen ihminen on silti lopulta tur­vannut Jee­suk­seen omana Vapahtajanaan, hän pelastuu – yksin armosta. Minusta on kauhistavaa lukea kir­joittajan omaa arviota itsestään. Hän sanoo suoraan, että ”hengellinen kapasiteettini ei vain riitä tai­vaselämään”. Sen kyllä tiesin jo etukäteen. Tiesin sen, koska voisin sanoa itsestäni samaa. Kuulepa nyt kumminkin, hyvä veli: ”Et sinä riitä, eivätkä riitä sinun tekosi nyt eivätkä tulevaisuudessa. Mut­ta Jeesus on kuollut puolestasi ja hankkinut sinulle täyden vanhurskauden, jota edellä olet vastusta­nut. Usko syntisi anteeksi hänen tähtensä. Silloin riität taivaaseen!”

Aneita vastakirjoitus ei pysty kiistämään. Niitä on, vaikka niitä ei myydä. (Mutta kyllä kuolinmes­suja yhä ostetaan. Vuosituhannen vaihtuessa aneita voitiin myöntää, jos oli rahaa matkustaa vaik­ka­pa Roomaan.) Kirjoittaja kirjoittaa: ”Periaatteellisella tasolla en näe aneita kuitenkaan ongelmallisi­na. Hyvä sisältää itse oman palkintonsa, kartuttaa yhä enemmän kykyä hyvään ja tekee persoonasta yhä vapaamman – tätä tarkoittaa ’ansio’.” Mikä oli todistettava.

Sitten vastakirjoitus hyökkää ”yksin Raamattu” -periaatetta vastaan. Ihmetellään Leif Nummelan väitettä, että katolinen kirkko liitti VT:n apokryfikirjat kaanoniin vasta Trenton kirkolliskokouk­ses­sa 1546. Väitetään vastaan. Kiistetään tuo ilmiselvä historiallinen totuus muka sillä perusteella, että ”var­hainen kirkko omaksui käyttöönsä Vanhan testamentin [kreikankielisen] Septuaginta-käännök­sen, jota antiikin aikaan käyttivät myös kreikankieliset juutalaiset synagogajumalanpalveluksissa” ja ”apokryfikirjat kuuluivat Septuagintan kaanoniin”. Totuus on kuitenkin se, että eivät kreikankieliset juu­ta­laiset hyväksyneet apokryfikirjoja omaan viralliseen kaanoniinsa, vaikka he käyttivät ahkerasti Septua­gin­taa. Myös monet kreikkalaiset kirkkoisät lainasivat Septuagintaa ja siis myös apokryfikir­joja Jumalan sanana, mutta eivät silti luoneet omaa Septuaginta-kaanoniaan (joka on lähinnä pelkkä myytti). Ohimennen sanottuna: näinhän tekivät myös Luther ja luterilaiset isät. He seurasivat VT:n osalta juutalaisten ja Jeesuksen itsensä käyttämää heprealaista kaanonia.

Vastakirjoitus siirtyy vielä mariologiaan. Se pyrkii luomaan vastapainoa väitteelleni, että opit Ma­rian synnit­tömästä sikiämisestä ja taivaaseen astumisesta sekä yleistyvä ajatus hänestä kanssalunas­ta­jana ovat vailla raamatullisia perusteluja. Tämä on tosiasiassa monen roomalaiskatolisen teolo­gin­kin mielestä juuri näin. Noita dogmeja ei edes yritetä perustella kaanonin, vaan tradition pohjalta. Ne nähdään lähinnä kirkon opillisina luomuksina. Vastakirjoituksen mukaan ”ei ole kaukaa haettua aja­tella”, että Jeesuksen äidin ”per­soo­nan oli ja on tarkoitus olla Uuden liiton liitonarkki, Jumalan ikui­sen Sa­nan erityinen asumus”, ”sisältä ja ulkoa päällystetty puhtaalla kullalla” (2. Moos. 25:11) – ku­ten myös Maria ”oli jo sikiämisestä saakka valmistettu ’sisältä ja ulkoa’ hengellisesti ja moraalisesti täy­del­liseksi asumukseksi Jumalalle”. On tämä kyllä tosi kaukaa haettu perustelu etenkin, kun Uusi Testamentti puhuu Kristuksesta Uuden liiton liitonarkkina (Room. 3:25 ja Hepr.).

Ohimennen vastakirjoitus koettaa torjua väitteeni, että ”puhe paavista Kristuksen sijaisena on vää­rin, koska Kristus on itse kirkon pää”. Tarkkaan ottaen puhuin paljon paremmin. Totesin, että koska Kristus itse on läsnä kirkossa, mihin hän tarvitsee sijaista. Se on jäänyt roomalaiskatoliselta teologi­alta selittämättä. Vain poissaoleva tarvitsee sijaisen. Koska uskon Lutherin lailla, et­tä Kristus on jo­pa Rooman kirkossa, en voi mitenkään pitää paavia hänen sijaisenaan. Mielestäni roomalaiskatolis­tenkaan ei tarvitse tyytyä vähempään.

