Kysymykset

Ei kehitysvamma estä kummina toimimista. Etenkin jos rippikoulu on suoritettu, niin se todistaa kiistatta, että kehitysvammainen on kypsä kummiuteen ja kummiuden haasteisiin.

Tärkeintä kummiudessa on toimia kristillisenä esikuvana lapselle niin opissa kuin elämässäkin.

Tavallaan vastauksen yksinkertaisuus oli juuri vastaus. Pelastus ei ole monimutkainen asia, me siitä teemme monimutkaisen. Joten ihminen vanhurskautetaan uskon kautta Kristuksen tähden Jumalan armosta. Tämä pelastuksen perusta on sitten vuosisatojen aikana väännetty moneen kertaan monelle solmulle. Viittaan tässä esim. teokseen Turhentuuko uskonpuhdistus?, jossa on käsitelty paljon yksityiskohtaisemmin asiaa. Löytynee kirjastosta taikka tilaa se suoraan lehtemme toimituksesta.

Tuosta virkakysymyksestä sanoisin vielä sen verran, että koska naispappeus ei ole raamatullista pappeutta lainkaan, emme voi koskaan sanoa, että tällaisen epäraamatullisen viran toimitus (esim. ehtoollisen vietto) koituu siunaukseksi. Huono asia on tietysti sekin, jos jumalaton miespappi toimittaa ehtoollisen, mutta hänellä on sentään kaikesta huolimatta oikea virka. Siinä on se ratkaiseva ero verrattuna naispapin toimituksiin. Minusta ei kannata osallistua epäapostoliseen ehtoolliseen, koska oikea ehtoollispöytä on niin helppo löytää. Siitä kannamme Herrallemme kiitoksen.

Armo on "ansioton rakkaus meidän osaksemme" ilman ehtoja. Se on siinä tai sitä ei ole lainkaan! Armoa ei sovi täydentää millään. Armahdettuna me saamme sitten palvella Jumalaa ja lähimmäistämme rakkaudessa. Parannus on Raamatun ja Vähän Katekismuksen mukaan katumusta ja uskoa. Siinä sinulta ei vaadita yhtään mitään vaan annetaan lahjaksi, ilmaiseksi. Siksi kyse ei ole sinun voimasi riittävyydestä tai sen täydellisestä puutteesta. Jeesus Kristus on ansainnut sinulle Golgatalla kaiken sen, mikä sinulta puuttuu ja minkä saat uskossa omistaa itsellesi. Siinä on siis armo!

Tietysti kuuliaisuuteen sitten sisältyy myös siunaus. On ihanaa, jos saa uskon kuuliaisuudessa seurata Herraa, minne hän johtaa. Se tie kirkastuu kirkastumistaan keskipäivään saakka kuten Sana sen kauniisti sanoo. Jos me rikomme Jumalan tahdon ja hylkäämme hänen neuvonsa, ei hän pysty siunaamaan meidän vääryyttämme. Se on selvä. Silloin myös ennemmin tai myöhemmin koemme, että tällä tiellä Herra ei ollut kanssani. Silti hän rakastaa ja rakastaen kutsuu takaisin tahtoansa seuraamaan. En kuitenkaan osaa vastata suoraan esittämääsi vaikeaan kysymykseen aivan tietystä Jumalan lupauksesta ja sen toteutumisesta (tai toteutumatta jäämisestä) elämässäsi. Mistä on lopulta kyse? Tällainen asia olisi parempi käsitellä avoimesti (ei välttämättä näillä nettipalstoilla vaan sielunhoidollisessa keskustelussa jonkun papin kanssa). Vaarana on, että sielua "kiristetään" jonkun uskonnollisen ryhmittymän johonkin "muottiin" jollain erityisellä ehdolla. Ota rohkeasti yhteys omaan sielunhoitajaasi!

Raamatustahan on väitetty yhtä ja toista ... Jokaisen väitteen esittäjän täytyy perustella kantansa. "Todistamisen taakka" on sillä, joka väittää esim., että jäälleensyntyminen olisi joskus poistettu Raamatusta. Mihin väite perustuu? Ei mihinkään! Se on tuulesta temmattu väite, jonka puolesta ei puhu mitkään tekstit tai arkeologiset löydökset, ei historialliset dokumentit taikka vakavasti otettavat tieteelliset tutkimukset. Tämä riittää ihan jokaiseen vastaavaan väitteeseen.

