Pääkirjoitus 7-8/2025

”Herra sotii teidän puolestanne” – esimerkkinä psalmi 22:23–32

Timo Laato, päätoimittaja

 

Tervetuloa Harjavallan kesäjuhlille!

Rukoilevaisten kesäseurat pidetään Harjavallassa heinäkuun 19.–21. päivinä. Aiheena on Herra sotii tei­dän puolestanne. Se on varsin tarpeellinen ja innostava muistutus tällaisena sekasortoisena aikana ja kirkolli­sen mieli­vallan voimistuessa. Haluan olla kutsumassa jokaista lukijaa mukaan juhlille. Ole sinä tervetullut Vapah­tajamme Jeesuk­sen nimessä!

Seuraavassa haluan käydä läpi psalmin 22 loppuosaa, jossa ylösnoussut Herra näyttää suunnattoman väke­vyytensä ja sotii koko maanpiirin puolesta. Hän saavuttaa suurenmoisen voiton synnistä ja kuolemasta. Oma selitykseni on jatkoa kesäkuun pääkirjoitukselle. Siinä kävin läpi psalmin 22 alkuosan, jossa kärsivä Herra an­taa itsensä ristille häväistäväksi ja tapettavaksi. Myös siinä hän sotii meidän puolestamme.

Herännäislehden päätoimittajana toivon, että lehtemme saa antaa perusteellista opetusta pyhästä Raama­tusta ja sen rikkauksista. Lukeminen tai tutkiminen kysyy toisinaan vaivaa, mutta se on varmasti sen arvois­ta aina. Jo­kainen tar­vit­see nimen­omaan iankaikkisen elämän sanoja. Niitä ei opita ikään kuin ohimennen, vaan ne vaativat usein keskittymistä ja paneutumista. Kehotan siksi tilaamaan lehteämme omaksi ja muitten ilok­si.

Psalmi 22:1–2 ja 23–32

Aluksi on tarpeen lukea käsiteltävä teksti sellaisenaan Biblian mukaan. Seuraavassa lainaan alusta jakeet 1–2 ja sitten jakeet 23–32.  Suluissa on heprean kielen rikkauden vuoksi annettu muutamia eri käännös­vaih­toehtoja, joihin palaan myöhemmin.

1. Davidin Psalmi, edelläveisaajalle, peurasta, jota varhain väijytään.

(Davidin Psalmi, hänelle, joka antaa voiton, aamuvarhaisen väkevästä voimasta.)

2. Minun Jumalani, minun Jumalani! Miksis minun hylkäsit?

Jne. Jne. Jne.

23. Minä saarnaan sinun nimeäs veljilleni: minä ylistän sinua seurakunnassa.
24. Ylistäkäät Herraa te, jotka häntä pelkäätte: koko Jakobin siemen kunnioittakoon häntä, ja kavahtakoon häntä kaikki Israelin siemen!
25. Sillä ei hän hyljännyt eikä katsonut ylön köyhän raadollisuutta, eikä kääntänyt kasvojansa hänestä pois; vaan kuin se häntä huusi, kuuli hän sitä.
26. Sinua minä ylistän suuressa seurakunnassa. Minä maksan lupaukseni heidän edessänsä, jotka häntä pelkäävät.
27. Raadolliset syövät ja ravitaan, ja jotka Herraa etsivät, pitää häntä ylistämän. Teidän sydämenne pitää elämän iankaikkisesti.
28. Kaikki maailman ääret muistakaan ja kääntykään Herran tykö, ja kumartakaan sinun edessäsi kaikki pakanain sukukunnat.
29. Sillä Herralta on valtakunta, ja hän vallitsee pakanoita.
30. Kaikki lihavat maan päällä pitää syömän ja kumartaman, hänen edessänsä polviansa notkistaman kaikki, jotka tomussa makaavat (tai: jotka menevät tomuun tai tomun alle) ja jotka surussansa elävät (kirjaimelli­ses­ti: joka ei voi pitää sieluansa elossa).
31. Hänen pitää saaman siemenen, joka häntä palvelee (kirjaimellisesti: siemen palvelee häntä): Herrasta pi­tää ilmoitettaman lasten lapsiin.
32. He tulevat ja hänen vanhurskauttansa saarnaavat syntyvälle kansalle, että hän sen tekee.

