Matti Paavola – nakkilalainen rukoilevaisisä
1. Johdannoksi
Kun puhutaan rukoilevaisuuden merkittävimmistä oppi-isistä, nousee esille väistämättä nakkilalainen Matti Paavola. Hän syntyi Eurajoen Lapijoen kylässä 6.5.1786. Matin vanhemmat olivat kotoisin Raumalta. Rauma oli yksi vanhan rukoilevaisherätyksen merkittävimmistä keskuksista. Matti eli rukoilevaiskodissa. Kodin kristillisyys ei voinut olla jättämättä jälkiä nuoren Matti-pojan sielunelämään. Rippikoulun päätteeksi nautittu Herran pyhä ehtoollinen vahvisti ja rohkaisi nuoren pojan uskoa merkittävällä tavalla. Matista tuli uskollinen seuroissa kävijä. Hän solmi avioliiton 9.5. 1805 ja asettautui asumaan Paavolan taloon Nakkilan Tattaran kylään. Mainitaan, että talo ei ollut mitenkään hyvässä kunnossa, oli alettava töihin, jotta talo saataisiin hyvään ja kelvolliseen kuntoon. Vuonna 1810 Matti joutui sairauden tähden vuodepotilaaksi. Tämän ”pakollisen pysähtymisen” aikana Matti joutui omassatunnossaan suureen tuskaan. Helpotusta siihen antoivat Lutherin sanat Roomalaiskirjeen esipuheessa. Paavola joutui kysymään itseltään: ”Ett kumpa minun nyt pitä rupeman uskoman todexi, oman sydämeni ääntä elikä Jumalan sanaa.” Jotta voisimme ymmärtää nämä lauseet oikein, on kiinnitettävä huomiota siihen, että tuo ”elikä”-sana merkitsi tuon ajan kielenkäytössä yhtä kuin ”tai”. Sanassa, Bibliassa, oli annettu lupaus pelastuksesta, siihen tuli uskoa ja luottaa. Tämä oli Paavolan evankeliumiin perustuva vakaumus.
Rukoilevaisten seuratuvat tulivat Matille tärkeiksi. Nakkilassa, Matin uudessa kotipitäjässä oli paljon seuraväkeä. Hän alkoi käydä naapurikylässä Leistilässä Maria Levanderin järjestämissä seuroissa. Maria Levander, ”Nissilän muori”, kuului hänkin vanhaan rukoilevaisuuteen. Matti Paavola ja Maria Levander ystävystyivät keskenään. Heillä oli samanlainen, heränneen ihmisen uskonkäsitys. Porin seudulla oli myös muita uskonystäviä, heistä on mainittava ainakin Anna Lagerblad ja Juliana Söderborg ja lisäksi kiukaislainen Henrik Pero. Henrik Pero oli Matti Pukahaavan tapaan Paavolalle oppi-isän asemassa. Matti Paavola kirjoitti Perosta seuraavasti: ”Henrik Pero oli luontos puolesta niitä kiivaimpia ihmisiä ikä minä nähnyt olen, ei se peljän herroja eikä talonpoiki. Ja hän tunnusti sen rohkiasten, ett hän on autuas Jumalan lapsi. Ja hän on minun ymmärtäin juuri ilmeinen luterilainen. Kerran hän sanoi kiivasten nyrkit pios, että joka Lutherin oppia laitta, eli häväise, että se on vissin perkelestä”. Matti Paavolaa saattoi hyvinkin huvittaa Peron kiivaus, sillä Paavola oli itse hyvin rauhantahtoinen mies. Joka tapauksessa Paavola ja Pero tulivat hyvin toimeen keskenään. Erään kirjeensä Paavolalle Pero lopettaa sanoilla: ”Olkat nyt sydämellisesti tervehditty ja voikat hyvin siinä sulasa armosa, kuin kala vedesä.” Tällä tavalla Paavolaa kehoitettiin pysymään Jumalan armon varassa.