Apokryfiset kirjat ovat "hyödyllisiä lukea,mutta niitä ei kuulu pitää Jumalan sanan arvoisina" (Luther). Mutta siis hyödyllisiä ne ovat, koska ne kertovat VT:n ja UT:n välisestä ajanjaksosta, josta meiltä muuten puuttuisivat kunnon lähteet. Nyt me saamme apokryfikirjoista "ensi käden" tietoa tuosta ajankohdasta ennen Vapahtajamme syntymää.

Raamattu on Jumalan Sana, kokonansa totuus. Se on meille annettu ja muuttumaton. Kristillisessä kirkossa ei saa opettaa muuta. Se pitää sisällään kaiken. Siksi ei ole mitään "aitoa" kristillistä julistusta tai opetusta, joka ei löytyisi sieltä. Tosin on joku opinkohta tai sanan kohta voinut jäädä unhoon, mutta kun se taas löytyy uudelleen (vrt. esim. uskonpuhdistus), niin kyllä silloin helposti huomataan, että Raamatustahan tuo oppi on peräisin. Nuo kolme esitettyä kysymystä saavat vastauksesna oikeastaan tästä!

Ehkä pieni vertailu ihan tavalliseen kielenkäyttöön auttaa tässä ymmärtämään ... Kun puhutaan esim. runon kirjoittamisesta, niin usein siinä yhteydessä otetaan esille runoilijan "inspiraatio". Ilman sitä runoilija ei koe pystyvänsä kirjoittamaan mitään. Nyt jos edelleen kysellään, millainen inspiraatio se tämä tämmöinen on, niin tuskin voimme väittää, että kuuluisan runoilijan runo olisi vain asian puolesta inspiroitu tai että hän tosin omassa persoonassaan koki inspiraation, mutta se varsinainen runo tai hengentuote ei enää olisi tekstinä "inspiroitu". Tottahan toki runoiljan inspiraatio kattaa koko hänen runonsa, sanasta sanaan ja alusta loppuun saakka. Silti siinä runossa tulee esiin juuri tekijälle tyypillisiä piirteitä, sanavalintoja kielikuvia jne. Jotenkin näin voimme - muutettavat muuttaen - ymmärtää Raamatun inspiraationkin. Siinä kyse on Pyhän Hengen inspiraatiosta: tämä kattaa kaiken, mitä pyhät ihmiset Pyhän Hengen johtamina (ks. 2. Piet. 1:21) ovat kirjoittaneet. Silti Raamatun teksteistä näkyy, eri kirjoittajien persoonalliset piirteet, tyyli, kielenkäyttö, sananvalinnat jne. Näin Raamatun synnystä kertoo Raamattu itse. Mistään robottimaisesta sanelusta ei siis ole kyse! Jumalahan on luonut meidät persoonallisiksi yksilöiksi, hän ei toimi vastoin luomisen todellisuutta.

Aivan vastaava käsitys löytyy kyllä Lutheriltakin. Silti ei aina kannata tuijottaa vaan jonkun sanan tai käsitteen esiintymistä. Asia voidaan ilmaista muullakin tavalla. On hyvä myös muistaa, ettei uskonpuhdistuksen aikana Raamatun jumalallinen arvovalta ollut kiistan kohteena missään vaiheessa. Se oli päinvastoin se yhteinen pohja sekä katolilaisille että kaikille muille. Rajuin kiista koski, kuinka Raamattua on ymmärrettävä ja riittääkö tuo Raamattu yksin vai tarvitaanko myös kirkon tulkintoja jne. Esim. Tunnustuskirjoissa ei siten suoraan kajota raamattukäsitykseen. Yksimileisyyden ohjeen aivan alussa on pieni viittaus Raamatun ohjeellisuuteen opin ja elämän kysymyksissä. Siitä pidettiin ja pidetään kiinni aidossa luterilaisuudessa edelleen.

Kts. kysymys 77.

Varsinaista "vapaaehtoistoimintaa" ei Helsingin seudulla ole. Sen sijaan joka kuuakuden kolmas sunnuntai järjestetään seurat Taivallahden seurakuntakodilla (os. Runeberginkatu 39 A). (Seuraavat seurat su 21.11. klo 15.00, kts. Seurat). Seurojen kahvitus tapahtuu talkoovoimin, halutessasi voit ottaa yhteyttä Marja-Liisa Noreen (). Helsingin seudulla kokoontuu myös raamattupiiri, lisätietoja Petri Salomalta (). Meillä ovat aina ovet auki kaikille, Tervetuloa!