Edellä lainatut jakeet 23–32 muodostavat psalmin toisen pääosan. Sen ensimmäisen pääosan muodos­ta­vat ja­keet 1–22. Ajatus muuttuu tässä välissä täysin. Jos alkuosassa kirjoittaja valittaa kurjaa ja onnetonta osaan­sa sekä Ju­malan että ihmisten hylkäämänä, loppuosassa hän puhkeaa kiitokseen ja ylistykseen suuren seura­kunnan keskellä. Entinen ahdistus on kokonaan mennyttä. Sen sijaan ilo ja riemu pulppuavat täysin estoitta.

Muutos tapahtuu itse asiassa jakeen 22 lopussa, jossa petojen hampaitten pureskeltavana ja härkien sarvi­en lävistämänä oleva kirjoittaja kokee Jumalan antaman avun viime hetkessä tai oikeastaan viimeisen het­kensä jäl­keen. Alkukielen teksti voitaisiin kääntää seuraavasti: ”Vapahda minua jalopeurain suusta ja härkien sarvista – sinä olet vastannut minulle!” (Ks. tästä Herännäislehden kesäkuun pääkir­joi­tus.) Yhtäkkiä kaikki on toi­sin. Mitä tapahtui?

Ylösnousemuksen aamu

Vastauksen saamiseksi on palautettava mieleen, että psalmin kirjoittaja hylätään kokonaan (jae 2). Hänet pai­netaan ”kuoleman to­muun” (j

16c). Hän ei selviä petojen hampaista eikä härkien sarvista (j 22). Jopa Jumala itse kääntyy psalmin kirjoittajaa vastaan ja toimii tekijänä! Juuri hän hylkää, painaa kuoleman tomuun ja sal­lii vihamiesten repivän ja raatelevan raivon. Siksi ei ole mitään ulospääsyä tuskasta. Se valtaa ja vie mennes­sänsä. Ei ole enää kysymys kuolemasta ja elämästä. Jäljelle jää pelkkä kuolema.

Vanhan testamentin aikana uskottiin kyllä kuoleman jälkeiseen hyvään osaan. Jo Abrahamille luvattiin, että hän saa mennä ”isiensä tykö rauhassa” (1. Moos. 15:15). Samoin osattiin odottaa aikojen lopulla tapahtuvaa kuollei­den ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota (selvimmin Dan. 12:2). Vielä ei kuitenkaan pystytty käsittä­mään, että joku nousisi kuolleista ”kesken kaiken” jo tässä ajassa ja jopa kuolemattomana, kuoleman voit­ta­jana. Se ajatus puut­tui. Sille ei löy­tynyt sanoja. Eivät edes opetuslapset ymmärtäneet sitä. He joutuivat poh­timaan, mitä se semmoinen opetus mer­kitsee (ks. esim. Mark. 9:10).

Siksi Vanhassa testamentissa ei missään kuuluteta suoraan, että Kristus eli Messias on noussut tai nouseva ylös kuolleista. Se totuus ilmaistaan profeetallisesti eri sanoin. Psalmissa 22 kirjoittaja joutuu ylettömiin kär­simyksiin ja nii­den täh­den kohtaa­maan oman katoavaisuutensa. Pahoin rääkättynä ja rusikoituna hän vaipuu kuolemaan. Se ihmeellinen muu­tos, jota sitten selostetaan seikkaperäisesti ja­keesta 23 eteenpäin, on vahvaa to­dis­tus­ta ylös­nousemuk­sesta. Ajankohtana on ilmeisesti varhainen aamuhetki. Psalmin päällekirjoituksessa puhutaan ”aamuvarhaisen väkevästä voimasta”. Silloin kuoleman valta murtuu. Tuo yksi kuollut nousee ylös. Hänestä tulee pelastuksen ruumiillistuma ja ilosanoman sanansaattaja koko maailmalle. (Ks. psalmin pääl­le­kirjoituksesta Herännäis­lehden kesäkuun numerosta.)