Loppua kohti vastakirjoitus yrittää vanhurskauttaa synnin (vaikka sen kuuluisi pyrkiä vanhurska­uttamaan syntinen yksin Jeesuksen ristillä hankkiman täydellisen vanhurskauden perusteella). Siinä liitytään Trenton konsiilin päätökseen, että himo ei sellaisenaan varsinaisesti ole syntiä. Tätä selitys­tä Rooma tarvitsee voidakseen pitäytyä väärään pelastusoppiinsa, että syntinen pystyy muuttu­maan to­dellisesti vanhurskaaksi, kun itse yrittää tarpeeksi. On sinänsä mielenkiintoista, että jopa Trenton kirkolliskokous myöntää päätökses­sään Paavalin kutsuvan himoa synniksi, mutta vetoaa yksin eri­tyiseen traditioonsa, jotta tuota puhetta ei jatkettaisi kirkossa!

Rooman kirkon suunnattomiin vääristymiin monissa kansanhurskauden ilmentymissä tai kymme­niin tuhansiin väärinkäyttötapauksiin ei ole enää tarvetta puuttua tässä. Rukoillaan parannusta meil­le it­sellem­me Suomen kirkossa ja heille siellä jossain kaukana.

Lopuksi vielä jokunen sananen vastakirjoittajan omista kokemuksista. Hän on alkuaan vanhoillis­lestadiolainen, joka on myöhemmin kääntynyt roomalaiskatolilaiseksi. Ennen kääntymystään Roo­man kirkon kannattajaksi ”luterilaisella ehtoollisella en kokenut juuri koskaan mitään erityistä, ka­toli­sella kommuuniolla armon vuodatuksen kokemukset ovat tavallisia”. Mietin, että vanhoillisles­tadiolaisen kääntyminen roomalaiskatoliseksi on tietyssä mielessä aika ymmärrettävä ratkaisu. En­tinen poissulkeva seurakuntaoppi (”vain me vanhoillislestadiolaiset pelastumme”) muuttuu vaivih­kaa Rooman kir­kon opiksi (”vain me olemme tosi kirkko”). Pyhää ehtoollista vanhoillislestadiolai­set ei­vät ole tainneet koskaan nauttia oikeasti, oikean luterilaisen opin mukaisesti. Se ei sakrament­tina anna heille juuri mitään, koska kaikki synnit saa anteeksi vain ja ainoastaan ripissä. Siksi voin hyvin ymmärtää, että varsin erilainen ehtoollisen vietto Rooman kirkossa on ollut järisyttävä inhi­millinen kokemus. Lisäksi vanhoillislestadiolaisuudessa ei saarnaamisen ohella opeteta juurikaan Raamattua eikä sitä lueta ahkerasti. Päinvastoin jopa varoitetaan sen lukemisesta, koska se on niin vaikeatajuinen kirja. Se synnyttää helposti riitoja (eli pelätään, että vanhoillislestadiolaisten monet erityis­opit tule­vat tuomituiksi ja hylätyiksi). Ilman Raamattua yksittäinen kristitty jää hengellisesti erilaisten tuulten vietäväksi. Kun luin kirjoitettua vastakirjoitusta, oli pakko pysähtyä ja miettiä to­sissaan, millainen pelastusopillinen romahdus siinä on tapahtunut. Siinä puhutaan kaikenlaista. En löydä siitä juurikaan Raamatun sanan selkeää ja varmaa opetusta. Kehottaisin kirjoittajaa nimensä mukaisesti miettimään, että Jeesus ei sinullekaan luvannut puheessaan muuta kuin Joonan mer­kin eli sen, mitä hän tulee ansaitsemaan sinulle ”kolmen päivän perästä” kuoltuaan sinun puolestasi ja ylösnous­tuaan sinulle autuudeksi (ks. alussa lainaamaani Mat­te­uk­sen kohtaa). Kavahda siksi kaik­kea väärää hapatusta, Joona.

– – –

Paavius läpivalaisussa, osa 1

Herännäislehden pääkirjoitus 1/2024

Timo Laato, päätoimittaja

 

Olen lukenut Peter de Rosan kirjaa Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy (Kristuksen sijaiset: Paaviu­den pimeä puoli). Kirjoittaja on alkuaan roomalaiskatolinen pappi. Hän toimi

teologian professorina. Hänen käsityksensä paaviudesta oli ensi alkuun suhteellisen valoisa. Hän ajatteli melko suurpiirteisesti, että ”isoon jouk­koon” mahtuu myös mustia lampaita. Tarkemmin asiaan perehdyttyään hänen ajatuksensa muuttui pal­jon synkemmäksi. Lopulta hän hylkäsi roomalaiskatolisuuden, mutta ei kristinuskoa. Kirjassaan hän korostaa toimivansa ikään kuin ”paholaisen asianajajana”, jonka tarkoituksena Rooman totuuskomissiossa on kyseen­alaistaa väitetty ihme, jotta todelliset ihmeet erottuvat kuvitelluista.