2. Paavolan vaikutus voimistuu
Vuoden 1820 tienoilla Paavolan hengellinen vaikutusvalta alkoi huomattavasti voimistua. Seuroja pidettiin yhä enemmän ja herätys levisi omassa seurakunnassa. Herätys levisi myös kotiseurakunnan ulkopuolelle. Paavolasta tuli tunnettu ja tunnustettu seurapuhuja. Ahkerasta Raamatuntutkistelusta oli nyt suurta hyötyä: seurapuheiden perustaksi tulivat Raamatun tekstit aivan keskeisesti. Muita kirjoja, joista Paavola haki apua, neuvoa ja lohdutusta olivat Johann Arndtin kirjat, Lutherin ”Roomalaiskirjeen selitys” ja David Hollatziuksen ”Armon järjestys autuutehen”. Rukoilevaisuudessa ollaan oltu tarkkoja kautta vuosisatojen siitä, etteivät seurapuhujat puhu omiaan. Seurapuheiden perustana tulee siis olla Jumalan sana, rukoilevaisliikkeessä Biblia, eli vuoden 1776 Raamattu ja lisäksi rukoilevaisliikkeen keskuudessa tunnustetut hartauskirjat. Juuri ”Armon järjestys autuutehen” on aina ollut rukoilevaisen herätysliikkeen keskeisimpiä uskonopillisia kirjoja. Eivät nuo seurojen maallikkopuhujat olleet saaneet korkeampaa koulutusta, he olivat tavallisia kansanmiehiä, niin oli Paavolakin. Luterilaisen uskonpuhdistuksen yksi tärkeimmistä tavoitteista oli opettaa kansaa omalla äidinkielellään lukemaan Bibliaa ja hartauskirjoja. On väistämätöntä, että jos henkilö halusi kuulua seurakansaan, oli hänen osattava lukea pyhiä kirjoja ja kyettävä myös niitä arkisessa elämässä käytäntöön soveltamaan. Seurapuhujiksi rukoilevaisessa herätysliikkeessä on pyydetty uskonopissa luotettaviksi katsottuja maallikkomiehiä. Mikäli heidän julistuksensa on ollut seurakansan mielestä hyvää, on puhuja vakiinnuttanut asemansa seuraväen keskuudessa.
Matti Paavolasta tuli tällainen pidetty ja luotettu seurapuhuja. Seurapuheissa on myös tultava esiin puhujan omakohtainen hengellinen elämä, niin uskonelämässä olevat taistelut ja kiusaukset kuin armon kokemisetkin. Kenestäkään ei siis hartauskirjoja ulkoa opettelemalla voi tulla hyvää maallikkosaarnaajaa. Saarnoista on kuuluttava omakohtainen usko ja syvä, kristillinen vakaumus. Tällaisen omakohtaisen uskon saarnaajana myös Paavolaa pidettiin. Elämän ja Jumalan koulussa ollut herännäisjohtaja saattoi ”hengellisestä aarrearkustaan” jakaa kuulijoilleen niin kehoituksen kuin lohdutuksenkin sanoja. Tällaisista maallikkopuhujista tuli todellisia hengellisiä isiä. Papit eivät aina muilta työkiireiltään ehtineet seuroihin. Silloin maallikkopuhujat ottivat kantaakseen seurojen opetuksellisen vastuun. Kuten jo aikaisemmissa artikkeleissa on todettu, jakoi rukoilevaisherätys pappeja herätyksen kannattajiin ja vastustajiin. Parhaimmillaan rukoilevaisten ja paikallisen papiston välit olivat sydämelliset ja kirkon virka ja maallikkovastuu tukivat hedelmällisellä tavalla toisiaan. Tällä tavalla toteutui seurakunnan ihannemalli: Papit ja maallikot edistivät yhteistyössä herätyksen ja Jumalan sanan etenemistä seurakunnissa. Toki on mainittava, että toisenkinlaisiakin esimerkkejä oli aivan liian paljon.
Paavola oli hyvissä väleissä oman kotiseurakuntansa papiston kanssa. Kun joku kaukainen vieras saapui Paavolaan sielunhoidolliselle asialle, lähetti Paavola hänet papin luo, varsinkin, jos asia oli vaikealaatuinen. Todellisen papillisen ystävän Paavola sai Ulvilan kirkkoherraksi v.1824 tulleesta P.J. Ignatiuksesta. Ignatius valittiin myös lääninrovastiksi. Tuo aikanaan todella oppinut, samalla kuitenkin hurskas pappi tutustui pian Paavolaan. Hän tuli seuraamaan Paavolan seuroja 10.7.1825. Tuo kirkonmies piti seuroissa kolme tuntia kestäneen voimallisen puheen. Paavola kirjoitti, että Ignatiuksen puhe ”oli niin voimallista, että kansa ilosta itki ja ilosta nauroi ja ilosta kitis”. Seuroissa ei siis ainoastaan kuunneltu sanaa vakaina ja rauhallisesti, hyvien seurapuheiden aikana kuulijoissa syntyi myös voimakkaita hengellisiä liikutuksia. Näin kävi Paavolan seuroissa Ignatiuksen saarnatessa.