Kuolemasta elämään

Psalmissa 22 Jumalan hylkäämäksi joutuminen (j 2) tarkoittaa – äärimmilleen vietynä – juuri kuoleman (tai helvetin) valtaan jättämistä. Ps. 16:10 käyttää samaa heprean verbiä ”hylätä”. Siinä painotetaan, että Jumala ei kuitenkaan lopullisesti hylkää hurskasta tuonelaan (tai helvettiin) eikä salli hänen näkevän kuoleman ”tur­me­lus­ta”. Seuraavassa jakeessa selvennetään, että Jumala neuvoo hurskaalle ”elämän tien” ja antaa hänelle ylenpalttisen (tai ”täydellisen”) ilon iankaikkisesti. Apostolien teoissa sekä Pietari että Paavali viittaavat juuri näihin jakeisiin to­dis­taakseen kuulijoilleen, että Jeesus, joka hylättynä sai surmansa ristillä, ei jää­nyt hylätyk­si, vaan on ylösnoussut haudastaan (lue 2:27 ja 13:35). Molemmat apostolit ymmärtävät siis ”hylätyksi tule­misen” kuoleman valtaan joutumiseksi Vanhan testamentin kielenkäytön mukaisesti. He ymmärtävät lisäksi, et­tä ylösnousemus merkitsee ”hylättynä olemisen” loppua. Psalmin 22 loppuosa puhuu nimenomaan tästä, vaikka itse kä­site ”ylösnousemus” puuttuu siitä edellä mainituista syistä.

Kuolemaan hylätyn ja kuoleman portit murtaneen psalmin kirjoittajan uusi elämä koskee ja koskettaa kaik­kia maan asuvaisia, jopa niitäkin, jotka haudataan mullan alle ja jotka eivät pysy elossa. Polvensa notkis­taen he kunnioit­ta­vat häntä (j 30). Tämä on itse asiassa aivan ennenkuulumatonta! Vanhassa testamentissa ”kuo­le­ma” (tai ”tuonela”) on paikka, jossa Jumalaa ei enää kiitetä ja josta hän ei enää ketään pelasta. Esimerkiksi Ps. 6:6 painottaa: ”Sillä ei kuolemassa kenkään muista sinua, kuka kiittää sinua tuonelassa?” Myös Ps. 88:11–13 kysyy yhtäläisesti: ”Teetkös siis ihmeitä kuolleiden seassa? Eli nousevatko kuolleet sinua kiittämään? Lue­tel­laan­ko hau­dois­sa sinun hyvyyttäsi? Ja totuuttasi kadotuksessa? Tunnetaanko sinun ihmeesi pimeässä? Eli van­hurs­ka­­utesi siinä maassa, jossa kaikki unohdetaan?” Siksi on kerrassaan uskomatonta, että nyt psalmissa 22 kuolema ei olekaan ”Jumala”-ton paikka, vaan jopa haudasta ja haudan takaa nousee Korkeimmalle kiitos ja ylistys. Pääsiäisaamun ihme ja sen jatkuva todellisuus ovat näyttävästi näkyvissä ja kuuluvasti kuultavissa, vaikka siis itse käsite ”ylösnousemus” – toistettakoon tämä uudelleen – puuttuu tekstistä.

