Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 3/2023

Pääsiäinen päästää synnistä – ilosanomaa vanhurskauttamisesta

Timo Laato, päätoimittaja

 

Pääsiäisen evankeliumi ylösnousseesta Jeesuksesta Kristuksesta merkitsee, että kurja, avuton syn­ti­nen tu­lee autu­aaksi ja saa omistaa iankaikkisen elämän uskossa. Kun tämä suurenmoinen, suloinen totuus kirkas­tuu oma­koh­tai­ses­ti, tapahtuu ns. van­hurskauttaminen. Käsitteenä ”van­hurs­ka­uttaminen” on Vanhassa Testamentissa oikeustermi. Se tarkoittaa, että syytetty julistetaan syyttömäksi, va­paak­si tuomiosta. Sellainen tuomioistuimen päätös on aina kertakaikkinen. Ei siis olisi esim. mah­dollista pääs­tää tuomittua vankeudesta osittain vaikkapa yläruumiin osalta, mutta jättää vielä alaruumis kär­si­mään rangaistusta.

Roomalaiskatolinen kirkko on ymmärtänyt vanhurskauttamisen kreikkalaisen filosofian mukaises­ti (lähinnä Aristoteleen ajattelun pohjalta) pitkälti eettisenä käsitteenä. Silloin syntisen vanhurskaut­tamisesta tulee moraalinen ohjelma hänen muuttamisekseen paremmaksi ihmiseksi. Se tapahtuu pit­kän ajan kuluessa ja edellyttää tavallisesti kiirastulen puhdistavaa kärsimystä, jotta syntisestä joskus to­della tu­lisi vanhurskas ihminen. Raamatun kielenkäytön valossa tällainen pohdinta vanhurskautta­misesta johtaa täysin harhaan, koska silloin syyttömäksi julistaminen tai vankeudesta vapautuminen ei enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan.

Selvyyden vuoksi on tästä puhuttaessa muistettava aina korostaa, että raamatullinen ja luterilainen ope­tus pääsiäi­sen ilo­sanomasta ei tarkoita uuden elämän kiistämistä ja hyvien tekojen laiminlyö­mis­tä. Se, joka on vapautettu vankityrmästä ja kuolemantuomiosta toisen kärsiessä rangaistuksen hänen puolestaan, ei vapaudessa eläessään tahdo takaisin entiseen kurjuuteensa, vaan päinvastoin kiitolli­se­na saamastaan armosta pyrkii kaikin tavoin osoittamaan uskonsa käytännössä. (Silloin ei kuitenkaan enää puhuta vanhurskauttamisesta, vaan pyhityksestä. Tämä ero on pidettävä tarkasti mielessä.)

Vanhurskauttaminen ei myöskään saa johtaa siihen, että ylösnoussut Herramme jätetään ikään kuin taka-alalle kristillisyydessä. Ei, hänen kuuluu olla koko ajan kaikessa keskipisteenä. Syntiselle ju­lis­tettu vapa­ut­ta­va tuomio ei merkitse, että Vapauttaja eli Vapahtaja olisi tehnyt tehtävänsä ja siirtynyt sitten tavallaan historian kirjoihin. Painopiste ei voi siirtyä esim. hyviin tekoihin (Rooma) eikä Hen­gen antamiin erikoisiin kokemuksiin (karismaattisuus laajasti ottaen) tai sinänsä tarpeellisiin yh­teis­kunnallisiin uudistuksiin (kansankirkko yleisesti). Ei edes oikeasta opista saa tulla Kristuksen korvi­ketta, vaan molemmat on opittava pitämään yhdessä. Niitä on julistettava yksiselitteisesti, päättä­väs­ti ja rohkeasti nöyryydessä ja rakkaudessa.