De Rosan teos on paksu, lähes 500 sivua pientä tekstiä. Mikään tällainen lyhyt kirjoitus ei tee oikeutta sen väittä­mille. Ei ole myöskään mahdollista käydä pitkää akateemista debattia kirjan sisällöstä. Tietoa tarjotaan käsit­tämättömät määrät. Englannin kielen taitoiset lukekoot kirjan itse. Väliin teksti suorastaan puistattaa. Vika ei ole niinkään kirjoittajassa kuin valitussa aiheessa. Ilokseni voin silti todeta, että myös monet roomalaiska­to­li­set lu­ki­jat ja arvostelijat osaavat korostaa kirjan ansioita eivätkä halua sulkea silmiään ikäviltäkään totuu­ksilta.

Mitä kirja sitten kertoo? Tässä kirjoituksessani keskityn lähinnä pohtimaan paavin itselleen omistamaa arvo­valtaa Pietarin seuraajana ja erehtymättömänä kirkon opin opettajana.

Alkuun de Rosa väittää, että varhaisimmissa lähteissä Pietarin nimeä ei näy Rooman piispaluetteloissa. Ire­naeus (noin 125–200) mainitsee ensimmäisenä piispana Linuksen. Samoin kertovat myös ns. apostoliset kon­stituutiot. Myöskään Eusebios ei puhu kuuluisassa kirkkohistoriassaan Pietarista koskaan Rooman piispana. Siksi paavi ei Rooman piispana ole Pietarin seuraaja. Varhaiskirkon mukaan apostolit kuuluivat koko kir­kol­le eikä erikseen tai erityisesti yksit­täiselle seurakunnalle. Apostolien virka ei ollut myöskään siirrettävissä muil­le (s. 15). Vasta Damasus I, joka toimi paavina vuosina 366–384, alkoi ensimmäisenä perustella omaa erityis­ase­maansa Matteuksen evankeli­umin jakeilla ”Sinä olet Pietari jne.” (Matt. 16:18). Sellainen tulkinta oli täy­sin vieras varhaisille kirkkoisille. Kukaan heis­tä ei ollut opettanut mitään vastaavaa (s. 38). Nykyään vallitseva ja itsestään selvänä pidetty rooma­laiska­tolinen opetus paavista Pietarin seuraajana ja koko kristikunnan joh­tajana on siis täysin vailla historiallista totuuspohjaa.

Paavit ovat läpi vuosisatojen olleet kovin persoja vallan ja väkivallan, rahan ja omaisuuden sekä naiskauneu­den perään. Silti de Rosa väittää yllättäen, että historian valossa eniten vahinkoa eivät ole saaneet aikaiseksi kaikkein epäpuhtaimmat paavit (Benedictus IX, Aleksanteri VI), vaan ne, jotka monesti näyttivät julkisuuteen parhaim­mat puolensa. Mistä syystä näin? Ilmeisesti siksi, että valta turmelee käyttäjänsä. Yhtenä esimerkki­nä de Rosa mainitsee paavin erehtymättömyysopin vuodelta 1870. Silloin konsiilissa juuri kukaan ei uskalta­nut äänestää ehdotusta vastaan. Ne, jotka äänestivät, joutuivat heti äänestyksen jälkeen osoittamaan katu­mustansa. Ennen päätöstä jopa 140 piispaa poistui, koska he eivät tahtoneet loukata omaatuntoansa ää­nes­tä­mällä puolesta eivätkä istuvaa paavia äänestämällä vastaan. Äänestyspäivää säesti yhtäkkiä puhjennut en­nennäkemätön rajuilma, joka piiskasi ja pimensi koko kokoontumispaikan ja täytti monen osallistujan mie­len kau­hulla. Silloisen paavin yksityissihteeri Monsignor Talbot myönsi kirjeessään, että Pius IX ei ole suuri teo­logi. Mutta täydellinen tietämättömyyskään ei ole este erehtymättömyydelle, koska Jumala pystyy tun­ne­tus­ti osoit­ta­maan oikean tien vaikkapa puhuvan aasin kautta (ss. 131–134).

Oppi paavin erehtymättömyydestä ex cathedra (kirkon opillisissa asioissa) ajautuu omituiseen valoon, jos ja kun jotkut paavit ovat tosiallisesti osoittautuneet harhaoppisiksi. De Rosa luettelee tällaisia esimerkkejä (ss. 204–236). Yksi erikoisimmista tapauksista koskee paavia Sixtus V (1585–1590). Jo Trenton kirkolliskokous oli määrittänyt latinankielisen Vulgatan kirkon ”autenttiseksi” Raamatuksi. Määritelmä tarkoitti, että lukija voi olla var­ma käännöksen opillisesta ja moraalisesta oikeellisuudesta. Samaan aikaan annettiin oppineille teh­täväksi toi­mittaa uusi laitos po. käännöksestä. Työ kesti ja kesti. Lopulta se saatiin päätökseen. Paavi ei kui­tenkaan pitänyt sitä hyvin tehtynä. Hän julisti bullassaan olevansa ainoa, joka pystyy määrittämään autent­tisen Raamatun kirkollensa. Hän ryhtyi oitis toimeen ja teki muutoksia urakalla (kärsien unettomuudesta). Toisinaan hän lisäili tekstiin selityksiään. Jotkut jakeet tippuivat pois ilmeisesti uupuneen työntekijän huoli­mattomuudesta. Lopulta uusi Vulgata tuli painosta ulos. Se oli katastrofi. Teos vilisi virheitä. Siihen oli pakko tehdä muutoksia (kaiken kaikkiaan noin 3 000). Jotta pahemman luokan kömmähdys saataisiin peitettyä, pyrit­tiin aiemmat painokset ostamaan markkinoilta takaisin (ja polttamaan). Se herätti hämmästystä protestant­tien keskuudessa, koska he painoivat ja jakelivat Raamattuja ilmaiseksi… (ss. 215–221).

