Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 2/2023

Nuorten käsitys omasta itsestä nettimaailman puristuksessa ja arvojen sekamelskassa

Timo Laato, päätoimittaja

 

Seuraava pääkirjoitus käsittelee erityisesti nuorten kokemaa identiteettikriisiä. Tämä aika on tyystin erilainen kuin oma lapsuutemme ja nuoruutemme. Voi olla jopa vaikeaa ymmärtää, mistä tässä kai­kessa on kysymys. On sanomattakin selvää, ettei pääkirjoitus voi olla kattava esitys hyvin vaikeas­ta ai­heesta. Se pyrkii valottamaan asiaa nuoren näkökulmasta ja hänen elämänkoke­muk­siin­sa liit­ty­en. Jokin aika sitten lääkäri Markus Halminen nosti omalta puoleltaan julkiseen keskusteluun Sata­kun­nan Kansassa vastaavia asioita, mikä aiheutti laajempaa keskustelua. Kävi selväksi, että nuoris­tam­me taistellaan. Tarvitsemme erityisesti esirukouksia heidän puolestaan. Lisäksi tarvitsemme tie­tysti myös oikeaa opetusta asiasta uudelleen ja uudelleen.

 

Yleistä nykykulttuurista – ulkokuori ja onnistumisen pakko

Nuorten käsitys omasta itsestä muovautuu yhä enemmän ulkonaisten muotoseikkojen perus­teel­la. Ulkoinen kauneus merkitsee lähes kaikkea, sisäinen kauneus vähemmän, jos juuri mitään. Ruu­miil­lisuus on ns. ”päivän sana”. Halutaan näyttää hyvältä. Suorastaan täytyy näyttää hyvältä. Yhä seka­vammaksi ja mutkikkaammaksi käyvässä maailmassa oma ruumis tuntuu sellaiselta, jo­ta itse pystyy hallitse­maan ja josta itse pystyy päättämään.

Minä päätän, mitä ruumiilleni teen. Millai­seksi ajattelen muovata sen saliharjoittelulla? Tarvitta­es­sa käytän anabolisia saadakseni nopeampia, parem­pia tuloksia. Pukeudun aistikkaasti oman var­taloni virheitä peittäen. Voin myös käyttää hyväkseni kauneudenhoitotuotteita, alistua jopa kauneus­leik­ka­uk­seen. Miehillä lihaksikas Ken ja naisilla muo­dokas Barbie ei enää ole saa­vuttamaton ihan­ne. Sinun tarvitsee vain päättää ja sitten käyttää kaikki aikasi sekä rahasi tavoitteeseen päästäksesi. Lopulta si­nun on lupa valita vieläpä sukupuolesikin. Ken onkin Barbie. Barbie onkin Ken. Ehkäpä halutaan olla jotain siltä väliltä. Myös se on­nis­tuu.

Sa­moin pystyt ”vastuullisena” vanhempana ”tehdastuottamaan” itsellesi sellaista jälkikasvua, jol­la on si­nun ha­­luamiasi piirteitä tukan ja silmien väristä lähtien. Pyrit moninaisilla hedel­möitys­hoi­­doilla mää­rittele­mään lapsillesi tilaamasi ominaisuudet. Heidän pitäisi täyttää sinun unelmasi. Elät osittain elämää­si heidän kauttaan.

Joten jos ei satu olemaan juuri se, miksi tahtoi tulla, voi syyttää omia vanhempiaan tai vaihto­­eh­toi­­ses­ti omaa saa­matto­muuttaan. Kyllähän tarjolla oli muutakin kuin sitä tavanomaista.