3. Herätyksen menestyksen myötä ilmaantuivat myös vastustajat
Herätyksen levitessä laajemmalle nousi esiin taas vanha ilmiö: herätysliikkeellä oli myös omat vastustajansa. Viha meni niin pitkälle, että Paavolaa vastaan nostettiin syyte. Nimismies Löwenmark otti ajaakseen syytteen. Oikeudenkäynti jäi kuitenkin pitämättä, koska kirkkoherra ja lääninrovasti Ignatius kutsui sekä nimismiehen, kanteentekijät, että Paavolan luokseen 27.10.1825. Syyte oli niin hatarin perustein laadittu, että se raukesi. Kun syyte raukesi, pyrittiin Paavolaa vastaan nostamaan syyte uusin perustein. Häntä alettiin syyttää vääränlaisesta elämäntavasta ja ”väärän opin” julistamisesta. Ignatius vastasi nimismiehelle, että lääninrovastin tehtävänä oli valvoa oikean opin toteutumista, eikä se kuulu nimismiehelle. Näin raukesi tuokin syytös. Lääninrovastin ja Paavolan ystävyys jatkui näistä kuplista huolimatta. Suuren menetyksen Paavola koki vuonna 1827, kun Ignatius kuoli. Vuosi 1827 oli monellakin tavalla rajapyykki rukoilevaisuudessa. Vuonna 1827-1828 uusi herätys levisi voimakkaasti Länsi-Suomessa. Herätyksen ensimmäinen vaihe oli alkanut jo vuonna 1817 Honkilahdelta, Auvaisten kylästä. Tätä herätystä nimitetään hyppyherätykseksi. Paavola kirjoitti tämän herätyksen alkulähtökohdista v.1817: ”…vähän tuotta iälkin nousi honkilahden seurakunas suuri herätys siel heräsi yxi juoppo seppä ia sil oli paljon monen kaltaisia ilmoittuuxiia se sai paljon kansa herätyxen…”. Tuo seppä oli tietenkin Juhana Uusikartano, jota alettiin kutsua ”Auvaisten paaviksi”. Uusikartanon heräämisessä oli jo valmiina hyppyherätyksen voimakas hengellisten kokemusten ja sisäisen sanan korostaminen, sillä Paavolan mukaan Uusikartano sai ”paljon monen kaltaisia ilmoittuuxia” so. voimakkaita sisäisiä kokemuksia. Nämä ilmoitukset Uusikartano tulkitsi Jumalan viesteiksi. Hyppyherätys levisi voimakkaasti vanhoille rukoilevaisherätyksen alueille. Vuonna 1827 liikkeelle lähtenyttä herätystä kutsutaan ”isoksi hyppyherätykseksi”. Se levisi Honkilahdelta rannikkoa kohti pääosin kahta reittiä. Eteläisempi kulki Kodisjoen, Laitilan, Lapin, Eurajoen ja Luvian kautta Raumalle. Pohjoisempi taas kulki Euran, Kiukaisten ja Nakkilan kautta Ulvilaan ja Poriin. Herätys levisi 1830-luvun alkuun mennessä myös Kokemäelle, Köyliöön ja Säkylään sekä Pohjois-Satakuntaan Merikarvialle ja Ikaalisiin asti.
4. Hyppyherätyksen hengelliset korostukset olivat erilaisia kuin vanhan rukoilevaisherätyksen
Tämä herätys oli opilliselta perustaltaan erilainen kuin vanha rukoilevaisherätys. Kun vanha rukoilevaisherätys korosti Biblian tärkeyttä, Lutherin oppia ja pappisviran keskeisyyttä, hyppyherätykseen tulleet korostivat sisäisiä kokemuksia, ”ilmoituksia”. Lutherin oppi hylättiin ja pappisvirkaan suhtauduttiin vähintäinkin kriittisesti. Vanhan rukoilevaisherätyksen miehiä Henrik Peroa ja Matti Paavolaa hyppyherätykseen tulleet pilkkasivat ”pappeinkristityiksi”. Matti Paavola kertoo omin sanoin hyppyherätyksen opillisista korostuksista: ”… v. 1827 alvoi honkilahden seurakunnas aiwan suuri herätyxen lijkutus ja siin kielettiin sana (so. Raamatun sana, kirj.huom.) peräti pois ja hee sanoi ettei taiwassen mennes tarwita lainkan waan se auxi huuto ja hypy ja kijtos ioka heitä lijkuttikin…”. Tämä merkitsee sitä, että hyppyherätykseen tulleiden seuroissa ”triumfeerataan ja jubileerataan”, so. Jumalan sanan julistus jää vähemmälle, korostetusti esille nousee hyppääminen ja ylistäminen. Raamatun sana tuntui hyppääjien seuroissa Paavolan kirjoituksen mukaan jäävän taka-alalle.
