Pääkirjoitus 1/2026

Kun puhe Luojasta ja luomisesta lakkaa, seuraukset ovat katastrofaaliset

Timo Laato, päätoimittaja

Aluksi

Herätyskristillisissä piireissä keskitytään puhumaan pelastuksen keskeisistä totuuksista. Näitä ovat esimer­kik­si Jee­suk­sen elä­mä, kuolema ja ylösnousemus. Sellainen julistus ruokkii ja ravitsee kuulijansa, mutta vain, jos se kaikki saarnataan tapahtuneeksi ”meidän edestämme” ja ”meidän hyväksemme”. Muussa tapaukses­sa saarna kiertelee ja kaartelee pelkästään historiallisten

tosiasioitten ympärillä. Pelastushistoria, jossa ker­rotaan ”minun autuuttamisestani”, jää syrjään. Silloin ei myöskään pelastuksen todellisuus ajankoh­tais­tu ”mi­nun kohdallani” tässä ja nyt.

Monesti herätyskristillisissä piireissä opetus luomisesta jää pahasti katveeseen. Sen hengellistä merkitystä on vai­kea­ ymmärtää. Se on kyllä siellä jossakin taustalla olemassa, mutta sinne se myös usein jätetään. Var­sinkin kehitysopin rinnalla sitä saatetaan hiukan hävetä ja pitää jopa vähän lapsellisena.

Me uskomme kuitenkin kolmiyhteiseen Jumalaan. Siksi puhe Luojasta tai luomisesta ei ole mitenkään tois­arvoista tai väheksyttävää. Sillä on ratkaiseva merkitys Raamatun opetuksessa ja kirkon op­piko­ko­nai­suu­des­sa. Ilman sitä moni asia vinoutuu tai vääristyy irvikuvakseen. Seuraavassa haluan selventää, miksi puhe Luo­jasta ja luomisesta on täysin luovuttamatonta.

1) ”Onko jossakin maailmankaikkeudessa joku, joka rakastaa minua?”

Luojaa on yritetty selittää puhumalla hänestä modernille ihmiselle sopivalla tavalla. Hänestä on käytetty esim. ilmaisuja ”kaiken olevaisen perimmäinen alku”, ”maailmankaikkeuden alkusyy”, ”ensimmäinen vai­kut­tava syy”. Sen sijaan hänestä ei uskalleta puhua Luojana, koska sen koettaisiin olevan ris­ti­riidas­sa kehi­tysopin kanssa, joka ei tunnusta luomisen tapahtumaa. Monet kristityt ovat mukautuneet tämän­tapai­seen puheen­parteen. He pitävät yhdentekevänä sitä, mitä sanaa Jumalasta käytetään, jos vain asia pysyy sama­na.

Tiettyyn rajaan asti tällaista pohdintaa voi ymmärtää. Käyttäähän Raamattu Jumalasta monia nimiä, jo­pa tuhansia erilaisia. Muutama lisänimi ei ole pahitteeksi, jos ne ilmaisevat jotakin oleellista hänen olemukses­taan. Ongelmaksi nuo uudet puheenparret muuttuvat, kun joku ymmärtää kysyä itseltään jatko­kysymyksen: jos Jumala on tuo, kuka minä sitten olen? Vastaukseksi ei kelpaa, että minä olen ”ensimmäisen vaikuttavan syyn lapsi” tai ”maailmankaikkeuden alkusyyn rakasta­ma ihminen”. Sitä kun en voi olla. Joku ”syy” ei syn­ny­tä lapsia, se ei osaa rakastaa minua kurjaa. Siksi menetän minuuteni. Minä olen tai minun pitäisi olla Juma­lan lapsi, mutta nyt olen jonkun periaat­teen looginen seuraamus. Ei se ole samaa kuin tuntea itsensä halu­tuksi, jonkun toisen rakastamaksi!

Luomista koskevan uskonkappaleen menettäminen ei siksi koske vain jumala­ku­vaam­me vaan osuu meihin itseemme. Pannessamme Luojan viralta tai ainakin syr­jään häiritsemästä ilotteluamme, kadotamme ole­mi­sem­­me ja elämisemme syvimmän tarkoituksen.

2) ”Lain julistajat ovat inhottavia ja pahantahtoisia ihmisiä!”

