Pääkirjoitus 10/2025
Israel – lopun ajan merkki ja Jumalan uskollisuuden huutomerkki
Osa 1
Timo Laato, päätoimittaja
Aluksi
Kysymys Israelista on alituiseen ajankohtainen. Tällä hetkellä se on suorastaan päivänpolttava aihe. Tuntuu ikään kuin koko maailma seuraisi, mitä Lähi-idässä tapahtuu. Taistelut Gazassa, laajenevat siirtokunnat Länsirannalla, Jerusalemin asema. Puhuttavaa ja kommentoitavaa riittää. Käsitykset menevät pahasti ristiin. Vastakkainasettelu kasvaa.
Myös kristikunnan keskellä epätietoisuus kasvaa. Ei oikein ymmärretä, mitä tästä kaikesta kuuluisi ajatella. Yhä selvemmin on havaittavissa, että Israelin merkitys pelastushistoriassa jää katveeseen tai selitetään lähinnä menneenä ja päättyneenä historian vaiheena.
Tämä kirjoitus ei ole poliittinen kannanotto. Tarkoituksena on selittää ja selventää, kuinka Raamatussa ja erityisesti Roomalaiskirjeessä ymmärretään Israelin merkitys tai merkittävyys pelastushistoriassa, myös ns. ”viimeisten aikojen” koittaessa.
Kuinka Vanhan Testamentin pelastushistoriaa kuuluu lukea?
Kaikkivaltias Jumala on historian Herra. Se on hänen kertomuksensa (”history is his story”). Siksi on tarpeen tarkata hänen aikaisempaa toimintaansa, jotta käsittäisi paremmin hänen nykyistä ja tulevaa toimintaansa. Koska hän pysyy iäti samana, ei hänen johdatuksensa tai kaitsentansa muutu tyystin toiseksi ja vastakkaiseksi. Hän ei häily sinne tänne. Hän seisoo horjumattomana ja vankkumattomana. Hänen olemuksensa säilyy muuttumattomana. Siksi hän on uskollinen. Hän pitää, mitä lupaa. Häneen voi luottaa kuin järkähtämättömään peruskallioon.
Näin ollen esimerkiksi Jesaja ennustaa Israelin paluun Baabelin pakkosiirtolaisuudesta vertaamalla sitä luomisen tai eksoduksen tapahtumiin. Niin kuin Jumala kerran loi koko maailmankaikkeuden tyhjästä, hän voi ja tahtoo nyt vastaavalla tavalla luoda omaisuuskansallensa uuden elämän ja valoisan tulevaisuuden tyhjästä. Tai niin kuin hän muinoin pelasti omaisuuskansansa Egyptin orjuudesta, hän voi ja tahtoo nyt vastaavalla tavalla pelastaa heidät Babylonian orjuudesta (lue ajatuksella esim. 43:1–7, 14–21). Hän on yhä edelleen sama Jumala, joka toimii kuten hän on toiminut ennenkin. Olosuhteitten muuttuessa hän pysyy muuttumattomana.
Siksi Raamatun monet kertomukset tai profetiat ovat ajan saatossa osoittautuneet ”kerroksellisiksi”, ja niiden tarkoitus on laajentunut paljon ”pidemmälle” kuin kukaan lukija olisi alkuaan saattanut kuvitella. Pyhiä kirjoituksia tutkittaessa seuraa usein varsin kohtalokas virhepäätelmä, jos niiden sanoma ymmärretään kokonaan ymmärretyksi, kun tekstin yksi merkitys (monesti sen ensisijainen ja pääasiallinen sisältö) on ymmärretty. Niillä voi olla muitakin merkityksiä, jotka kaikki ovat kuitenkin suoraan johdettavissa niiden eittämättömästä kirjaimellisesta tulkinnasta. Menneet tapahtumat ennakoivat tulevia tapahtumia. Tällainen esikuvallinen eli ns. typologinen selitys on raamatullinen lukutapa. Mistään mielivaltaisesta tai umpimähkäisestä teologiasta ei siinä todellakaan ole kysymys vaan täysin aidosta vastaavuudesta kahden tai useamman historiallisen ajankohdan tai -jakson välillä.