Myöhemmin Klemens XI meni vielä pitemmälle. Hän kielsi ja tuomitsi arvovallallansa ajatuksen, että kristit­ty­jen pitäisi pyhittää lepopäivä lukemalla Raamattua. Samoin hän tuomitsi harhaoppina, että muka kaikkien kristittyjen pitäisi lukea Raamattua (ss. 231–232).

En puutu tässä artikkelissa lainkaan monen paavin moraalittomuuteen ja tuhlaavaan elämäntyyliin eri vuosi­satojen aikana. De Rosalla olisi paljon kerrottavaa niistä, mutta en pyri ehdoin tahdoin nostamaan esiin kaik­kein pahinta törkyä. Todistustaakka on kumminkin todella raskas. Käsittääkseni Rooman pitäisi pyrkiä selvit­tämään menneisyytensä. Se olisi välttämätöntä, jotta päästäisiin eteenpäin. Sellaista tarvit­tiin toisen maailman­sodan jälkeen. Sellaista odotetaan yhä Venäjältä. Tosin jotakin on jo tapahtunut. Rooma on pyytänyt eri yh­te­yksissä anteeksi väkivaltaista historiaansa toisia kristittyjä kohtaan. Sopii kyllä kysyä, onko samal­la haluttu pyytää anteeksi niitä kauheuksia, joita paavit oman arvovaltansa ja ”erehtymättömyytensä” turvin ovat lan­get­taneet tuhansille (ellei jo­pa miljoonille) kanssakristityilleen. Esim. Lutherin saama panna on yhä kumoa­matta.

– – –

Paavius läpivalaisussa, osa 2

Herännäislehden pääkirjoitus 2/2024

Timo Laato

 

Kerroin edellisessä pääkirjoituksessani lukeneeni entisen roomalaiskatolisen tutkijan Peter de Rosan teosta: Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy (Kristuk­sen si­jai­set: Paaviu­den pimeä puoli). Jatkan kirjoitta­mis­tani tästä aiheesta vielä. Keskityn kuvaamaan lyhyesti paaviutta uskonpuhdistuksen aikana. Täy­den­nän tuon kirjan tieto­ja. Lutherin syntyessä paavina toimi vielä hetken aikaa Sixtus IV (1471–1484). Hän on se, joka rakennut­ti kuu­lui­san Siks­tuk­sen kappelin Vati­kaa­niin. Hän syyl­listyi tavan takaa simoniaan (eli kirkollisten virkojen myymiseen ra­haa vastaan) ja nepotismiin (eli omien sukulaisten suosimiseen kirkollisten virkojen täyttämisissä). Samalla hän ensimmäisenä salli bordellit Roomassa. Ne tuottivat hänelle 30 000 dukaattia vuodessa. Lisää rahaa saa­tiin niiltä papeilta, jotka pitivät omaa naista (s. 101).

Sixtus IV oli paaviksi suorastaan nero. Hän keksi, että aneita voitiin myydä myös kuolleiden hy­väksi. Jo­pa hän itse yllättyi uuden rahasammon suosiosta. Hänestä tuli siten vainajien valtias. Hänen vallassansa oli päästää sielut kuoleman jälkeisestä kiirastulesta sillä edellytyksellä, että kuolleiden läheiset olivat valmiit kaivamaan kuvet­tansa ja maksamaan rakkaittensa kärsimyksen loppumisesta (s. 101). Erityisen taitavaksi aneiden myy­jäksi ko­hosi dominikaaniveli Tetzel, joka oppi nopeasti koskettavan tavan kuvata kuulijoilleen sielujen tuskaa tulen liekeis­sä. Hän oli ahkera ja ansaitsi 20-kertaisen palkan silloisen professorin ansioon verrat­tuna. Li­säk­si kirkko maksoi hänen kulunsa (s. 117).

Kiirastulesta ei ole sanaakaan pyhissä kirjoituksissa. Oppina se on täysin järjetön. Eräs tuon ajan oppinut kir­joitti purevasti anekaupasta: Paavi pystyy pelastamaan yhden sielun kiirastulesta julistamalla armoa maksua vastaan. Yhtä hyvin hän pystyisi pelastamaan yhden sie­lun kiirastulesta julistamalla armoa ilman maksua. Ja jos hän pystyy pelastamaan yhden sielun, hän pystyisi pelastamaan tuhat sielua. Siinä samassa hän tahtoes­saan pys­tyisi pelastamaan joka ikisen sielun. Näin hän voisi hävittää koko kiirastulen. Jos hän ei tee sitä, hän on julma tyranni, joka ilman mitään rak­ka­utta jättää sieluparat kärsimään tuskissansa, kunnes ihmiset lah­jo­vat hänet rahalla (s. 102). Hesekieliä vapaasti lainaten: ”Herralle ei ole mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että hän maksaa ja saa elää.”