Kehitysopin sokaisemana ihminen käy lopulta perin pohjin kykenemättömäksi ymmär­tä­mään lain julis­tus­ta. Jos hänel­le julistetaan, että hän on ”syntinen”, se tarkoittaa hänestä samaa kuin että hän on ”koko­naan ar­vo­ton”. Koska hän ei ymmärrä itseään Jumalan luomaksi ja siksi Jumalan rakasta­mak­si, hän ei löydä omaa arvo­an­sa hänen kättensä tekona. Hänen arvonsa on täysin riippuvainen siitä, mitä hän itse saa tai on saanut aikaiseksi. Syn­ti­seksi leimaaminen merkitsee hänen läpikotaista epäonnistumistaan ja ih­misyytensä täydellistä riis­tä­mistä. Sitä kukaan ei voi sietää.

Juuri tällä kohtaa meidän on oltava äärimmäisen tarkkoja julistuksemme suhteen. Suorastaan ”pikkutark­koja”. Kyllähän lain saarnaa­mi­sen tarkoituksena on paljastaa kaiken yrittämisemme ja tekemisemme turha­maisuus ja jumalattomuus. Sen päämääränä on saattaa meidät epätoivoon omasta hyvyy­des­täm­me. Tämä ei silti saa tarkoittaa, että ihmiseltä kokonaan tai osittain riistettäisiin ihmisarvo Jumalan luomana olentona. Päinvastoin. Luomisen uskonkohta varjelee jokaisen ihmis­arvon kaikista hänen synneistään huo­li­mat­ta. Jos se ymmärrys katoaa taustalta, ei lain julis­tusta voi enää ymmärtää oikein. Se muuttuu silloin irvi­ku­vakseen. Siitä tulee saatanallisen valheen kuulutta­mista, mikä täh­tää sinun ihmisarvosi tuhoamiseen. Näin ei Jumala saarnaa. Hän puhuu sinulle la­kin­sa kautta, kuinka synti on tuhonnut hänen luomaansa elämää sinussa. Juuri siinä on synnin vakavuus ja vaarallisuus. Synti siis riistää ihmisarvosi, ei lain julistus. Ennemminkin lain julis­tus pal­jas­taa, mitä pahaa synti on saanut aikaiseksi vietellessään sinut mu­kaan­sa. Silloin käy ilmi todellinen syyllinen: sinä ja minä, joiden on turha yrittää puolustella pahuuttansa. Ainoa apu on evan­ke­liumin kuu­lut­tama Kristus, jonka luokse laki ajaa syntisen.

Näin ollen meidän on uudelleen opetettava aikamme ihmisille se luomisen todellisuus, jota vasten ainoas­taan saar­na synnistä ym­märretään oikein. Sitten saarnataan Kristusta sieluille autuudeksi!

3) ”Minä voin huonosti. Enkä tiedä, miksi.

Todettakoon vielä lisäksi, että myös kai­kin­puo­linen hen­­kinen hy­vin­­voin­ti edellyttää Luojan todellisuutta ja hä­nen läsnä­olonsa ymmärtämystä omassa elämässä. Jobin kirja käsit­te­lee laajasti ja syvällisesti kär­si­myksen on­gelmaa. Se ei kuitenkaan tar­joa yksiselitteistä vastausta jokaiseen kärsivän ihmisen kysymykseen. Sellais­ta ei yksin­kertaisesti ole ole­massa. Jobkaan ei pääse täyteen selvyyteen kaikesta, vaikka lopulta Jumala itse puhuu hänelle. Hän tyytyy silti kuulemaansa. Hän saa perinpohjaisen selvityksen Luojan voimallisista töistä, joita hän ei pysty käsittämään alkua pidemmälle (lue luvut 38–42). Tämä herättää hänessä vahvan sisäisen var­muu­den siitä, että hän itse ja kaikki hänen kärsimyksensä ja hänen koko elämänsä ovat Kaikkivaltiaan hyvissä käsissä. Tämä antaa hänelle turvan ja rauhan, joka kestää rajuimmat myrskyt. Siihen hän itse tyytyy, hänen sie­lun­sa tyyntyy. Toisinaan mietin, kuinka suuri lohdutus riistetään lapsiltamme ja lastenlapsiltamme, jos heille ei sallita lapsenomaista luomisuskoa. Jokainen tarvitsee sitä.

Tunnemme itsemme vasta sitten, kun tunnistamme ja tunnustamme Luojamme ja Lunastajamme. Se it­se­tunte­mus ei nostata pelonsekaisia puistatuksia vaan rauhoittaa ja lohduttaa sisimpämme.

4) ”Ihan pelkään vanhempana, millaisen maailman me jätämme lapsillemme!”