Siten juutalaisten paluu omalle maalle ja Israelin itsenäistyminen 14. toukokuuta 1948 on jatkumoa sille raamatulliselle sanomalle, että Jumala kokoaa kansansa maan ääristä takaisin isiensä asuinsijoille. Näin hän on toiminut toistuvasti ja näin hän toimi jälleen kerran toisen maailmansodan kauhistavina vuosina ja sen jälkeisissä sekasorron hetkissä. Joka oli lukenut, mitä oli kirjoitettu, osasi odottaa jotakin tällaista tapahtuvaksi. Silti se uutinen löi ällikällä kaikki, eikä vähiten juuri juutalaiset itsensä. Nytkö raamatulliset ennustukset toteutuivat aivan ällistyttävällä tavalla? Kyllä! Se oli ja on yhä ihmeellistä meidän silmissämme.
Kysymys Israelin pelastushistoriasta Roomalaiskirjeessä
Edellisen perusteella käy aivan ymmärrettäväksi, miksi Paavali keskittyy Vanhan testamentin kirjoituksiin, kun hän käsittelee Israelin merkitystä pelastushistoriassa Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11. Hänen koko kirjeensä teema käsittelee evankeliumissa ilmestyvää Jumalan vanhurskautta ”niin kuin on kirjoitettu” (1:16–17). Jumalan omaan vanhurskauteen kuuluu juuri hänen ehdoton uskollisuutensa antamiaan lupauksia kohtaan. Ne liittyvät eritoten siihen, mitä hän on historian kuluessa luvannut valitsemalleen kansalle. Jos hän pettää ne sanansa, ei häneen ole luottamista missään asiassa. Hänen uskottavuutensa on silloin lopullisesti mennyttä.
Siksi Jumalan oman omaisuuskansan torjuva asenne apostolista julistusta kohtaan nostaa esiin kysymyksen, onko evankeliumi lainkaan hänen aiemmin antamiensa lupausten täyttymys ja sopusoinnussa niiden kanssa. Miksi Israel muutoin laajasti ottaen hylkää hänen lunastustyönsä tai pelastustekonsa? Vastaaminen edellyttää perusteellista käsittelyä, joka perustuu Vanhan testamentin kirjoituksiin.
Vanhan testamentin lainaukset Roomalaiskirjeessä
Roomalaiskirjeessään Paavali vastaa hänen kuulemiinsa vastaväitteisiin. Hän lainaa Vanhaa testamenttia enemmän kuin missään muussa kirjeessään. Hänen kirjeittensä kaikista Vanhan testamentin lainauksista noin puolet esiintyy siinä kirjeessä. Erityisesti luvuissa 9–11 löytyy iso määrä lainauksia. Noissa kolmessa luvussa on kaiken kaikkiaan noin kolmannes kaikkien kirjeitten kaikista lainauksista. Paavali todella keskittyy asiaansa. Hän tekee kaiken voitavansa häivyttääkseen, jos mahdollista, mitä erilaisimmat epäluulot.
Jumalan uskollisuus sanallensa ja hänen lupauksensa Israelille – Roomalaiskirjeen opetusta
Jo kirjeensä kolmannessa luvussa Paavali mainitsee Israelin ensimmäisenä eli perustavana etuoikeutena sen, että ”heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut” (jae 2). Hän toteaa sitten välittömästi, ettei kenenkään epäusko voi tehdä tyhjäksi tai turhaksi pyhien kirjoitusten lupauksia. Kyllähän ne pysyvät voimassa, vaikka niitä ei kukaan uskoisi (jae 3).