Pelastuksesta puhuttaessa on tarpeen huomata, kuinka Paavali yhdistää kirjeissään vanhurs­kautta­mi­sen ja Kristuksen toisiinsa. Hän ei jää pelkkiin opillisiin opetuksiin, vaan painottaa ihanasti, miten raamatullinen totuus johtaa uskovat syvemmälle Kristukseen ja hänessä alituiseen, läsnä olevaan ar­moon. Seuraavassa joitain esimerkkejä. Kirjoitan ISOILLA KIRJAIMILLA ne sanat, jotka korosta­vat Kristuksen persoonaa, ja kursiivilla ne kohdat, jotka tähdentävät vanhurskauttamista uskon kaut­ta.

1. Kor. 1:30: Mutta te olette hänestä KRISTUKSESSA JESUKSESSA, joka meille on Jumalalta tehty viisaudeksi ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.

2. Kor. 5:21: Sillä hän on sen, joka ei mitään synnistä tietänyt, meidän edestämme synniksi tehnyt, että me HÄNESSÄ tulisimme siksi vanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpa

Gal. 2:17: Mutta jos me, koska me tahdomme Kristuksen kautta (alkukielessä: KRISTUKSESSA) vanhurskaaksi tulla, löydetään myös itse syntisiksi, onko siis Kristus synnin palvelija? Pois se!

Fil. 3:9: Ja HÄNESSÄ löydettäisiin, ettei minun vanhurskauteni laista olisi, vaan joka tulee uskosta Kristuksen päälle, nimittäin se vanhurskaus, joka Jumalalta uskolle omistetaan.

 

Lisäksi voimme lukea ja verrata myös seuraavia jakeita:

Room. 3:24–25: He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaaksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, joka on JESUKSESSA KRISTUKSESSA, jonka Jumala on armonistuimeksi asettanut, uskon kautta HÄNEN VERESSÄNSÄ, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, joka hänen edessänsä kelpaa.

Room. 8:1: Niin ei ole nyt yhtään kadotusta niissä, jotka JESUKSESSA KRISTUKSESSA ovat.

1. Kor. 6:11: Mutta te olette pestyt, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskaaksi tulleet HERRAN JESUKSEN nimen kautta (alkukielessä: NIMESSÄ) ja meidän JUMALAMME Hengen kautta (alkukielessä: HENGESSÄ).

Gal. 3:24 ja 26: Niin on laki ollut meidän opettajamme Kristuksen tykö, että me uskon kautta vanhurskaaksi tulisimme … Sillä te olette kaikki Jumalan lapset uskon kautta Jesuksen Kristuksen päälle (alkukielessä: JEESUKSESSA KRISTUKSESSA).

 

Näiden kohtien perusteella Paavali alleviivaa vanhurskautta­mi­sta se­littäes­sään tarkkaan ot­taen kristit­ty­jen läs­näoloa Kris­tuk­ses­­sa eikä niinkään Kristuksen läsnäoloa kristityissä. Hän ei vaihda van­hurs­kau­den objek­tiivis­ta luonnetta pelkäksi sub­jek­tiiviseksi kokemukseksi. Van­hurs­kaut­taminen tapahtuu siten aina uskovan ul­ko­puolella. Hä­nelle luetaan van­­hurs­kaus nimenomaan Kris­tuk­sessa. Lisäksi van­hurs­ka­ut­ta­miseen kuuluu keskeisesti “välineellisyys” tai “sak­ra­men­til­li­suus”. Osallisuus Kris­tuk­­seen ja hä­nen van­hurs­kau­teensa toteu­tuu ju­lis­te­tun tai kir­joitetun evan­ke­liu­min kaut­ta, kas­tees­sa (ks. Room. 6:1ss., 1. Kor. 6:11, Gal. 3:24–27) ja eh­tool­li­sessa (1. Kor. 10:16–17, 11:23–29). Se ei rakennu si­säis­ten elä­mys­ten va­raan – vaikka on varmasti yhteydessä niihin.

Tämän johdosta pääsiäisusko elää ja vahvistuu läpi koko kirkkovuoden. Kristus on siunaamassa mei­tä kokoontuessamme yhteen. Hän ylösnousseena Herrana johtaa seurakuntaansa iankaikkiseen iloon.