Pääkirjoitus 4/2026

Herra Kristus nousee korkealle, korkeammalle, korkeimmalle!

Timo Laato, päätoimittaja

”Katso, minun palvelijani tekee toimellisesti: hän korotetaan, nostetaan ylös, ja tulee sangen korkiaksi” (Jes. 52:13).

Pääsiäisen riemullinen sanoma avatun haudan ääreltä kuului, että Jeesus on noussut ylös kuolleista. Oi mikä ihme! Helatorstaina hän astui ylös taivaisiin. Siinäkin on ihmettelemistä. Vieläpä Uusi

testamentti kuuluttaa, että hän viimein istui Isän, Jumalan, Kaikkivaltiaan oikealle puolelle. Siinäkin riittää hämmästelemistä. Kuinka korkealle hän lopulta kohosikaan?

Profeetta Jesajan opetus Herran kärsivästä palvelijasta kattaa jakeet 52:13–53:12. Se koostuu viidestä jaksos­ta (52:13–15, 53:1–3, 53:4–6, 53:7–9, 53:10–12). Alussa ja lopussa lähinnä Jumala puhuu. Hän kertoo kärsi­väs­tä palvelijastansa. Hän kehystää kertomuksensa puhumalla hänen korkeudestaan ja suuruudestaan. Kolmes­sa keskimmäisessä jaksossa lähinnä me ihmispoloiset tunnustamme katkeran katumuksen ja syvän murheen saattele­mi­na, mitä me pohjattomassa pahuudessamme ja jumalattomuudessamme olem­me tehneet Herran kärsivälle palvelijalle. Hän oli ”ylönkatsottu”. Siksi ”emme häntä minäkään pitäneet” (Jes. 53:3). Me pidim­me häntä ”Jumalalta rangaistuna, piestynä ja vaivattuna”, mutta hän olikin ”haavoitettu” meidän lukemattomien pa­ho­jen teko­jem­me tähden ja ”runneltu” meidän moninaisten syntiemme tähden (Jes. 53:4–5).

Tämä äärimmäisen taitavasti suunniteltu tekstin rakenne korostaa sitä ehdotonta ja läpikotaista vasta­kohtai­suut­ta, joka vallitsee Ju­malan ja ihmis­ten ajatus­ten välillä. ”Sillä minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat … korkeammat … minun ajatukseni teidän ajatuk­sianne.” (Jes. 55:8–9.) Vastaavasti Paavali määrittelee evankeliumin sen julistamiseksi, mitä ”ei sil­mä ole näh­nyt, eikä korva ole kuul­lut, ja ei ihmisen sydämeen ole astunut” ja minkä ”Jumala on niille valmis­ta­nut, jot­ka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9). Siksi ei kukaan koskaan pysty oman järkensä avulla tai luulotellun vapaan tah­tonsa voi­masta tulemaan uskoon. Ei profeetta syyttä suotta kysy: ”Kuka uskoo mei­dän saarnamme, ja kenel­le Her­ran käsivar­si ilmoitetaan?” (Jes. 53:1.) Aivan sitä samaa kysyy Paavali lainaten tuota nimenomaista ja­etta (Room. 10:16). Sitten hän seuraavassa jakeessa vastaa esittämäänsä kysymykseen: ”Niin tulee siis usko kuulosta, mutta kuulo Jumalan (toisissa käsikirjoituksissa: Kristuksen) sanan kautta” (Room. 10:17). Tarkasti luettuna Jumalan tai Kristuksen sana tarkoittaa siis juuri sitä sanaa, joka sitten seuraa mainitussa Jesajan kirjan 53. lu­vussa, eli ju­listus­ta Herran kärsi­västä palvelijasta, koko maailman syntien viattomasta sijaiskärsijästä. Sitä sa­naa kuuluu saar­nata, sillä se sana saarnattuna synnyttää uskon!

Juutalainen targum (selittävä Vanhan testamentin käännös hepreasta aramean kielelle) kääntää muu­ten Jes. 53:1 sanan ”saarna” ”ilosanomaksi” (besora), joka vastaa tarkasti kreikan kielen sanaa ”evankeliumi” (suomen­nettuna ’ilosa­no­ma’). Samoin targumissa koko jakson Jes. 52:13–53:12 alkuun lisätään sana ”Voideltu, Mes­sias”: ”Kat­so, minun palvelijani, Messias, tekee toimellisesti: hän korotetaan, nostetaan ylös, ja tulee sangen korkiaksi.” Siksi Paa­valin oli sangen yksinkertaista julistaa evankeliumia juutalaisille tämän mukaisesti. Hänen Kristus- ja ris­tikeskei­nen ju­listuksensa (ks. 1. Kor. 2:2) oli kuin suora kopio profeetan tekstistä. Myös Fi­lip­pus saarnasi samaa sanaa etiopialaiselle hoviherralle samasta Jesajan tekstistä (ks. Apt. 8:26–40).