Ylösnoussut Messias on Herra

Vielä käsittämättömämmältä tuntuu se pöyristyttävä yksityiskohta, että Korkeimmalle kuuluva kunnia huu­detaan psalmin päähenkilölle! Jesajan kirjassa Herra neuvoo: ”Minä vannon itse kauttani, ja minun suustani on vanhurskauden sana käyvä ulos, ja sen pitää vahvana pysymän: minulle pitää kaikki polvet kumartaman, ja kaikki kielet vannoman” (45:23). Eli ei ole luvallista notkistaa polviaan kenenkään muun edessä, vaan vain yh­den ja ainoan Jumalan kunnioittamiseksi. Siksi koko psalmi 22 uhkaa kaatua omaan mahdottomuu­teensa ja sopimattomuuteensa, kun siinä tuo päähenkilö nostetaan jumalallisen palvonnan kohteeksi. Hän nousee ja kohoaa ar­voon arvaamattomaan. Miten kummassa? Jälleen huomaamme, kuinka psalmi 22 profee­tallisesti puhuu ylösnousemuksesta mainitsematta itse käsitettä. Kristuksen voitto kuolemasta todistaa hänen juma­luutensa. Hän on totinen ihminen, mutta samalla myös enemmän. Filippiläiskirjeessä Paavali lainaa vanhaa alkukirkossa käytössä ollutta hymniä (2:6–11). Siinä korostetaan, että Jumala on korottanut Jeesuksen ja an­tanut hänelle ”nimen, joka kaikkia nimiä suurin on”. Siksi kaikkien polvien pitää hänen nimessänsä not­kis­tu­man, sekä niitten, jotka taivaassa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja (eritoten Ps. 22:30 mukai­sesti) jo­pa niitten, jotka maan alla ovat. Jokaisen kielen pitää tunnustaman, että Jeesus Kristus on Herra, Isän Ju­ma­lan kunniaksi (Fil. 2:9–11). Pääsiäisaamun ilosanoma paljastaa, miksi tuo kuolemaan hylätty, mutta kuoleman por­tit murta­nut ihminen on jumalallisen palvonnan arvoinen. Hän on ”Immanuel”, Jumala meidän kanssam­me.

Ylösnousemuksen ainutlaatuisuus

Psalmi 22 lukeutuu ns. valituspsalmeihin. Niissä kirjoittaja alkuun valittaa kärsimättömästi kärsimäänsä pa­huutta. Loppu­puo­lella hän useimmiten rohkaistuu luottamaan jumalalliseen lupaukseen tulevasta avusta, tai hän itse tekee jonkun lupauksen, jonka hän sitten täyttää, jos ja kun hän tulee autetuksi. Siten vaikkapa psal­min 61 jakeissa 5 ja 9 korostetaan: ”Sillä sinä, Jumala, kuulet minun lupaukseni […]. Niin minä vei­saan kiitos­ta si­nun ni­mellesi iankaikkisesti, maksaakseni minun lupaustani päivä päivältä.” Psalmi 22 ei kuitenkaan nou­data täysin tuota ”totuttua kaavaa”. Siinä ei puhuta vain jostain hamasta tulevaisuudesta tai paremman huo­misen toivosta. Valitus muuttuu suoraan ja muitta mutkitta ylistykseksi. Tuntuu siltä kuin yön synkässä pime­ydes­sä alkaisi yhtäkkiä juhlava, räiskyvän värikäs ilotulitus, joka jatkuu ja jatkuu tauko­amatta ai­na ian­kaikki­suuteen saakka. Tässä suhteessa psalmi 22 poikkeaa edukseen monista muista hienois­ta psalmeista. Se kertoo ainutlaatuisesta historiallisesta tapahtumasta, joka toteutuu pitkäperjantain ja pää­si­äisaamun pelastustöissä.