 

Tarkemmin nykykulttuurista – sisäinen tyhjyys ja epäonnistumisen pelko

Mitä siinä karmeassa tapauksessa, jos sinä silti epä­onnistuit? Et tullut siksi ”itseksi”, jon­ka kans­sa olisit sinut? Ehkä tunnet minäsi täysin vie­raaksi. Olet itse itsellesi persona non grata eli ”ei-toivottu henkilö”, itse itsesi pahin viholli­nen. Täs­sä järkyttävässä todellisuuden hetkessä päätätkin alkaa elää epätodellista elä­mää. Muutat ns. virtuaalimaa­il­maan. Teet tavallaan mo­dernin tai postmodernin itse­mur­han. Sen myötä pääset taivaaseen, jota ei ole olemassa. Tuossa bitti­en tai sähköimpulssien seka­melskassa ikään kuin synnyt uudesti. Photoshoppaat näpsimäsi selfiet ja tilannekuvat mieluisik­se­si. Kerrot Face­book­issa ja Instagramissa vain niitä asioita, jotka ovat muille mieleen ja saavat hei­dät kadeh­timaan sinua. Ke­räät tykkäyksiä tai peukutuksia. Olet vihdoin hyväksytty, toisten armah­ta­ma ja pelastuksen kokenut. Sellainen, jollaiseksi et tosin syntynyt, mutta vähät siitä. Pääsithän jo­ka ta­pauksessa eroon siitä rumasta, epäonnistuneesta itsestäsi; nyt olet silikonilla täytetty, botoxil­­la silo­teltu ja tekaistulla persoonallisuudella huoliteltu pelokas ihminen, joka elää yksinäistä elämää omas­sa suureellisessa pilvilinnassaan.

Vastaa minulle rehellisesti: Tällaistako elämää sinä halusit? Tällaistako elämää sinä syvimmäl­tään ihan­noit? Tällaistako elämää tavoittelet? Miksi antautuisimme pelaamaan peliä, jonka tiedämme hä­viävämme var­masti? Eräänlaista psyykkistä ve­­nä­läis­tä rulettia, jossa revolverin pyöritettävä lipas on täynnä, jo­kainen panos paikallaan.

 

Eräs esimerkki elävästä elämästä

Seuraavassa lainaan lyhyitä otteita erään nuoren omaelämäkerrallisesta pro gradu -tutkielmasta. Siinä hän kertoo omasta löytöretkestään todelliseen minuuteensa. Yhteenvetona muutamia irralli­sia aja­tuksia ja mietelmiä hänen tekstistään:

”Metsästin niin kovasti ulkoista hyväksyntää ja saavutuksia.”

”Olin osa jotakin.”

”Aloin pelätä lihomista. Kuvittelin olevani arvokas hoikkana.”

”Vastapainona aloin ahmia. Ahmimisen jälkeen olo oli tukahduttavan hirveä.”

”Paniikinomainen pelko lihomisesta sai minut oksentamaan, sairastin bulimiaa pari vuotta.”

”Elämäni täyttyi vain työn velvollisuuksista. En oikein saanut mistään iloa irti ja olin huolis­sa­ni tulevai­suu­des­ta. En tiennyt, mitä halusin.”

”Etsin hyvää oloa makeasta.”

”Minun oli pakko olla jotakin ulkoisesti hyväksyttyä. En tiennyt kuka ja mitä olin ilman harras­tus­­ten tuomaa statusta. Kynsin ja hampain yritin pitää kiinni jostain hyvin ulkoisesta.”

”Harrastuksilla keräsin rintaani ansiomerkkejä. Luulin niiden kertovan, että olin hyvä ja nor­maa­lia arvokkaampi ihminen. Kurkistin kovan kuoren alle. Sieltä löytyi sitten tavallisen per­heen tytär, iloi­nen pihakaveri, sisko, opiskelija. Niissä rooleissa olin enemmän oma itseni. Ja näin maailman iloi­sempana paikkana asua. Tarkemmin tarkasteltuani vielä syvemmältä sisäl­tä löytyi ujo, hiljainen ty­tönreppana. Tämä tytönreppana oli torjuttu ja vaikeroi ulospääsyä pimennosta. Samalla, kun ulkoi­nen minäni oli etsinyt mahtavuuttaan milloin mistäkin, tämä sisäinen tyttörukka oli joutunut syvem­mälle pimentoon.”

