Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 5/2023

Helluntain Henki voittaa väärät henget

Timo Laato, päätoimittaja

Helluntaista puhutaan monesti ”kirkon syntymäpäivänä”. Tosiasiassa kirkko on ollut olemassa ai­na, jopa ennen helluntaita. Jo pa­ra­tii­sissa Adam ja Eeva pitivät päivittäistä jumalanpalvelusta ja pal­voivat siten Luo­jaansa, Ju­ma­laansa. He muodostivat ikään kuin Eedenin seurakunnan, jonka tarkoi­tus oli kas­vaa ja täyttää koko luomakunta ylistys- ja kiitosvirsillä. Tiedämme varsin hyvin, että siinä kävi toi­sin. Tapahtui syntiinlankeemus. Se tuhosi tuon ainoan täydellisen seurakunnan, joka on ikinä ollut olemassa. Kirkko muuttui Sairaalaksi, jossa tarvitaan ja tarjotaan apua kuolemanhätään. Siihen kirkkoon jokainen uskova kuuluu. Siinä häntä hoidetaan ja hänet pelastetaan iankaikkiseen elämään.

Helluntaina Pyhä Henki vuodatettiin. Hän oli toiminut jo Vanhassa testamentissa, mutta nyt hänet annettiin koko seurakunnalle, kaikille kastetuille ja uskoville kristityille. Hänen tehtävänsä on auttaa heitä löytämään pelastus evankeliumin armolupauksista ja lohduttamaan heitä heidän syvässä synti­kur­juu­des­sansa. Hän ottaa Kristuksen omasta ja antaa Kristuksen omille. Heillä ei itsessään ole ”yh­ti­­käs mittään”, mutta he saavat laupeuden antimet lahjaksi. Pyhä Henki on annettu nykyisen ja vielä tulevan autuuden pantiksi. Hänessä taivaan virvoittavat henkäykset hyväilevät maailman polttavissa hel­teissä vaeltavaa kulkijaa.

Kuten jo Vanhan testamentin aikana, ratkaisevaksi kysymykseksi nousee kyky erottaa väärät hen­get ja niiden tuoma eksytys oikean profeetan ja profetian tuomasta siunauksesta. Tässä ei riitä pelk­kä ulkonainen oikeaoppisuus, vaan sen sisältönä olkoon aina nöyrä itsensä tunteminen. Muuten osaa puhella kirkon virheistä huomaamatta sitä suurinta väärää profeettaa, joka kätkeytyy omaan ylpeään sydämeen. Siksi myös se, joka on aina oikeassa, voi siitä huolimatta joutua kado­tuk­sen syö­ve­reihin. Autuutta ei siis ansaita edes totuutta puolustamalla, vaan se vastaanotetaan köyhänä syntisenä uskon kautta.

Ilman Pyhää Henkeä kirkko jää hengettömäksi. Voi olla paljon puhetta ja toimintaa, mutta ei muu­ta. Löytyy kyllä myötämielisyyttä ja suurta suosiota, mutta ei varsinaista pyrkimystä kansan herättä­miseksi synnin ja iankaikkisen kuoleman unesta. Kansankirkon julistusta ilman Pyhän Hengen anta­maa viisautta voitaisiin kuvata seuraavalla tavalla. Nostan esiin neljä kohtaa, jotka selvyyden vuoksi määrittelen t-kirjaimella alkavalla sanalla.

1) Kirkon julistus muuttuu yhä enemmän teistiseksi: Puhutaan kyllä Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja hy­vyydestään, mutta ei kerrota paljoakaan (jos ollenkaan) Kristuksen täytetystä ristintyöstä ja ve­risestä sovi­tusuhrista. Saarna muuntuu yleisluontoiseksi yleisuskonnollisuutta suosivaksi jutusteluk­si. Toisinaan samoja sanoja voitaisiin käyttää missä uskonnollisessa viitekehyksessä tahansa. Niinpä kristinuskosta tulee yhä enemmän teististä (eli kutakuinkin ”yleisjumalista”), jossa keskitytään mel­ko löy­häs­ti johonkin korkeimpaan voimaan.

2) Kirkon julistus muuttuu myös yhä enemmän terapeuttiseksi. Ihmisen ongelmat psykologisoidaan ja hengellinen ulottuvuus unohdetaan kokonaan tai kierretään vähemmän tärkeänä. Saarnat muun­tu­vat henkisen hyvinvoinnin kannustuspuheenvuoroiksi. Tarvitaanhan tuollaistakin, mutta ei evanke­li­umia julisteta noilla perusteilla. Julistajan pitää uskaltaa sanoittaa syntiturmeluksen syvyys ja armon tuoma täydellinen sovitus, joka hoitaa sielun haavat. Hänen ei kuulu vaihtaa rooliansa jonkinlaiseksi ”personal traineriksi”. (Lisää tällaisesta saarnan kriisistä viime lehden numerossa.)

3) Kirkon julistus käy edelleen yksipuolisen temporaaliseksi eli vain nykyistä aikaa koskevaksi. As­kar­rellaan paljolti tämän­puoleisten asioitten kanssa. Ei kyllä unohdeta kertoa, että kuoleman jäl­keen pääsee taivaaseen, mutta sen tarkemmin autuuden tiestä ja sillä tiellä kulkemisesta ei puhuta. Vaikka saarnoissa ei enää puhuta perunan viljelemisestä eikä kalastamisen nikseis­tä, jutun juurta löy­tyy silti kaikesta muusta. Kunhan ei vaan varoiteta kadotuksen kauheudesta eikä sanota mitään pelastumi­sen välttä­mättömyydestä ja pelastuksen vaikuttavista armonvälineistä.

4) Kirkon julistus on käynyt lisäksi varsin moralistiseksi eli tropologiseksi. Siinä kannustetaan ihmi­siä elämään ja ole­maan kiltisti. Puhutaan paljon rakkaudesta yleisellä tasolla ja miksei myös erilaisi­na yksittäisinä tekoina. Sellainen puhe rinnastetaan tavallaan evankeliumin julistamiseksi, vaikka se tarkasti ot­ta­en on lain täyttämistä ja edellyttäisi elävää kristillistä uskoa, joka yksin synnyttää kaikki hyvät teot. Ilman sen kummempaa perustetta ajatellaan, että evankeliumin jokainen osaa kuin ”omat viisi sormeansa” eikä siitä siksi välitetä enempää. Rattaat on ikään kuin valjastettu hevosten eteen. Eihän taivasmatkaa noin tehdä. Kesken se jää. Eikä se pääse edes alkuun noilla ohjeistuksilla.

Nämä neljä t-kirjaimella alkavaa avainsanaa kuvastavat pitkälti nykyaikamme kirkollista julistusta maassamme ja koko läntisessä kristikunnassa. Voinemme perustellusti sanoa, että ”Teologian Tohto­rit Tuottavat Tällaista” omituista opetusta. Juuri siksi ”Tämä Tällainen Tuhon Tie”. Perinteinen kris­tillinen julistus ammentaa sanottavansa Pyhästä Raamatusta Pyhän Hengen voimassa. Sanan syvim­mässä merkityksessä hel­lun­tain ihme tapahtuu siksi joka ainoa kerta, kun sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein jaetaan kristillisen seurakunnan keskuudessa.

”Tule helluntain Henki ja puhal­la päällemme autuuden tunto!”