Ylösnoussut Messias julistaa Herran nimeä

Psalmin 22 toinen pääosa alkaa siis jakeesta 23 sanoilla: ”Minä saarnaan sinun nimeäsi veljilleni: minä ylis­tän sinua seurakunnassa.” Tämä on aivan loistava aloitus! Uudesta testamentista käy ilmi, että Jeesus ei suo­raan puhutellut opetuslapsiansa veljikseen ennen ylösnousemustansa, mutta heti sen jälkeen hän rohkaisee haudalle tulleita naisia: ”Älkäät peljätkö! Menkäät, ilmoittakaat minun veljilleni, että he menisivät Galileaan: siellä he saavat minun nähdä.” (Matt. 28:10). Marialle hän lausuu: ”Mene minun veljieni tykö ja sano heil­le: minä menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö.” (Joh. 20:17). Ennen ylösnousemustaan Jeesus oli vain yleisluonteisesti opettanut, että hänen äi­tinsä ja vel­jen­sä ovat ne, jotka tekevät hänen taivaallisen Isänsä tahdon (esim. Matt. 12:46–50). Pääsiäisaamuna hänen puheensa muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Vastaavasti sana ”seurakunta” on Vanhan testa­men­tin kreikan­kieli­sessä käännöksessä sama sana, jota Uusi testamentti käyttää Ylösnousseen Herran seurakun­nasta (ek­klesia). Miten sattuvasti psalmissa 22 osataankaan ennakoida kristillisen kirkon kielen­käyt­töä! Suo­ras­taan hämmästyttävän hyvin.

Itse asiassa jae 23 toistaa dialogia (vuoropuhelua) kirjoittajan ja Jumalan eli ”minän” ja ”sinän” välil­lä. Hep­rea­laiskirjeessä käydään vastaavanlaista keskustelua. Se kestää tosin pidempään. Ensim­mäisessä luvus­sa Ju­mala puhuu Pojastaan ja lai­naa monia Vanhan testamentin kohtia (jj 5-14). Toisessa luvussa Poika vas­taa ja lainaa niin ikään monia Vanhan testamentin kohtia, erityisesti juuri psalmin 22 jaetta 23 (ks. j 12). Kirjoittaja antaa siis dia­login edetä niin, että molemmat vetoavat pyhiin kirjoituksiin, ja ne muodostavat yhden ja yhte­näi­sen kokonai­suuden. Lisäksi hän ymmärtää heidän keskustelunsa vuoropuheluna Jumalan ja Ju­ma­lan (tai ”Jumalan Jumalan”) välillä, kun hän ensin puhuu Pojasta Jumalana (1:8) ja heti perään Jumalasta ”sinun Ju­mala­na­si” (1:9). Se vastaa täysin psalmin 22 opetusta ”minästä”, jonka edessä kaikki notkistavat polvensa ja kumartuvat antaen hänelle jumalallisen kunnioituksen (ks. yllä). Siten Heprealaiskirjeessä Jumala puhuu Ju­malasta lainaten Jumalan sanaa ja Jumala vastaa Jumalalle lainaten Jumalan sanaa. Lainatut Raamatun koh­dat eri paikoista puhuvat yhtä ja samaa, koska ne ovat yhden ja saman Jumalan puhetta Vanhassa testamen­tissa, jota puhetta hän jatkaa Uudessa testamentissa kirjoitusten täyttymyksen täydellisenä todisteena. Kris­tuk­sen ylös­nousemus avaa ymmärryksen ymmärtämään. Hän saarnaa ”veljilleen” (sekä sisarilleen), ja sa­not­ta­vaa riittää silloin vaikka kuinka, koska hän Herrana ammentaa sanottavansa Herran omasta sanas­ta.

Ylösnoussut Messias tuo siunauksen kaikille kansoille

Veljille ja sisarille saarnattu sana ylistää Jumalan nimeä tai kunniaa. Siinä kerrotaan, mitä hän on suunnitel­lut ja toteuttanut juu­ri psalmin kirjoittajan raskaan elämäntehtävän täyttyessä. Se synnyttää ennen­nä­ke­mät­tö­män laajaa herä­tys­tä. ”Minän” ylistys laajenee nopeasti joka suuntaan niin kuin rengas­maiset aallot veden pinnalla. Hänen julistuksensa tavoittaa sekä hänen oman kansansa että maailman kaikki muut kansat. Sillä on geograafinen (”kaikkialla maailmassa”) ulottuvuus. Lisäksi se ei koskaan lakkaa kuulumasta. Se jatkuu aina ja py­syy voimassa sukupolvelta toiselle, ikuisesti. Sillä on temporaa­li­nen (”kaikkina aikoina”) ulottuvuus. Lopul­ta sekä juutalaiset että pakanat palvovat yhtä ja samaa Jumalaa. Hänen edessään he kumartuvat ja kiittäen ru­koilevat (ks. erityises­ti jj 24 ja 28–32). Tässä suhteessa psalmi 22 ennakoi ilmiselvästi ylösnousseen Herran an­tamaa lä­he­tys­käs­kyä ”mennä kaikkeen maailmaan” (Matt. 28:18–20) ja selittää, kuinka se toteutuu pelas­tushisto­ri­an kulu­essa. Sik­si jo Vanha testamentti paljastaa evankeliumin voittokulun alkaen Jerusalemista, leviten sieltä eteenpäin ja saavuttaen viimein koko maanpiirin.