Vuosien myötä kuitenkin hyppyherätys muuttui luterilaisemmaksi. Sen johtoon tuli Juhana Uusikartanoa maltillisempi Eurajoelta kotoisin oleva Johan Dahlberg. Dahlberg oli aluksi ollut Uusikartanon kanssa samassa opissa, mutta tutustuttuaan Pohjois-Karjalan rukoilevaisten pappiin Henrik Renqvistiin Dahlbergin uskonnäkemys alkoi muuttua. Dahlberg näyttää panneen painoa Raamatulle enemmän kuin Uusikartano.
Joka tapauksessa uusien herätysaaltojen ilmaantuminen oli suuri haaste vanhan rukoilevaisherätyksen kannattajille. Paavolan opettajan ja seurapuhujan auktoriteetti joutui nyt taas koetukselle. Miten tulisi suhtautua uuteen herätykseen, joka näytti Paavolan mielestä korostavan vääriä asioita? Paavola itse otti kantaa seuraavasti vuonna 1836: ”Se on äxymys että hake pyhä henkeä ilman ewankeliumin sanatta.” Tämä merkitsee sitä, että Paavolan mielestä on eksytys hakea Pyhän Hengen vaikutusta ilman Raamatun sanan julistusta. Tässä mielipiteessään Paavola liittyy luterilais-kirkolliseen traditioon, joka opettaa, että ihminen armon välikappaleitten, tässä Jumalan sanan julistamisen kautta saa syntien anteeksiantamuksen. Paavolan mielipide oli, että ilman elävää Raamatun sanan julistusta ei ole oikeaa uskoa. Paavola siis joutui opillisesti erottautumaan hyppääjistä. Ratkaisu oli tehtävä tässä tärkeässä asiassa. Kysymys ei ollut pienestä asiasta, vaan siitä, miten ihminen pelastuu ja tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi. Toki tässä on jälleen muistettava, että hyppyherätys muuttui kuplivien alkuvaiheidensa jälkeen uusien johtajien johdossa enemmän Jumalan sanaa ja sakramentteja korostavaksi. Ajan myötä hyppyherätys muuttui opillisilta käsityksiltään yhä enemmän vanhan rukoilevaisherätyksen suuntaan. Kuitenkin osa hyppääjien uskonkäsityksistä on jäänyt elämään ja vaikuttaa vielä nykyäänkin osassa Satakunnan rukoilevaisuutta. Hyppäämistä ei toki enää esiinny, mutta jälkiä hyppääjien uskonkäsityksistä on vieläkin jäljellä.
5. F. G. Hedbergistä tuli Paavolan ystävä
Paavola joutui olemaan varsin syrjässä ja yksin hyppyherätyksen levitessä Satakunnassa. Toki hän sai uusia uskonystäviä. Läheiseksi ystäväksi hänelle tuli evankelisen herätysliikkeen johtava pappi F. G. Hedberg. Paavola ihastui Hedbergin pääteoksessa ”Uskon oppi autuuten” olevaan vapauttavaan evankeliumin oppiin. Paavola korostikin evankeliumia, Jumalan sanan päästöavainta. Hän turvasi siihen, että Jumalan poika Jeesus Kristus on kuollut hänen syntiensä puolesta. Tässä uskossa olevana hän saa olla Jumalalle kelpaava, armahdettu ihminen. Mitäpä muuta tämä perimmältään on kuin jo Raamatusta tulevaa apostoli Paavalin julistamaa armo-oppia ja elävää evankeliumia. Kristitynhän tulee turvautua siihen, mitä Raamatussa on näistä asioista sanottu. Elävä, oikea kristillisyys ei halua muunnella Jumalan sanaa eikä sen tulkintaa. Elävässä kristillisyydessä on niinpäin, että Jumalan sanan julistus uudistaa ihmistä ja antaa uskon Kristuksen päälle, niin kuin rukoilevaiset nykyäänkin sanovat. Matti Paavola oli kirjeenvaihdossa uskonystävänsä Hedbergin kanssa. Tuo kirjeenvaihdon myötä molemmat saivat oppia jotain toisen uskosta ja näkemyksistä. Paavola säilyi heränneitten pappien ystävänä elämänsä loppuun asti. Hänen maallinen matkansa päättyi 23.11.1859. Matista jäi paljon muistoja pääasiassa siksi, että hän kirjoitti muistiin aikansa tapahtumia. Nakkilan seurakunta on pystyttänyt Matti Paavolalle hautamuistomerkin. Tuo muistomerkki on Nakkilan seurakunnan kunnianosoitus kristitylle maallikkoveljelle. Matti Paavola sai omalla paikkakunnallaan ja yleensäkin Satakunnassa olla vanhan Raamatullisen kristinuskon vahva edistäjä, sananselittäjä ja vielä virsirunoilija. Hänen sanoittamiaan virsiä on Halullisten sielujen Hengelliset laulut -kirjassa. Tämä kirjahan on yksi rukoilevaisten laulukirjoista.