Jos ei ole Luojaa, ei ole mitään luomisjärjestystä eikä myöskään kaikkia sitovaa ns. ”luonnollista lakia”. Kehi­tys­oppi tuntee lopulta vain vahvemman oikeuden. Heikomman pitää väistyä. Hänen kuuluu hävitä ja ka­dota paremman tieltä. Muussa tapauksessa kehitys ei kulje eteenpäin. Siksi johdonmukaisena aja­tus­ra­ken­nel­ma­na evoluu­tio on yhtä kuin devoluutio: uusi, uljas maailma romuttuu raunioiksi ihmisen pohjattoman pahuu­den tähden. Itse asiassa natsismi toteutti kehitysopin mukaista rotuoppia ja päätyi luomaan omannäköisen­sä ”ihanneyhteis­kun­nan”, joka muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Korkeat eettiset säännöt sekä ylevät mo­raa­liset pe­riaatteet kävivät mahdottomiksi. Kristinusko nähtiin edistyksen jarruna, koska se puolusti heik­ko­ja armahti syntisiä. Sellaisesta ei ollut mihinkään. Se oli yhtä tyhjän kanssa.

Vestigia terrent, jäljet pelottavat. Mihin päädytään, jos kantavaksi aaterakennelmaksi nostetaan ”America first” tai jos eri asioista päätetään ”talous ja raha edellä” tai jos loputtomasti kysytään, ”mitä minä siitä hyö­dyn”? Tällaisessa tilanteessa joutuu vakavasti miettimään ja kysy­mään, voivatko yhteiskunnassa tosissaan val­li­ta eri arvot kuin kirkossa. Sinänsä tuossa ei ole mitään merkillistä ja mullistavaa. Onhan kristinusko jou­tunut alusta asti kamppailemaan olemassaolonsa ja uskomustensa puolesta. Vastaavasti yhä tänään suurimmassa osassa maail­maa kirkko elää aivan toisenlaisessa kulttuurissa kuin kristillisessä. Se on tarpeen tie­dos­taa täy­sin rehellisesti ja avoimesti.

Toisaalta Raamattu ei anna meille lupaa tuudittautua sellaiseen ratkaisuun, että hyväksyisimme vallitsevat olosuhteet yhteiskunnassa ja tyytyisimme pitämään yllä kristillistä moraalia vain omissa pienissä piireissäm­me. Kyllä kirkolla kuuluu olla vahva profeetallinen ääni, jota se käyttää kaiken melusaasteen keskellä, vai­ke­nematta ja häpeämättä. Jumala on koko luomakunnan Herra. Ei kenenkään ole lupa rikkoa hänen luomisjär­jestystään. Se koskee aivan jokaista koko yhteiskunnassa – uskoivatpa he häneen tai eivät. Käsite ”luonnolli­nen la­ki” opettaa, että Jumalan luomisjärjestys on universaali eli yleinen, kaikkia sitova. Sitä ei kuulu ehdoin tahdoin rikkoa. Sen rikkominen johtaa yhteiskunnan rappioon ennemmin tai myöhemmin. Siksi on nous­ta­va päättävästi esimerkiksi aborttia vastaan, puolustettava elämän arvoa ja arvokkuutta loppuun asti, ope­tet­ta­va pyhää avioliittoa miehen ja naisen välisenä liittona. Kirkko pettää kutsumuksensa, jos se lopettaa ”totuu­den torven toitottamisen”. Siitä se joutuu vastuuseen kerran, mutta hyvin usein myös jo ajassa. Silloin palk­kansa saavat niin pettäjät kuin petetytkin.

5) ”Minä päätän itse, mitä elämälläni teen. Ei edes joku jumala voi päättää, kuka ja millainen olen.”

Moni (etenkin nuorista) on hukassa oman identiteettinsä kanssa. ”Kuka minä olen? Kuka minun pitäisi ol­la? Ku­ka minä voisin olla?” Käsitys itsestä muovautuu entistä enemmän pelkästään ulkonaisten muotoseik­ko­jen perus­teel­la. Ulkoinen kauneus merkitsee jokseenkin kaikkea, sisäinen kauneus vähemmän, jos yhtään mi­tään. Täytyy näyttää hyvältä. Yhä seka­vammaksi käyvässä maailmassa oma varta­lo tuntuu sel­laiselta, jo­ta jokainen pystyy hallitse­maan ja ainakin osittain myös muuttamaan. Voi jopa vaihtaa sukupuolensa. Erilaisis­ta seksuaalisuuden ilmentymistä tulee kokeilemisen arvoista jännittävää seikkailua. Antautuessaan es­toitta nykykulttuurin suosittamiin ja pakottamiin lukemattomiin sukupuolimalleihin kasvava ja aikuistuva ihminen tuhoaa yksilöllisen kehityksensä ja rikkoo aidon persoonallisuutensa. On surullista lukea ja kuulla tapauk­sis­ta, joissa joku myöhemmin katuu katkerasti tekemiään ratkaisuja pystymättä enää palauttamaan mennyttä ja menetettyä minuuttaan.