Tällaisia vanhempien ja lasten yhteisiä leirejä ei meillä juuri ole ollut. Lapsille on oma leiri ainakin joka syksy. Lisäksi voi olla erityisiä puuhapäiviä. Yleensä näille osallistuvat alle 15v lapset.

Samoin joka kesä on järjestetty oma rippikoululeiri (15-16v).

Nuortentoiminnassa on mukana nuoria 13-25v väliltä (jopa n. 30v asti).

Raamattupiirissämme käy sitten lapsiperheitäkin pienten lasten kanssa. Tervetuloa mukaan!

Jeesus puhuu (varsinkin Joh. evankeliumissa) paljon totuudesta, jonka hän on antanut opetuslapsille ja joka on syvimmältään hän itse. Siksi se (totuus) tai hän (Totuus) kuuluu kristinuskoon, vieläpä erottamattomana ja luovuttamattomana osana. Oikea oppi kirkossa on juuri tämän ymmärtämistä.

Pelkkä puhdas oppi ei kuitenkaan ketään pelasta ilman uskoa. Voi olla - vanhan, viisaan sanonnan mukaan - "opissa hirmuinen, vaan ei Hengessä vaivainen". Pää saattaa paisua niin paljon, että ei enää mahdu ahtaasta portista sisälle. Silloin on jotain "pahasti vialla" tiedosta ja taidosta huolimatta.

Jokaisen kuuluu siksi lukea Jumalan sanaa, raamattua niin paljon ja niin tarkkaan, että pystyy itse vastaamaan, mikä on se oikea oppi. Tässä ovat mainiona apuna Lutherin ja luterilaisten isien kirjoitukset sekä kirkkomme Tunnustuskirjat. Ne on kirjoitettu, jotta juuri totuus olisi tullut julki kirkkaana ja puhuttelevan kohtikäyvästi.

Väittäisin noin sen tarkemmin miettimättä, että ON! Vaikka joku ihminen lähtisi ihan pilkka mielessä sanankuuloon vikoillakseen pappia tai kirkkoa, niin silti sana voi sattuakin kohdalle - ja Jumalan armotyö pääsee tapahtumaan sydämessä.

Ajattelen ehkä hiukan yksinkertaistaen ja suoraviivaisesti tästä kysymyksestä, mutta näin sen itse ymmärrän. Sanankuulo on siksi papille tai puhujalle tärkeä paikka. Hänen kuuluisi olla Herran Hengen johdatuksessa, että Jumalan sana välittyisi hänen kautta jokaiselle kuulijalle. Siihen tarvitaan myös paljon seurakunnan esirukousta.

Jos akupunktioon (tai mihinkä muuhun itämaiseen parannuskeinoon tahansa) liittyy itämaista uskonnollisuutta, en voi suositella, en sitä enkä mitään muutakaan vastaavaa. Jos taas lääketieteen puitteissa on huomattu vanhan lääketaidon teho, niin pelkkänä hoitomuotona ei akupunktiossa ole mitään pahaa. Se perustunee käsittääkseni ihmisen "hermoratojen yhteyteen", jolloin jotain hermoa "piikittämällä" vaikutetaan kehon kipupisteisiin taikka sairauksiin. Keskustele asiasta tarkemmin lääkärisi ja pappisi kanssa.

Jumalan rakkaus on pohjaton. Mutta on tärkeätä, että tämän armon ei anna tulla suruttomuuden tai penseän kristillisyyden takeeksi ja turvaksi. Jos tekee syntiä siinä luulossa ja tarkoituksessa, että saahan sen sitten taas anteeksi. Jumala kun kerran on niin luvannut ... Tällöin on ottanut Jumalan armon "hukkaan" (2. Kor. 6:1), tehnyt kalliista armosta halpaa. Ja tällaisesta törkeästä, hävyttömästä jumalanpilkasta kuuluu tehdä "parannus". Mutta jos heikkoudesta ja heikkoudessa lankeaa ja taas kerran uudelleen ja uudelleen lankeaa, ei evankeliumi - kuten sanoin edellä - laske anteeksiantamisen kertoja. Kaiken saa Jeesuksen veren tähden ja uskon kautta anteeksi Jumalalta.