Muistan lukeneeni äiti Teresasta lyhyen haastattelun. Siinä hän kertoi tehneensä sisarjärjestönsä kanssa niin paljon hyviä tekoja, että koko kiirastuli on tyhjentynyt. Tässäkö hän, joka niin uhrautuvasti rakasti köyhiä In­ti­an Kalkutassa, osoitti rakkauttaan myös kärsiviä sieluja kohtaan kiirastulessa? Vastaavaa en muista lu­keneeni yhdestäkään paavista. Tosin voi perustellusti kysyä, miksi Kristuksen sovitustyö ristillä ei riittäisi, jos syntisten ihmisten osoittama lähimmäisenrakkaus riittää. Äiti Teresa taisi olla niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Se, joka kiel­tää kiirastulen, on Trenton mahtipäätöksellä iäti kirottu.

Lutherin ollessa noin 9-vuotias uudeksi paaviksi nousi Aleksanteri VI (1492–1503). Hän jatkoi tuloksekasta ane­kaup­paa ja rahojen tuhlausta. Hänellä väitetään olleen kymmenen tunnustettua lasta (joista tosin joidenkin kohdalla vallitsee pientä epävarmuutta). Hän piti tieteestä ja taiteista. Niiden parissa hän osoitti etevyyttä. Hän poltti paavikuntaa arvostelleen Girolamo Savonarolan roviolla 1498. Kun hän itse kuoli, hänet saatiin vain vaivoin tungettua arkkuunsa. Ilmeisesti myrkytys (tai sairaus) oli muuttanut hänen ruumiinsa lähes muodot­tomak­si massaksi. Paavi Julius II (1503–1513) ilmoitti myöhemmin, että olisi jumalanpilkkaa rukoilla kirotun puolesta. Hänestä oli siksi pyhäinhäväistystä pitää sielunmessua Aleksanterin edestä (s. 104–110).

Julius II oli sotaisa paavi, jota kiinnosti maallisen vallan tavoittelu. Hän aloitti uuden (eli nykyisen) Pie­tarin­kir­kon raken­nus­työt Roomassa varoituksista piittaamatta. Häntä kutsuttiin nimellä Il Papa terrible (kauhistut­ta­va paavi). Hänellä oli ainakin kolme avioliiton ulkopuolella syntynyttä tytärtä, jotka syntyivät ennen kuin hä­net valittiin paaviksi (s. 111–113).

Uskonpuhdistuksen alkaessa paavina toimi Leo X (1513–1521). Hän oli tuhlari, joka sotien sijas­ta käytti rahaa oman hovinsa huvituksiin. Hänellä oli oma erikoinen lemmikkinsä, valkoinen elefantti Hanno, jonka hän hau­tasi Vatikaaniin ja jonka luut nostettiin ylös 1962. Ylellisen elämäntavan ylläpitämiseksi rahaa oli myös pakko saada jostakin. Aneiden lisäksi hän jatkoi virkojen myymistä: Sixtus IV pani myyntiin ”vain” 650 virkaa, mutta Leo X jopa 2150 virkaa (s. 115). Paavi Leo X oli naimaton (kuten olettaa sopii). Hän nimitti nuoria miehiä kar­dinaa­leik­si. Hän kirjoitti Lutheria vastaan bullan, jossa hän luetteli erinäisiä harhoja uskonpuhdistajan kirjoi­tuksista. Se julkaistiin 1520 nimellä Exsurge Domine, jonka voi raumalaisittain kääntää vapaasti: Eik surgee­ta dom­mone. Mainittakoon edelleen, että Vatikaanin paavillisissa asunnoissa on kylpykam­mio, jonka erootti­set fres­kot Rafael maalasi 1516. (Sinne yleisöltä on yleensä pääsy estetty.)

Uskonpuhdistuksen edetessä paavina toimi Klemens VII (1523–1534). Hän oli omasta lahjakkuudestaan huo­li­matta “yksi tuhoisimmasta paaveista” (s. 114: ”one of the most disastrous of all popes”). Tosin kardinaalina hän onnistui monessa suhteessa, mutta paavina hän epäonnistui valtapolitiikassaan lähes täydellisesti (osit­tain hänestä itsestään riippumattomista syistä). Hän jatkoi jo tutuksi tullutta simonian ja nepotismin har­joit­ta­mista. Kirkon va­rat menivät sotimiseen sekä osittain kulttuurin ja taiteen hyväksi. Täyttä varmuutta ei ole siitä, oliko hänel­lä lapsi palvelustytön kanssa.