Kaikkia kansoja koskevan vanhatestamentillisen lähetysnäyn taustalla on luon­nollisesti Herran Aab­ra­ha­mil­le antama lupaus, että ”kaikki sukukunnat maan päällä” tulevat siunatuiksi hänessä tai hänen ”sie­me­nes­sään” (1. Moos. 12:1–3, 7, 13:15–16, 17:4–9). Se ei voi toteutua, jos hänen ”siemenensä” ei sitoudu jumalallisen tahdon täyttämiseen. Israelilaiset hänen ”siemenenänsä” eivät tehneet noin. He luopuivat Jumalasta ja ajau­tui­vat eroon hänestä. Mikä silloin auttaisi? Luetaan vastaus psalmista 22! Jae 31 puhuu tark­kaan ottaen ”sie­menestä”, jo­ka todella palvoo ja palvelee Jumalaa. Kyse on yhdestä tietystä Aab­ra­hamin jälke­läisestä, hänes­tä, joka koko psalmissa on osoittautunut jumaliseksi ja jumalallisen kunnioituksen arvoiseksi. Hän on Kristus, Messias. Galatalaiskirjeen mukaan hän on se Aabrahamin ”siemen” yksikössä. Vain hä­nessä ”kaikki su­ku­kun­nat maan päällä” tu­levat iankaikkisesti siunatuiksi. Hän yksin on heidän autuutensa (3:16). Vasta toissijaises­ti voidaan kaikista kristityistä puhua Aabrahamin ”siemenenä”, koska heidät on kasteessa liitetty Kristukseen eli hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa osallisuuteen. Siksi he ovat hänessä toden totta yhtä lailla Aab­ra­hamin ”sie­men” (3:27–29). Siten individualistinen (eli yksilöllinen) ja kollektiivinen (eli yhteisöllinen) merki­tys su­lautuvat lopulta toisiinsa.

Juu­ri ”siemenenä” Kristus kätketään maahan, josta hän sitten hetken päästä nousee ylös. Hän on se ”nisun jyvä”, joka jää yksin, ellei se kuole. Mutta kuoltuansa se itää, kasvaa ja tuottaa runsaan ja rikkaan sadon (Joh. 12:24). Aja­tuk­sen­kulku vastaa tarkoin psalmin 22 sisältöä. Kirjoittaja joutuu kuoleman omaksi, mutta viimein pelastuu ja koituu koko maailmalle autuudeksi. Hänen poikkeuksellinen henkilöhistoriansa seuraa ikään kuin ”siemenen” elä­mänkertaa. Siinä on jo kirjoitettuina pitkäperjantain ja pääsiäisaamun ainutlaatuiset tapahtu­mat.