Kannattaa myös muistaa vanha, koeteltu rukous Jumalan puoleen, että hän tekisi minulle synnin inhottavaksi. Ei se rukous siis ketään pelasta, mutta on jokapäiväisessä kilvoituksessa oikein hyvä ase kiusausta vastaan. Ja ennen kaikkea kannattaa muistaa, että syntimme ajavat meitä Armahtajan ja Vapahtajan luokse. Hän tulee meille näin entistä kalliimmaksi ja tärkeämmäksi.

Myös voi olla hyvä miettiä, jos olisi paikallaan ripittäytyä. Ei myöskään se ole mikään anteeksisaamisen ehto ohi Kristuksen työn ja ansion. Mutta ripissä on liikkeellä juuri Jumalan ihmeellinen armovoima. Se on meille annettu avuksi kilvoitteluun.

Uusi avioliitto eron jälkeen on äärimmäisen vaikea kysymys ... Olisi ilman muuta suotavaa, että pappi voisi toimia esikuvana kaikessa seurakuntansa (ja maailman) edessä. Jos on kumminkin kysymys esim. toisen puolison tekemästä aviorikoksesta, josta sitten on vaikea löytää ulospääsyä, niin Jeesuksen opetuksen mukaisesti (Matt 19:1ss.) kirkko on ainakin yleensä sallinut uuden avioliiton ns. "syyttömän" kohdalla. Jos hän on pappi, niin silloin joudumme kysymään ja pohtimaan, miksei hän voisi toimia pappina. Myönnän, että ongelman ratkaisu ei ole helppo. En myöskään uskalla antaa etukäteen mitään jokaiseen tapaukseen sovellettevaa yleispätevää ohjetta. Parempi miettiä joka tilanne erikseen raamatun ohjeiden mukaan. Mutta pääperiaate on minusta tämä ja tämänsuuntainen. Tästä asiasta ei kuulu vaieta, mutta ei myöskään ehdoin tahdoin saattaa sitä julkisuuden riepoteltavaksi tai reposteltavaksi.

Kannattaa tosiaan hakeutua sellaisiin jumalanpalveluksiin, jotka toimitetaan apostolisen järjestyksen ja opin mukaisesti. Silloin ei tarvitse arkana aprikoida, "että mitähän tässä nyt tapahtuu". Varma on aina varmaa. Siinä sielu lepää!

Tällaisessa tilassa on ensiarvoisen tärkeää vain jäädä Jumalan säätämien armonvälineitten hoidettavaksi. Niitä ovat Raamattu, kaste ja ehtoollinen. Meidän apumme on itsemme ulkopuolella ja ilman meidän ansioitamme. Syntien "jumalallisena" tehtävänä on viedä meitä Kristuksen tykö saamaan ne anteeksi. LueGal. 3:24! Laki on kasvattaja tai opettaja Kristukseen. Eikö juuri näin ole ollut sinunkin elämässäsi? Kenen muun puoleen voisit kääntyäkään kuin Vapahtajasi tykö? Totta kai synnit vaivaavat ja ahdistavat meitä. Käännä se asiantila eduksesi! Pakene noita syntejä: anna niiden ajaa sinut mitä pikemmin Kristuksen verihaavojen luokse. Siellä on armoistuin runsaana kaikkien syntiesi ylitse. Ja ota sinne mukaan nekin synnit, joita ehkä häpeissäsi et ole ennen sinne vienytkään. Nuo kysymykset omasta pelastuksestasi taikka uskossaolemisesta saavat vastauksen ristin juurella. Vanha ja hyvä ohje kuuluu: Älä etsi pelastusvarmuutta, etsi Kristusta! Niin löydät myös pelastusvarmuuden!

Uskossa kasvaminen on syvenevää synnin ja armon tuntemista. Se ilmenee väliin niin, että synnit tuntuvat vievän syvyyksiin ja iankaikkiseen helvettiin. Mutta sitten taas armo antaa anteeksi ja rauhoittaa omantunnon ja nostaa taivaisiin. Väliin sen tuntee ja taas väliin ei. Mitään kaavaa tai lakihenkistä "systeemiä" ei voi pystyttää. Olemme sen varassa, mitä Jumala antaa.