Uskonpuhdistuksen alkaessa syntyi iso kohu Konstantinuksen lahjakirjasta (Constitutum tai donatio Con­stan­tini). Siinä keisari Konstantinus Suuri muka lahjoittaisi Rooman valtakunnan läntisen osan paaville kiitollisena saamastaan hengellisestä opetuksesta. Se, joka rohkenisi kiistää tällaisen vallansiirron, joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, saisi vastaansa Pietarin ja Paavalin sekä palaisi alimmassa helvetissä yhdessä Saatanan kanssa. Asiakirjan aitoudesta käytiin kiivasta keskustelua varhain, mutta vas­ta 1400-luvulla Lorenzo Valla paljasti sen väärennökseksi. Tosin hänen tutkimustuloksensa pyrittiin salamaan, kunnes ne putkahtivat esiin 1517. Useat paavit olivat perustaneet valtapyyteensä täysin tekaistuun dokumenttiin. Kuinka paljosta verenvuodatukses­ta oli­si säästytty vuosisatojen aikana, jos valheella olisi ollut lyhyemmät jäljet? Vasta Pius VI tun­nusti vihdoin 1789, et­tä ky­se on väärennöksestä. Luther oli ymmärtänyt sen yli 250 vuotta aiemmin (s. 40–42)!

Kaiken edellisen takia otan lopuksi lyhyesti kantaa roomalaiskatolisen paimenen Oskari Juurikkalan kirja-arvosteluun, joka koskee yhtä Lutherin teolo­gi­aa käsittelevää teosta uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna 2017. Hän pitää lukukokemustaan ahdistavana: ”Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän se minua ahdisti.” Hän kirjoittaa lisäksi: ”Toivon luterilaisten ja Lutherin seuraajien tiedosta­van ja myön­tävän, että mahdollisis­ta ansioistaan [heh heh (kirjoittajan omaa tekstiä)] huolimatta Luther am­puu usein sekä yli että ohi.” Arvos­tan suuresti, että veli Oskari rohkenee kertoa ahdistuksestaan. Ehkä hiukan vieroksun sitä, että hän samalla kuitenkin kirjoittaa ”heh heh” -hengessä. Mutta myönnän, että kyllä minuakin ahdistaa. It­seäni puis­tat­taa se ju­ma­lattomuus, joka vallitsi kristikunnassa uskonpuhdistuksen vuosisadalla. Tuossa pimeydessä Luther näyt­täy­tyy minulle valkeuden tuojana. Hän rohkeni nousta kirkkonsa mädännäisyyttä vastaan! On ih­me, että hän ylipäätään säilyi hengissä, vaikka keisari- ja paavikunnan murhakoneisto oli hänen perässään. Miten on mah­dol­lista, että veli Oskari ei Lutheria lukiessaan näytä ahdistuneen kirkkonsa 1500-luvulla vallinneesta rappiosta? Laina­tak­seni kardinaali Roberto Bellarminoa: ”Muutama vuosi ennen Lutheria ja Calvinia ei uskonnosta ollut melkein mitään jäl­jellä kirkossa.” Hänen mukaansa paavius oli lähes tuhonnut kristinuskon (s. 120).

– – –

Paavius läpivalaisussa, osa 3

Herännäislehden pääkirjoitus 5/2024

Timo Laato

Tämä pääkirjoitus on kolmas ja viimeinen osa kirjoitussarjasta, joka koskee paaviutta. Aikaisemmat osat on julkaistu pääkirjoituksina tammi- ja helmikuun Herännäislehdissä. Alkuaan kirjoituk­set on julkaistu Elämä-lehdessä (hiukan lyhennettyinä, erityisesti tämä viimeinen osa). Ne on käännetty myös ruotsiksi ja julkaistu kokonaisuudessaan lehdessä Göteborgs Stifts-Tidning (tämän vuoden kolme ensimmäistä numeroa).

Paaviuden historia on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja erilaisia epätodellisia tapahtumia. Ker­rotta­vaa olisi vaikka kuinka paljon. Jatkan edelleen entisen roomalaiskatolisen tutkijan Peter de Rosan kirjan lukemis­ta, kuten kahdessa aiemmassa kirjoituksessani (Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy, Kristuk­sen si­jai­set: Paaviu­den pimeä puoli). Otan esille valittuja paloja omilla mausteillani. Lukijaa kiinnostanee tietää jota­kin lisää siitä, kuinka paavius kehittyi uskonpuhdistuksen jälkeen.

Kun Luther kuoli 1546, paavi oli vihdoin ja viimein kutsunut koolle (viivyttelemänsä) Trenton kirkollisko­ko­uk­sen (1545–1563). Or­to­­dok­si­nen kris­ti­kunta ei ole tunnustanut sitä ekumeeniseksi konsiiliksi. Se edustaa vain ja ainoastaan Rooman kirkon päätöksiä tai mielipiteitä. Uskonpuhdistuksen arvostelemia räikeimpiä epäkoh­tia poistet­tiin tai lievennettiin. Monia vääriä oppeja vahvistettiin. Trentossa kato­linen kirkko muuttui rooma­laiskatoliseksi kirkoksi omin oppikorostuksin. Se ei enää virallisesti ollut yhden ja yhteisen kristikunnan ääni­torvi (jos se sellaisena oli joskus aiemmin toiminut alkukirkossa yhtenäisen piispakunnan osana).