6. Rukoilevaisten historian muistiintallettaja
Matti Paavola on monella tavalla tärkeä rukoilevaisuuden oppi-isä. Hän on ollut merkittävä rukoilevaisuuden perinteen ja historian tallettaja. Ilman Matti Paavolaa tietäisimme paljon vähemmän rukoilevaisuudesta kuin nyt tiedämme. Häntä voidaan pitää rukoilevaisuuden 1800-luvun alun tapahtumien muistiinmerkitsijänä ja kirkko- ja oppihistorian tallettajana. Kuitenkin parhaimmillaan hän on ollut seurapuhujana ja sielunhoitajana. Hän on omalta osaltaan ollut edistämässä uskon ja opin tuntemusta kaikkialla Satakunnassa. Nakkilalaiset saavat olla ylpeitä siitä, että heidän kotiseurakunnassaan on vaikuttanut tällainen hengellinen isä. Rukoilevaisuus ei katso ainoastaan taakseen, vaan myös eteenkinpäin. Vanhoihin kirjoihin perustuen se haluaa olla Jumalan sanan kantajana tässä ajassa ja yhä uudestaan muistuttaa siitä, että usko Kristuksen päälle on elämän tärkein asia.
Kun arvioidaan rukoilevaisuutta vuonna 2002, on arvion tekijä toisaalta haastavan, toisaalta antoisan tehtävän edessä. Tosiasia on, että rukoilevaisuus on maamme vanhin yhä seuratuvissa ja kirkossa toimiva herätysliike. Matti Paavolan vaikutus, kuten koko rukoilevaisuudenkin vaikutus on Länsi-Suomessa ja muuallakin ollut huomattava. Rukoilevaisuus on elävää satakuntalaista kristillisyyttä. Vieläkin tuo liike vaikuttaa ja hengelliset etsijät ovat vieläkin tervetulleita seuratupiin ja vanhan käsikirjan Jumalanpalveluksiin. Paljon on näiden artikkeleiden teksteissä kerrottu rukoilevaisuudesta, vielä enemmän on jäänyt kertomatta, sillä aihepiiri on tavattoman laaja. Materiaalia on vaikka kuinka paljon.
Näissä artikkeleissa on valikoiden kerrottu 1700- ja 1800-luvun rukoilevaisuudesta. Aihepiiriä tuonkin ajan puitteissa on lähes rajaton määrä. Vielä on huomattava, ettei ollut mahdollisuutta eikä oikeastaan haluakaan kirjoittaa 1900-luvun rukoilevaisuudesta. Sen aika on vielä edessä. Mainitsematta jäi monia merkittäviä rukoilevaisia. Olisi ollut mielenkiintoista kirjoittaa vaikkapa rukoilevaisuuden merkittävästä virsirunoilijasta, Efraim Jaakolasta tai tutkia tarkemmin rukoilevaisten laulukirjoja. Mutta kummatkin noista aiheista vaativat paljon enemmän perustutkimusta, kuin mihin nyt on mahdollisuus. Vuonna 1701 julkaistiin Vanha Suomalainen virsikirja. Tuo virsikirja on tänä vuonna siis yli 300 vuotta vanha ja yhä käytössä rukoilevaisten seuroissa ja vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa. Tuokin virsikirja on elävällä tavalla uudistanut ja ohjannut rukoilevaisliikkeen hengellisiä näkemyksiä. Rukoilevaiset ovat julkaisseet tuon virsikirjan uuden painoksen vanhoin sanoin. Tätä artikkelia kirjoitettaessa on pääsiäisen jälkeinen aika. Tänä kirkkovuoden ajankohtana on sopivaa lainata tuosta vanhasta virsikirjasta vaikkapa virttä 166: ”Nyt Jesust’ lohdutustam’, Kiittäkääm’ korkiast’, Kans ilom’ osottakaam’, Veisaten haluisest’; Hän ylös nousi haudast’, Meit’ päästi pahan paulast’, toi voiton tullessans’. (Vanha Suomalainen virsikirja n:o 166:1)