”Minun oli käännyttävä katsomaan taaksepäin. Jouduin tarkastelemaan, mistä olin tulossa. Kuka oikein olin, mitä halusin.”

”Tuska pakotti minut tutustumaan omaan itseeni, kohtaamaan oman itseni. Halusin tietää, kuka olen, ja miksi olen tällainen.”

”Miksi en ollut aiemmin tajunnut psyyken olevan vähintäänkin yhtä tärkeä kuin liikkuvan ruu­miin? Haavoittuvuuden hyväksyminen ja heikkouden myöntäminen ei ollut helppoa, mutta minun oli näh­tävä se itse.”

Mielestäni teksti on oivaltavan osuvaa. Juuri tällaisten kysymysten kanssa moni nuori kamppailee ja taistelee nykyisin. Lainatut tekstit voitaisiin soveltaa yhteen jos toiseenkin henkilöön. Sopisivatko ne mah­dollisesti sinuun?

 

Mahdottomuuden edessä

Amerikkalaisten tutkimusten mukaan nykyaikana noin 40 prosenttia miehistä haluaa vartalon, jota ei pysty saavuttamaan ilman anabolisia steroideja. Suomessa jopa puolet nuo­rista mie­his­tä on tyy­ty­mättömiä ulkonäköönsä. Naisista ja heidän toiveistaan ei kai edes tarvita tilastoitua tietoa.

Seurauksena on anoreksia, laihuushäiriö eli pakonomainen tarve pudottaa painoaan. Doping-kir­jal­lisuudessa puhu­taan käänteisestä ano­reksiasta tai adonis-kompleksista, jolloin henkilö kärsii pakko­mielteisesti siitä, ettei oma keho ole riittävän lihaksikas tai näyttävä. Anoreksian vas­ta­kohdaksi on syntynyt bigorek­sia. Se tarkoittaa pakonomaista tarvetta kasvattaa isompia ja vielä isompia lihaksia. Bi­gorek­tik­ko näkee it­sen­sä hentona rui­pelona, vaikka hänen kehonsa olisi kuinka hyvässä kunnossa tahansa. Ano­reksiaan voi johtaa myös ortoreksia. Se on syömishäiriö, jonka taustalla on pakko­miel­teinen ha­lu syödä mahdollisimman terveellisesti.

Aikamme siis ihannoi ruumiista, ruumiin kulttuuria ja ruumiin kauneutta. Siitä puhe, mistä puute. Emme saavuta sitä, mitä tavoittelemme. Aika tekee tehtävänsä. Me vanhenemme ja me rapistumme. Kauneus katoaa. Komeus koukistuu. Ihanteemme luisuvat käsistämme. Meidän loppumme häämöt­tää vii­meis­tään kuole­massa. Se ei korjaa meitä niin kuin mekaanikko huolettavaa autoa. Ei, vaan se korjaa meidät hautaan, ma­tojen ruu­aksi. Mätänemme ja maadumme. Ei täällä ole mitään pysyvää.

 