Trentossa paavin suunnaton arvovalta vahvistettiin. Muut piispat menettivät riippumattomuutensa, jopa sii­nä määrin, että uutta kirkolliskokousta ei tarvittu lopulta yli 300 vuoteen! Rooman kuuria toimi erään­laisena alituisena kirkolliskokouksena, joka jatkoi omia istuntojaan, minkä kiireiltään ehti (”in permanent ses­sion”, s. 19). Viral­li­sia kirkolliskokouksia ei ollut tarpeen pitää. Kun Vatikaanin 1. kirkolliskokous sitten lopulta kokoon­tui 1869–1870, sen päätehtävänä oli vahvistaa oppi paavin ereh­ty­mättö­myydestä ex cathedra (kun hän julis­taa jonkun opetuksensa paavinistuimeltaan koko kirkkoa sitovaksi). Tämä sinetöi vallan absolutismin (ehdot­to­muuden). Kardinaalit, piispat ja muut kirkolliskokouksen edustajat antoivat suostumuksensa sille. Jatkossa hei­dän suostumustaan ei sitten enää kyseltäisi. He voivat kertoa mielipiteensä ja antaa neuvoja. Paavin sana silti ratkaisee. Hän yksin päättää (s. 135).

Vatikaanin 1. kirkolliskokous totesi, että jokaisen oli oman autuuden uhalla uskottava paavin yliherruuteen ja erehtymättömyyteen (s. 97). Hirveä myrsky säesti kokouksen päätöstä, ikään kuin taivas olisi vihas­tunut. Pää­töslauselmaa ei pystynyt kunnolla tavaamaan paperista (s. 133). 140 piispaa oli poistunut paikalta. Vain kak­si rohkeni äänestää vastaan. Heti äänestyksen jälkeen heidän oli tunnustettava erehtyneensä, kun uskalsivat uskotella paavin erehtyneen tai mahdollisesti joskus erehtyvän (s. 134–135).

Päätös paavin erehtymättömyydestä ex cathedra on syvässä ristiriidassa Konstanzin kirkolliskokouksen kans­sa (Concilium Constantiense, 1414–1418). Se oli aikanaan määrännyt, että koko kirkko (mukaan lukien paavi) on alisteinen kirkolliskokouksen kannanotoille. Tämä ratkaisu oli yksimielinen. Silloinen paa­villi­nen kuu­ria tai tu­leva paavi itse (Martinus V) eivät tuolloin protestoineet mitenkään (s. 134).

Kaikesta huolimatta ”monet paavit ovat olleet harhaoppisia”. Väite vaikuttaa ilkeämieliseltä pro­tes­tant­tiselta pro­pa­gandalta. Se pitäisi ehkä siitä syystä jättää vain omaan arvoonsa. Lause on kuitenkin suora lainaus paa­vilta itseltään. Näin totesi paavi Hadrianus VI (1522–1523). Samaa olivat sanoneet jo esim. paavi Innocentius III (1198–1216) ja paavi Innocentius IV (1243–1254). Jälkimmäinen kirjoitti tuohon tapaan se­littäessään kym­mentä käs­kyä. Hä­nen sanansa poistettiin kuitenkin kirjan myöhemmistä painoksista. Se tuntuu kä­sittä­mät­tö­mältä ja ihan turhalta, sillä monet muutkin paavit ovat sanoneet vastaavaa (s. 204). Jos siis luottamus paa­vin erehty­mät­tömyyteen on välttämätön edellytys oikealle uskolle ja ehdoton vaatimus pelastuksen saavuttami­seksi, joutuu vakavasti kysymään, olivatko nuo aiemmat paavit (heille myöhemmin myönnetystä erehtymät­tömyydestään huolimatta) vääräoppisia ja pääsivätkö he ollenkaan perimään iankaikkista autuutta? Näyttää siltä, että paavit olivat erehtyväisiä ennen kuin heistä tehtiin erehtymättömiä opin asioissa.

Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen päätös paavin erehtymättömyydestä ex cathedra perustuu lisäksi pohjimmal­taan vääristettyihin dokumentteihin. Näistä merkittävimmät ovat ns. pseudo-isidoriset dekretaalit eli ennak­kopäätökset, jotka Isidorus Mercator olisi koonnut yhteen. Historiankirjoitus ei tunne tuon nimistä henkilöä, mistä syystä tekijästä käytetään nimitystä ”Pseudo-Isidorus” (eli Vale-Isidorus). Nykyään noita po. dokument­teja kutsutaan yksinkertaisesti vain nimellä ”väärät dekretaalit”, vaikka seasta voi löytyä jotain alkuperäis­tä­kin (s. 58–59). The Catholic Encyclopedia myöntää, että paavit hyötyivät suuresti näistä 800-luvulla kyhätyis­tä väären­nök­sistä, mutta he itse ovat toi­mi­neet ”hyvässä uskossa”. Väärennösten joukosta löytyy myös kuu­luisa Kon­stan­tinuksen lahjakirja, josta on ollut puhetta jo aiemmassa yhteydessä ja jossa Konstanti­nus Suuri muka lahjoittaisi Rooman valtakunnan läntisen osan paaville kiitollisena saamistaan hengellisistä opetuk­sis­ta.