On lohdullista havaita, kuinka ajankohtaiselta perinteinen opetus Luojasta ja luomises­ta tuntuu. Eh­kä vain ani harva on tietoinen, miten ”ruumiskeskeinen” pyhä kirja Raamattu on. Jokainen meistä on luotu kokonai­sek­si ih­mi­seksi, ja ihmisyyteemme kuuluu meidän ainutlaatuinen ruumiillisuutemme. Siihen liit­tyy yhtä lailla myös mei­dän seksuaalisuutemme, joka on jotain äärimmäisen positiivista. Se ei ole vasta syntiinlankee­muk­sen seurausta, vaan jo Jumalan hyvään luomisjärjestykseen kuuluva asia. Sen väärinkäytön Raamattu torjuu, mutta ei sano mitään negatiivista sen oike­asta käy­töstä pyhässä avioliitossa. Kaiken­lainen kreikkalaisen filo­sofian tai gnostilaisuuden ilmaise­ma ruumiinkielteisyys on kaukana luomiskertomuksesta. Seksuaalisuuden mielihyvää tuottava tun­nemyrsky puhkeaa voimakkaimmin esiin Laulujen laulussa eli Korkeassa veisussa. Ota ja lue! Tässä valossa yleinen syyttävä puhe Raamatun kielteisyydestä seksuaalisuutta kohtaan on aivan perustee­ton­ta paatosta.

Jumalan luomana ihmisenä saat siis ottaa oman ruumiillisuutesi suurenmoisena lahjana vastaan. Sinun on lu­pa vapautua kaikenlai­sesta pakkomielteestä muokata sitä ja itseäsi pinnallisten tyylivirta­us­ten mukaiseksi kopioksi muoti- tai kehonrakennuslehtien kansikuvatytöistä ja -pojista. Ole vain reippaasti ja rohke­asti oma it­sesi sellai­se­na kuin olet. Erilaiset kasvukivut kuuluvat asiaan. Ne mene­vät aikanaan. Voit keskittyä ke­hit­tä­mään niitä tietoja ja taitoja, jotka tunnet omiksesi. Ei kannata haikailla tämän maailman ihanteiden perään. Monesti ne vääristävät minuuttasi eivätkä an­na tilaa sisäiselle kasvullesi ja todelliselle kukoistuksellesi. Siksi voit päättävästi ja hyvillä mie­lin hy­lätä ne. Älä enää kurkota niiden perään.

Vielä lisäksi on hyvä muistaa, kuinka ”ruumiillista” Raamatun opetus pelastuksesta on. Ei puhet­ta­kaan sii­tä, että kyse olisi vain ihmisen sielusta tai järjen päätelmistä. Päin­vas­­toin. Evankeliumi on mitä ”ruumiilli­sin­ta”, lihaksi tulevaa. Pelastus alkaa siitä, kun ”sana tuli li­haksi”, Jumalan Poika ihmiseksi. Se täyttyy siinä, kun hän antoi repiä ruumiinsa ja pingottaa sen ristin päälle kuollessaan ruumiillisesti kivun ja tuskan kanssa. Se puhkeaa täyteen voimaansa hänen riemullisessa ylösnousemuksessaan sekä juh­lavassa taivaa­seen astumi­ses­saan. Vastaavasti sinä pelastut, kun käyt taivaaseen, et vain jon­kinlaisena harmaana henkiolentona, vaan luotuna ja lunastettuna omana itsenäsi ”kirkastetussa” ruu­miis­sasi ilman mitään vikaa ja virhettä.

6) ”Teen täyttä totta uskostani. Olen päättänyt rukoilla enemmän ja tutkia Raamattua ah­ke­ram­min.”

Sielunhoitoon ja kahdenkeskisiin keskusteluihin hakeutuu nykyisin useammin ihmisiä, jotka pyrkivät tosis­saan tekemään täyttä totta kristillisyydestänsä. Arvostan heitä ja tahdon parhaani mukaan rohkaista ja kan­nustaa heitä. Sehän on mitä ihaninta hurskautta, kun eletään niin kuin uskotaan! Tietenkin edellyttäen, että sitä ei tehdä autuuden ansaitsemiseksi eikä omassa voimassa.