Myöhemmin kirjeensä yhdeksännessä luvussa Paavali jatkaa Israelin muiden etuoikeuksien luettelemista sen mukaisesti, mitä juuri nämä pyhät kirjoitukset (eli Israelin ensimmäinen etuoikeus) niistä puhuvat (jakeet 4–5). Sitten hän jatkaa, että Jumalan sana ei voi ”hukkaantua” tai (tarkkaan käännettynä) ”pudota pois” – ei, vaikka israelilaiset eivät sitä ottaisi todesta eivätkä turvaisi Kristukseen Messiaanansa, joka ”on Jumala ylitse kaikkein ylistetty iankaikkisesti, aamen” (jakeet 5–6).
Tuo ajatus, että Jumalan sana ei milloinkaan voi raueta tyhjiin, toimii ikään kuin päällekirjoituksena koko asian käsittelylle. Sitä seuraa lyhyt, mutta syvällinen selvitys pelastushistorian kulusta alkaen patriarkoista (1. Moos.) ja jatkuen Mooseksen aikakauteen (2. Moos) ja päättyen moniin profeettoihin (Room. 9:7–29). Jakson lopussa on laaja keskittymä lainauksia Vanhan testamentin profeettakirjoista (jakeet 25–29). Tällainen katsaus menneisyyteen vahvistaa todeksi, että Jumala ei ikinä petä lupauksiaan. Hän täyttää sanansa aina.
Sitten seuraa uusi jakso, joka alkaa retorisella kysymyksellä ja päättyy laajaan keskittymään Vanhan testamentin lainauksia (9:30–10:21). Sen jälkeen seuraa taas uusi jakso, joka jälleen alkaa retorisella kysymyksellä ja päättyy laajaan keskittymään Vanhan testamentin lainauksia (11:1–10). Lopuksi seuraa vielä yksi uusi jakso, joka yhtä lailla alkaa retorisella kysymyksellä ja huipentuu lupaukseen koko Israelin pelastumisesta (11:11–32). Lavea esitys, joka alkoi Paavalin tuskaisella itkulla Israelin jumalattomuuden tähden (9:1–3), loppuu hänen ylistysvirteensä Jumalan ihmeellisen, ylenpalttisen ja yliluonnollisen hyvyyden tähden (11:33–36), sillä kaikki on toteutuva ”niin kuin on kirjoitettu”.
Siten luvut 9–11 muodostavat kokonaisuuden, joka selkeän rakenteensa vuoksi johdattaa lukijansa entistä syvemmälle asian ymmärtämiseen. Toivonkin, että voit lukea omasta Raamatustasi apostolin johdonmukaisen opetuksen. Hän käyttää kaiken taitonsa totuuden kirkastamiseksi.
Israelin pelastushistoria jatkuu yhä
Laajasti ottaen Paavalin esitys Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11 noudattaa vanhatestamentillista pelastushistorian kulkua, josta käy ilmi Israelin toistuva uskottomuus ja Jumalan ainainen uskollisuus. Edellinen ei tee tyhjäksi jälkimmäistä, vaan pikemminkin korostaa sitä. Siksi on täysin epäraamatullista väittää, että Jumalan uskollisuus Israelia kohtaan olisi loppunut juutalaisten epäuskon ja osittaisen paatumuksen tähden. Ei varmasti. Paavali torjuu tuollaisen väitteen Roomalaiskirjeensä 3. luvun alussa ja toistaa sen myöhemmin uudelleen ja uudelleen luvuissa 9–11 (ks. edellä). Hän toteaa johtopäätöksenään painokkaasti, että ”ei Jumala lahjojansa ja kutsumistansa kadu” (11:29). Se suorastaan käsittämätön ihme, että Israel lähes kahden tuhannen vuoden hajaannuksen jälkeen pystyi palamaan takaisin luvattuun maahan, todistaa Jumalan pettämättömästä uskollisuudesta, joka yhä edelleen pysyy voimassa. On täysi syy yhtyä kiittämään ja ylistämään häntä Roomalaiskirjeen 11. luvun sanoilla (jae 33):
”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!”
Seuraavassa Herännäislehden numerossa käsitellään – jos Herra suo – yksityiskohtaisemmin Roomalaiskirjeen opetusta Israelin pelastushistoriasta ja maailmanhistorian lopusta.