Ylösnousemus kolmantena päivänä

”Siemenen” itäminen eli sen eräänlainen ”ylösnousemus” tapahtuu pyhien kirjoitusten mukaan kol­man­te­na päivänä. Luomiskertomuksessa puhutaan, kuinka Luoja loi kolmantena päivänä vesimassojen alta ”kui­van maan”. Sitten hän antoi kaikkien kasvien kasvaa siitä esiin ”lajiensa mukaan”. Hän suunnitteli niiden lisäänty­misen siten, että ne kasvavat ”siemenestä”. Erikseen mainitaan, että kuiva maa ”tuli näky­viin” tai kirjaimel­li­sesti ”il­mes­tyi”, ja siitä orasti samana päivänä kaikki vihanta (1. Moos. 1:9). Vanhan testamentin kreikan­kieli­sessä käännöksessä käytetään tässä yhtey­dessä verbiä (oofthee), joka ei muuten esiinny luomis­kerto­muk­sen yhteydessä. Samaa verbiä Paavali käyttää puhuessaan, kuinka Jeesus nousi ylös ja ”ilmestyi” (oofthee) Pieta­rille ja tosille opetuslapsille ja monille muille (1. Kor. 15:5–8). Hiukan myöhemmin selittäessään laajemmin ja tarkemmin ylösnouse­musta hän vertaa sitä nimenoman siemenen kylvämiseen, orastamiseen ja kasvuun (1. Kor. 15:36–38). Hän puhuu siis luomisen kolmannen päivän tapahtumista! Heti jatkossa hän puhuu luomisen neljännen, viidennen ja kuudennen päivän tapahtumista, mutta nyt käänteisessä järjestyksessä. Hän mainit­see ih­misen ja eläin­ten, kalojen ja lintujen sekä auringon, kuun ja tähtien luomisen (1. Kor. 15:39–41). Lienee siksi kiistatonta, että hän ymmärtää kolmannen päivän juuri ”ylösnousemuksen päivänä”. Se on kirjoitettuna profeetallisesti jo psalmissa 22, kun ”siemen” nousee palvomaan ja palvelemaan Herraa (j 31).

Ateriayhteys Ylösnousseen Messiaan pöydässä

Psalmi 22, joka siis täyttää Aabrahamille annetun lupauk­sen kaikkien kansojen saamasta siunauksesta, hui­pentuu yhteiseen juhla-ateriaan pyhässä paikassa ylistysten raikuessa. ”Raadolliset syövät ja ravitaan, ja jot­ka Herraa etsivät, pitää häntä ylistämän” (j 27). ”Kaikki lihavat maan päällä pitää syömän ja kumartaman” (j 30). Kyse on kiitosuhrista, joka muodostuu erityisestä yhteys- tai rauhanuhrista sekä siihen liittyvistä ruoka- ja juoma­uhreista. Se uhrattiin Jumalalle, kun hän oli pelastanut jonkun mistä tahansa vaaras­ta tai ahdin­gos­ta. Silloin asianomainen henkilö seisoi alttarin äärellä ja kertoi ystävilleen (sekä kaikille läsnä oleville), mistä hä­dästä hän oli päässyt ja selvinnyt. Hän uhrasi yhteys- tai rauhanuhrin ja siihen liittyvät ruoka- ja juo­ma­uh­rit sen merkiksi, että yhteys ja rau­ha vallitsivat jälleen uhraajan ja Jumalan välillä sekä uh­raajan ja hänen lä­himmäis­tensä välillä. Osa uhrista poltettiin, osa syötiin toisten kanssa. Se saatiin syödä pyhäkössä (tai temp­pelissä), mi­kä ei ollut ta­pana muiden uhrien kohdalla (lue 3. Moos. 3:1–17 ja 7:11–15).

Koko uhritoimitus oli Vanhan testamentin esikuvana Uuden testamentin ehtoollisesta:

Uhraaja laski (toisen) kätensä uhrieläimen päälle, jolloin välirikko hänen ja Jumalan sekä hänen ja ih­mis­ten välillä siir­tyi uh­ri­eläimeen. Se teurastettiin, jotta synnin rikkoma jumalayhteys palautuu en­ti­selleen ja jotta synnin särkemät ihmissuhteet korjaantuvat eheiksi jälleen. Teurastus tapahtui heti ilmes­tys­ma­jan ovella sen merkiksi, että kukaan ei saanut käydä sisään pyhäkköön sydän täynnä vihaa Jumalaa kohtaan ja mielessänsä hautoen kostoa lähimmäisiänsä vastaan. Psalmin 22 kirjoittaja ei kuitenkaan ollut rikkonut jumalayhteyt­tään eikä särkenyt ihmissuhteitaan. On huomionarvoista, että hän Jumalan hylkäämänäkin rukoili Jumalaansa ja että hän lähimmäistensä pilkatessakin jätti kostamatta heille. Hänen yhteysuhrinsa ansiosta muut pääsivät kuulemaan ja kiittämään siitä pelastuksesta, josta hän kertoi heille, kun he aterioivat yhdessä hänen kans­sansa. Vastaavasti Kristuksen jo toimittama yhteysuhri luo ehtoollisessa yhteyden hänen ja osallistujien välil­le sekä kaikkien osallistujien välille. Siinä hänen asetuksensa mukaan (sakramentaalinen) syöminen ja juomi­nen uskossa nautittuna ruokkii ja juottaa hänen omansa taivaan hyvyyksillä. Eripuralle ei ole sijaa. Rau­ha vallitsee nyt jopa juutalaisten ja pakanoiden kesken, sillä Kristus on hajottanut (nimenomaan temppelin) erot­­ta­van väli­sei­nän heidän välistään (Ef. 2:14). Sen rajan ylittäminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Siten toteutuu psalmin 22 ennustus, että ”kaikki maailman ääret” (j 28) osallistuvat hänen kii­tosuh­riinsa. Vanhastaan ehtoollista on kutsuttu juuri kiitosateriaksi eli eukaristiaksi.

Yhteysuhrin ohessa ruokauhriksi annettiin erilaisia happamat­to­mia leivonnaisia (leipiä, ”kakkuja”, ”ohu­kai­sia”), jot­ka olivat öljyyn lei­vot­tu­ja tai öljyllä voideltu­ja (ks. 3. Moos. 7:12). Alttarilla poltettavaa uhriosaa, jota siis ei syöty, vaan uhrattiin Herralle, kut­suttiin tarkkaan ottaen ”muistoksi” (tai ”muisto-” eli ”muistutus­uh­rik­si”). KR 1933 puhuu tässä pelkästään hänelle tulevasta ”alttariuhriosasta” (3. Moos. 2:2, 9, 16, 6:15). Yhte­ys­uhriin kuuluvaksi juo­ma­uh­riksi kaadettiin uhrialt­ta­rille (oikeastaan sen jalustalle) viiniä, jota kutsuttiin ”ry­pä­leitten vereksi” (1. Moos. 49:11 ja 5. Moos. 32:14). Muuta viiniä juotiin tarvittaessa aterioitaessa. Vastaa­vas­ti myös ehtool­lisella käytetään leipää ja vii­niä, jotka nautitaan osallistujien kesken. Se tehdään ”minun muis­tok­se­ni” eli muistaen ja kiittäen Kristuk­sen uhria. Hän on se ”siemen”, joka kätkettiin maahan ja joka kuolles­sansa orasti ja paistettiin ”elämän leiväksi” Golgatan alttarilla. Hän on Messias eli (öljyllä) Voideltu ja ruu­miil­lisesti läsnä (öljyisessä) leivässä, joka täysin happamattomana korostaa hänen synnitöntä sikiämistään ja lain noudattamistaan. Hänen puhdas ja viaton verenvuodatuksensa ristiltä valuu ehtoollismaljaan, jossa rypä­leit­ten veres­tä valmistettu viini sammuttaa iankaikkisen autuuden janon. Vanhan testamentin esikuvat puhuvat hänestä ja vahvistavat Uuden testamentin kuuluttaman evankeliumin hänen sovitustyöstään.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan psalmin 22 loppuosa jakeesta 23 eteenpäin on mitä kaunein ja suloisin todistus ylösnous­seen Herran voi­mas­ta pelastaa koko maanpiiri ja koota tykönsä ehtoollispöydän äärelle häneen turvautuvat. Miten ihmeellinen hän on omiansa kohtaan, kun hän hoitaa jokaista syntisparkaa armonsa runsaudella. Tätä ihmeistä suurinta tarkoittaa rukoilevaisten kesäjuhlien raamatullinen aihe: ”Herra sotii teidän puolestanne.”