Oman elämäni virheistä olen kuitenkin oppinut, että joskus sitä vain tulee ”hurskasteltua” etsimällä ikään kuin liian hengellisiä ratkaisuja pahuuteensa. Samoja virheitä huomaan sitten toisissakin. Kyllä ihan varmas­ti ru­ko­us ja Raamatun lukeminen auttavat kiusauksissa. Jatka ihmeessä! Mutta toisinaan unohdamme koko­naan Luo­jamme ja hänen luomisensa lahjat. Silloin varsinainen apu (johon nuo tarpeelliset hurskaat harta­u­den­har­joi­tuk­set syntistä ohjaavat) saattaa löytyä aivan arkisista asioista. Jos olet pahalla tuu­lella, her­mostut ja me­netät malttisi, niin et todennäköisesti ihan hetkeen sulje suutasi ja hiljene sanan äärelle tutkimaan py­häpäivän tekstejä. Vai olenko väärässä, kun puhun omasta kokemuksesta? Ehkä silloin sinun pitäisi harppoa keittiöösi ja valmistaa itsellesi herkullinen juusto/kinkkuvoileipä! Verensokerisi ollessa liian alhaalla tarvitset välittömästi jotakin suuhun pantavaa. Siispä syö ja juo! Nauti makoisasta välipalasta. Nam ja röyh. Kummas­ti olosi helpottuu. Tulet suitsait sukkelaan hurskaaksi, ja vaimokin näyttää taas nätiltä ja lapset tuntuvat niin kivoilta. Siksi syöminen ja juominen saattavat olla juuri se arjen kertakaikkisen yksinkertainen ratkaisu, joka auttaa si­nua hengellisesti pääsemään eroon nalkutuksesta ja räyhäämisestä.

Muitakin syitä pahantuulisuuteen luonnollisesti löytyy. Huonosti nukuttu yö ei anna järin korkeita toivei­ta kärsivällisistä vanhemmista tai lapsista. Silloin saa suurta hengellistä apua heittäytymällä muhkealle sohval­le ottaakseen pienet nokoset. Unesta herättyään sitä on myös hengellisesti herännyt, valveutunut ja valvo­va kristitty.

Tai ehkä pelaat liikaa kännykälläsi ja olit juuri tekemässä henkilökohtaista ennätystä mopopelissä, kun äiti keskeytti ja huomiosi herpaantui ja moposi ajoi ojaan. Kuka tahansa menettää malttinsa noin tärkeässä het­kessä! Ehkä sinun ratkaisusi olisi siirtää pelisessiosi hiljaisempaan hetkeen, kun kotityöt ja läksyt on tehtynä. Ja sitä Raamattuakin olisi tullut luettua ne pari kolme lukua.

Kodin ilmapiiriä parantaa, jos vanhempana olet aidosti kiinnostunut lastesi tekemisistä ja kuuntelet heitä. Sama neuvo pätee puolisoiden väliseen suhteeseen. Ole toista lähellä. Älä vastaa puheluihisi. Katso silmiin. Sano jotain kaunista. Muista kiittää. Pyydä anteeksi tarvittaessa.

Järeämpiäkin keinoja löytyy. Ryyppykierteessä auttaa, jos sopii ystävänsä kanssa mahdollisuudesta soittaa hänelle ja tulla käymään, jotta ei jää yksin pullonsa kanssa. Ilotaloon menoa ehkäisee, kun sopii oman pank­kinsa kanssa siitä, että joka kuukausi palkasta pidätetään niin suuri osa ASP-tilille, että rahaa ei riitä syntisiin huvituksiin.

Nämä kaikki arjen esimerkit elävästä elämästä ovat osoituksena siitä, että me luotuina ihmisinä tarvitsem­me aivan tavanomaisia neuvoja ja jokapäiväisiä ratkaisuja. Sen kummemmasta hengellisyydestä ei ole kyse. Mut­ta kyl­lä varmasti juuri hengellisyyttä siinä silloin harjoitetaan!

Lopuksi

Pohdintaa tekisi mieli vielä jatkaa. Edellä ei ole käsitelty monia ekologisia arvoja, työn merkitystä, pu­hetta inhimillisen kommunikoinnin välineenä, ihmistä nimen­omaan Jumalan kuvaksi luotuna jne. Mutta taisi tulla jo tarpeeksi. Tunsin paloa ja pakkoa kirjoittaa, koska tämä aihe on ollut pitkään laiminlyötynä. Oli siis puhet­ta siitä, mistä itsellä – ja varmaan monilla muilla – puute. Me palvomme sitä Jumalaa, joka on myös Luo­jam­me.

 

TILAA HERÄNNÄISLEHTI TÄÄLTÄ!