Raamattu ja ruumiillisuus

Miten Raamattu vastaa näihin kysymyksiin? Tarjoaako se ulospääsyn modernismin ja postmoder­nismin umpikujasta? On yllättävää, miten ajankohtaisena Jumalan pyhä sana jälleen näyttäytyy. Eh­kä vain ani harva on tietoinen, miten ”ruumiskeskeinen” kirja Raamattu on. Meidät on tietysti luotu kokonaisiksi ihmisiksi, ja siihen ihmisyyteen kuuluu meidän ruumiillisuutemme. Edelleen siihen liit­tyy vahvasti meidän seksuaalisuutemme, joka on jotakin äärimmäisen positiivista. Se ei ole missään ta­­pauksessa syntiinlankeemuksen seurausta, vaan Jumalan hyvään luomisjärjestykseen kuuluva asia. Sen väärinkäytön Raamattu torjuu, mutta ei pienessäkään määrin sano mitään negatiivista sen oike­asta käy­töstä pyhässä avioliitossa. Kaikenlainen kreikkalaisen filosofian tai gnostilaisuuden ilmaise­ma ruumiinkielteisyys on kaukana luomiskertomuksesta. Seksuaalisuuden mielihyvää tuottava tun­nemyrsky puhkeaa voimakkaimmin esiin Laulujen laulussa, Korkeassa Veisussa. Ota ja lue. Tässä valossa yleinen syyttävä puhe Raamatun kielteisyydestä seksuaalisuutta kohtaan on täysin perustee­ton­ta paatosta, il­man minkäänlaista totuuspohjaa.

Jumalan luomana ihmisenä saat ottaa oman ruumiillisuutesi suurenmoisena lahjana vastaan. Sinun on lu­pa vapautua kaikenlai­sesta pakkomielteestäsi muokata sitä ja itseäsi pinnallisten tyylivirta­us­ten mukaiseksi kopioksi muoti- ja kehonrakennuslehtien kansikuvatytöistä ja -pojista. Ole vaan iloisesti ja rohke­asti oma itsesi juuri sellaisena kuin olet. Monenlaiset kasvukivut kuuluvat asiaan. Ne mene­vät aikanaan. Voit keskittyä elämässäsi kehittämään niitä tietoja ja taitoja, jotka tunnet ns. omiksesi. Ei kannata kurkottaa tämän maailman ihanteiden perään. Monesti ne vääristävät minuuttasi eivätkä an­na tilaa todelliselle kasvullesi ja henkiselle kukoistuksellesi. Siksi voit päättävästi ja hyvillä mie­lin hy­lätä ne. Älä enää haikaile niiden perään.

 

Kristus – pelastuksen ruumiillistuma

Vielä lisäksi on hyvä muistaa, kuinka ”ruumiillista” Raamatun opetus pelastuksesta on. Ei puhet­ta­kaan sii­tä, että kyse olisi vain ihmisen sielusta tai järjen käsitteellisestä ajatusleikistä. Päin­vas­­toin. Evankeliumi on ”ruumiillista”, lihaksi tulevaa. Sen suloisuus on siinä, kun sitä julistavien jalat vuo­rilla pai­nuvat syntisen maankamaran saveen ja mutaan (Jes. 52:7). Hurmahenkisyys on tästä tyystin poissa. Pelastuksen alku on siinä, kun ”sana tuli lihaksi”, Jumalan Poika todelliseksi ihmiseksi anta­en repiä ja pingottaa ruumiinsa ristin päälle. Siksi puhumme inkarnaatiosta ja inkarnatorises­ta sanasta. Sillä tarkoitetaan Jeesuksen pyhittämää ruumiillisuutta aina hänen synnittömästä sikiämi­ses­tään häpeälliseen kuo­le­maansa, riemulliseen ylösnousemukseensa ja juhlavaan taivaa­seen astumi­seensa saakka. Ruumiitonta Jeesusta ei ole olemassa. Siksi Marian kohtu oli täynnä, mutta kal­liohauta oli tyhjä. Tässä on lupaus myös meidän ylösnousemuksestamme viimeisen päi­vän koitta­es­sa. Silloin ei ruu­mis­tamme eikä sieluamme jäydä enää mikään puute, sairaus tai kuolema.

Pelastus tarkoittaa siis Raamatussa koko ihmisen pelastumista. Silloin käyt taivaaseen, et vain jon­kinlaisena harmaana henkiolentona, vaan luotuna ja lunastettuna omana itsenäsi ”kirkastetussa” ruu­miis­sasi ilman mitään vikaa ja virhettä.