Mutta juuri tässä korostuu mainitsemani armonvälineet. Jumalahan tahtoo välittää niissä ja niiden kautta armonsa. Ei tarvitsekaan epäillä. Saa uskoa ja omistaa. Ajattele vaikkapa ehtoollista: se on Jeesuksen ristintyön ansio viinin veressä ja leivän ruumiissa sinulle syötäväksi, juotavaksi ja omistettavaksi annettu. Ei ole meidän syntimme esteenä, koska juuri syntisille tämä armoateria on katettuna. Jeesushan oli syntisten ystävä. "Syntisten kanssa hän söi ja joi." Siis nyt myös sinun kanssasi!

Näin Jumala kuuluttaa, "näkyvöittää", todentaa, elävöittää armon armonvälineitten kautta. Sen omistaminen on uskoa. Uskoon kuuluu kyllä tietoa, mutta ei sitä voi määrittää pelkästään tiedollisen informaation avulla. Usko on ylösnousseen Jeesuksen kohtaamista. Hän asuu - Lutheria lainatakseni - "omissa teoissaan" eli juuri näissä armonvälineissä. Hänen kohtaamisensa synnyttää uskon, on uskoa ja päättyy uskoon. Se on siinä!

Tähän kysymykseen olen vastannut kirjasessa "Vanhan käsikirjan jumalanpalvelus. Pieni opas.". Käykääpä lukemassa.

Ei tietenkään ole toivottavaa, että papiston keskuudessa (myös tunnustuksellisissa piireissä) avioerot ovat lisääntyneet. Eikä varmaan ole turha kysellä, missä meidän kristillisyytemme näkyy, ellei sitten juuri kotona tai lähimpien parissa. Paavali sanoo, että seurakunnan paimenen on osattava kaita huonettansa, jotta hän osaisi kaita seurakuntaansa. Kyllä minustakin on vakavaa, että kirkossa näin pääsee tapahtumaan. Me tarvitsemme kaikki Jumalan voimallista sanaa, joka pehmentää kovat sydämemme. Ne ovat Jeesuksen opetuksen mukaan avioeron syynä (Matt. 19:8). Näistä tapauksista, joihin kysymyksessä viitattiin, en osaa sanoa mitään. Avioeron syyt voivat olla monenlaiset. Yleensä syytä on molemmissa, mutta Raamattu, Tunnustuskirjat ja ns. Florinuksen vanha kirkkolaki tuntevat myös tapauksia, joissa ns. "syytön" osapuoli voi mennä uudelleen naimisiin (yleinen esimerkki on puolison uskottomuus tai väkivaltaisuus, mutta muitakin syitä on otettu huomioon).

Ei ole mitään syytä ajatella niin, että syytön osapuoli on aina tunnustuksellinen pappi. Kyllä toisinaan avioliiton kiemurat ja koukerot saattavat käydä ylivoimaisiksi hänellekin, ja hän voi langeta. En pysty sanomaan tämän enempää tapauksista, joita en tunne. Jokainen tapaus on perinteisesti kirkossa tutkittu aina erikseen ja kohdattu "sielunhoidollisesti" - tietoisena siitä, että jokainen meistä on heikko ja turmeltunut, helposti Herran armon ja sielunsa levon hukkaava sieluparka.

Mielestäni se, joka tarvitsee ehtoollista, voi hyvin osallistua ehtoolliselle, missä se toimitetaan "apostolisen järjestyksen" mukaan. Jakajan kelvollisuus tai kelvottomuus ei muuta Jumalan säätämystä toiseksi tai tee tyhjäksi ehtoollisen lahjoja.

Jumala on pyhä Jumala. Hän on kuluttava tuli. Vieras tuli hänen edessänsä on hänen pyhyytensä loukkaamista. Siksi rangaistus on kova ja ankara.

Se, joka turvaa Herraan Kristukseen, on turvassa tuomiolta. Hän päällänsä lepää Jumalan rakkaus. Siksi ei ole pelastusta muussa kuin Golgatan ristillä. Jeesus on mennyt kaikkein pyhimpään ja hän ei vienyt sinne vierasta tulta eikä vain uhrieläinten verta vaan hän meni sinne oman verensä kautta ja lähetti taivaallisen tulen helluntaina Jumalan luota apostoliensa ja koko kirkkonsa päälle. Siksi häneen uskovina meillä on nyt pääsy Jumalan tykö kaikkein pyhimpään ja meillä on sydämissämme Hengen tuli, joka ei ole vierasta Jumalalle vaan hänen kolminaisuutensa valaisu pimeyteemme. Paavali todistaa, että juuri tämän Hengen kautta Jumalan (meitä kohtaan osoittama) rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme (ks. Room. 5:5). Ikään kuin hän sanoisi, että tämän Hengen tulen kautta Jumalan rakkaus lämmittää meitä.