Sittemmin 1100-luvulla munkki Gratianus ryhtyi kokoamaan ja tulkitsemaan noita ja mui­ta de­kre­taaleja. Hä­nen­ teoksensa Decretum Gratiani on epäilyksettä ”kaikkein vaikutusvaltaisin teos”, jonka kukaan koskaan on kir­joit­ta­nut ka­tolisessa kirkossa. Hän lainaa isot määrät varhaisten paavien lausumia. Niistä 324 lainauksesta vain 11 olisi aitoja (s. 60). Gratianuksen teos vaikutti suuresti Tuomas Akvinolaisen näkemyksiin paaviudesta, jotka hän tuo esiin 1200-luvulla julkaistussa kirjassaan Summa Theologica. Tästä on puolestaan sanottu, että se on ”toi­seksi vaiku­tus­valtaisin teos”, joka koskaan on kirjoitettu katolisessa kirkossa. Siinä toistetaan pitkäl­ti samoja harhaisia käsityksiä paaviudesta, jotka oli salakavalasti onnistuttu hivuttamaan silloiseen yliopis­tol­liseen tut­ki­muk­seen (s. 60). Mai­nittakoon vielä, että lopulta väärentäjät eivät enää itsekään olleet aina peril­lä, mikä on väärennös, vaan he rupesivat jopa väärentämään väärennöksiä. Siten he pakottivat historian pal­ve­le­maan eittämätöntä ”teologista totuutta”, jonka mukaan korkein arvovalta maan päällä kuuluu paaville.

Sitä paitsi usko paavin erehtymättömyyteen puuttuu varhaisten kirkkoisien teksteistä. He eivät kos­kaan viit­taa Rooman piispaan jonkun opillisen kiistan ainoana pätevänä ratkaisijana.Hän ei yksin ratkaissut yhtäkään niistä n. 80 harhaopista, jotka vaativat laajempia toimenpiteitä kristikunnalta ensimmäisten kuuden vuosisa­dan aikana. Joskus hyökättiin yleisesti piispojen auktoriteettia vastaan, mutta ei ikinä Rooman piispan ylival­taa vas­taan, koska sellaista ei yksinkertaisesti ollut olemassa (s. 206)! Vatikaanin 1. konsiili väittää, että pää­tös paavin erehtymättömyydestä nojaisi Raamatun selviin todistuksiin sekä aikaisempien paavien ja yleisten kirkollisko­ko­us­ten ohjeistuksiin. Mikään tuosta ei pidä paikkaansa (s. 248). Rooma vain yksinker­tai­sesti jyrää ja murskaa historian ja viime kädessä itse totuuden allensa.

Lopulta joutuu kysymään, miksi kirkko tuli toimeen ilman oppia paavin erehtymättömyydestä liki 1900 vuot­ta. Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen jälkeen koko päätöstä ei ole edes tarvittu, paitsi yhden ker­ran. Vasta 1950 Paavi julisti ex cathedra dogmin Marian taivaaseenastumisesta. Esimerkiksi Marian synnitön sikiäminen julistettiin jo 1854. Erillistä arvovaltaa näille opeille varmasti tarvitaan, sillä Raamatussahan ei niistä ole mitään mainin­taa. Paavi on siis yli 150 vuoden aikana käyttänyt omia erikoisvaltuuksiansa tuon ainoan kerran. Lopulta oppi hänen erehtymättömyydestänsä ajaa varsinaisesti hänen oman auktoriteettinsa vahvistamista. Vatikaanin 1. kirkolliskokous päätti tosiasiassa, että paavi on erehtyväinen paitsi silloin, kun hän julistaa jotain ex cathedra eli hengellisen arvovaltansa nojalla. Siitä syystä paavit ovat olleet tavallisia kuolevaisia virheineen kaikkineen, paitsi sen yhden ainoan kerran silloin vuonna 1950. Mutta käytännössä paavista on tullut erehtymätön myös silloin, kun hän ei ole erehtymätön eikä julista ex cathedra. Kuka paaveista on rohjennut tunnustaa, että mo­net heidän paavillisista ratkaisuistaan ovat olleet karkeita virheitä ja että jopa miljoonat kristityt läpi vuosisa­to­jen ovat joutuneet kärsimään niiden takia? Vatikaanissa moni pelkää, että tuollainen tunnustus rapauttaisi sitä säihkyvää gloriaa, joka nyt ympäröi pyhän istuimen haltijaa. Valta on keskittynyt ja keskitetty yhden hen­kilön käsiin ennennäkemättömällä tavalla (s. 262). Lukemattomien (ellei kaikkien) teologisten kysymysten tai moraalisten ongel­mi­en ratkominen jätetään viime kädessä paaville tai paavilliselle kuurialle. Ainoas­taan täy­sin pa­kot­tavas­sa ti­lanteessa aikaisempaa päätöstä voidaan muuttaa tai kiertää ”tulkitsemalla” sitä uudelleen luovasti senhetkistä to­tuutta vastaaviksi (s. 21-22). Siksi Roomassa kaikki valta on ns. ”yhden kortin varassa”. Mutta jos se kortti osoittautuu ”mustaksi Pekaksi” (kansankielinen muoto Pietarista), on kirkkolaitos pahassa pulassa. Nyt on vielä aikaa rukoilla Rooman puolesta sekä kaikkien roomalaiskatolis­ten ja itsemme puolesta, että Herra armahtaisi meitä.