Jeesus (huomaa iso alkukirjain) on tosi ihminen ja tosi Jumala, sinun Vapahtajasi, joka kuoli sinun syntiesi tähden ja sovitti sinut Jumalan kanssa.

Kts. kysymys 156.

Synti on se, mikä sotii Jumalan tahtoa vastaan.

Se voi olla tekosynti, kielen synti tai ajatuksen synti. Se voi olla myös laiminlyöntiä tai välinpitämättömyyttä. Syvimmältään synti on tuhovoima, joka on turmellut ihmisen. Ihminen ei vaan tee syntiä. Hän on syntinen. Siksi puhutaan periturmeluksesta taikka perisynnistä. Toisin sanoen me olemme kuin huono puu, joka ei ainoastaa tee huonoja hedelmiä vaan on siis huono jo ennen huonojen hedelmien tekemistäkin! Siksi tarvitsemmekin Jeesusta syntisinä syntiemme Sovittajaksi.

Vastaus löytyy oikeastaan näiden sivujen yleiskatsauksesta. (Kts. Rukoilevaisuus pähkinänkuoressa). Lyhyesti voisi sanoa, että rukoilevaisuus on kirkossamme toimiva herätysliike, jonka opetus on raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaista. Rukoilevaisuus ei siis ole mikään lahko vaan luterilaisessa kirkossa vaikuttava joukko ihan tavallisia kristittyjä. Erityisenä erityispiirteenä on polvirukous - siitä koko nimi saanut alkunsa. Muista erityispiirteistä ks. tarkemmin näiltä sivuilta.

Lähtisin itse selkeästi liikkeelle siitä, että Pyhä Raamattu on ilmaissut opetuksensa selkeästi & yksinkertaisesti. Ei sitä ole tarvis pyrkiä arpomalla selvittämään. Lukutaito - ja nöyryys! - riittää. Jumalalta saa pyytää valaisua ja ymmärrystä. Ja kyllä hän on luvannut sitä antaa. Lue Jaak. 1:5-6! Ei Sinun tarvitse lainkaan epäillä, vaikka usein joudummekin huutamaan: "Herra, minä uskon. Auta minun epäuskoani."

En tarkkaan tiedä, mistä tällainen tapa juontaa juurensa. Jos lähdetään nimenomaan siitä, että avustajana oli tällä kertaa nuorisonohjaaja, niin tällainen virka on aika uusi ja siinä mielessä tapa ei ole kovin vanha.

Mielestäni ehtoollinen tulee toimittaa niin, että kenenkään ei tarvitse kysellä, onko se noin tai näin hyvä. Kun siis esitetty kysymys tai vastaava nousee ahdistavana vaivaamaan, olisi minun mielestä paljon parempi, että pappi toimittaisi ehtoollisen sen mukaan, mikä on varmasti oikein. Silloin kaikki sinänsä tärkeät (mutta usein tosi vaikeat ja ehtoollisen varsinaista merkitystä hämärtävät) kysymykset putoavat pois.

Olen itse aina koettanut noudattaa Lutherin hyvää neuvoa, joka meni jotensakin näin: "Papin on toimitettava ehtoollinen niin, että seurakuntalaisen ei tarvitse esittää turhia kysymyksiä." Tässä on sanottu jotain tosi vapauttavaa ja yksinkertaista. En tarkoita, että yllä esitetty kysymys olisi turha. Se on tärkeä sekä tarpeellinen, mutta juuri ehtoollisen varsinaisen sisällön ja merkityksen kannalta toivoisin, että ehtoollinen toimitetaan aina ilman turhaa sekaannusta. Jos papit toimittvat sen ja myös jakavat leivän ja viinin, voidaan keskittyä itse asiaan: Jeesus on läsnä alttarin sakramentissa antamassa anteeksi syntejämme! Seurakuntalaisen kannalta näin lienee parasta ja vapauttavinta, eikö totta? Ei hänen enää tarvitsisi ahdistuneena kysellä, mitä nyt tämäkin taas on! Armonaika tulee "säästetyksi" ja käytetyksi armon tutkimiseen.

Tällaisia yksinkertaisia jumalanpalveluksia löytyy kirkostamme. Tervetuloa niihin mukaan.