Huomattakoon edelleen, kuinka Jumalan puhe korkealle kohotetusta ja korotetusta ja sangen korkeasta pal­ve­lijasta muuttuu jo he­ti seuraavas­sa jakeessa karmaisevalla tavalla vastakohdakseen: hänet on pahoin run­neltu, hän ei ole enää edes ihmisen kaltainen, häntä ei tunnistaisi omaksi itsekseen (Jes. 52:12–13). Harvoin lienee maailmankirjallisuudessa onnistuttu luomaan näin täydellistä ristiriitaa. Korkealta Jumalan luota yhtäkkiä syvälle alas häpe­ään ja kuolemaan. Miten näin raju muutos on ylipäänsä selitettävissä? Toisaalta myös lopussa on samanlainen yhtäkkinen siirtymä syvältä alhaalta ylös Jumalan luokse (Jes. 53:10–12). Mitä ilmei­semmin Herran kärsivän palvelijan rääkkäys hakee vertaistaan. Sitä ei voi ymmärtää – eikä kukaan edes yritä katsoa häntä oppiakseen ymmär­tämään sitä. ”Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hä­nen pääl­len­sä” (Jes. 53:3). Siksi Jumala katsoi parhaaksi paljastaa jo aivan alussa koko kertomuksen ”onnelli­sen lopun”. Silloin lukija tietää, että kammottava ja kauhunsekainen kerronta päättyy kyllä vihdoin ja viimein hy­vin. Muus­sa tapauksessa hän ei pystyisi jatkamaan lukemistaan. Jotakin vastaavaa saivat jotkut opetuslap­sista kokea, kun he ensimmäistä kertaa kuultuansa, että heidän Mestarinsa kulkee Jerusalemiin tapetta­vaksi, järkyttyivät ja suorastaan tyrmistyivät, mutta sitten he pian pääsivät kirkastusvuorella katsomaan ja ihastele­maan hänen kunniaansa ja korkeuttansa (lue esim. Mark. 8:27–9:8). Sillä tavoin Herra hoitaa omiansa joskus. Hän suo heille ikään kuin etukäteen lohdutusta, jotta tuleva ahdistus tai tuska ei murtaisi heitä kokonaan. Se edeltäpäin valmistettu tie kulkee korkealta kirkastusvuorelta alas ja sitten ylös Jerusalemiin, Golga­tan kol­kol­le kummul­le. Siellä itse Kuolematon kuolee. Hänestä tulee kuitenkin kuoleman kuole­ma noustu­aan kuolleis­ta kuole­man voit­tanee­na. Mikä ihmeellinen ja täysin käsittämätön tapahtuma! Mutta kuka kestäisi hel­vettiin vajoamat­ta oman Luojansa perikadon, ellei häntä eläh­dyt­täisi toivo paremmasta, pää­si­äis­aa­mun iha­nuu­des­ta? Siksi Jes. 52:13–53:12 on kirjoitettu niin kuin sen omin silmin näemme tai omin korvin kuulemme.

Tämän vuoksi käy paljon ymmärrettävämmäksi, että yhä vielä, kun synagogassa Vanhan tes­tamen­tin lukemi­sessa päästään Jesa­jan kirjan 52. luvun loppuun, seuraava 53. luku yksinkertaisesti hypätään yli. Sitä ei lueta. Ei pysty. Ehkä me kristityt katsomme hiukan kieroon tuollaista ratkaisua. Mutta toisaalta olisiko niin, että me emme ehkä enää vanhasta tottumuksesta käsitä tekstin täysin mahdottomalta tuntuvaa opetusta, ja luemme sitä sik­si tur­tunein tunnoin? Kukaties juutalaiset lukevat profeetan sanomaa paljon aremmalla tunnolla. Täy­sin syystä he kauhistuvat perin pohjin, mitä heidän omat silmänsä näkevät tai omat korvansa kuulevat: Ei, se ei mitenkään voi olla totta, että Jesaja tarkoittaa, mitä hän kirjoittaa! Mutta miksi hän silti kirjoitti noin?

Jesajan opetus Herran kärsivän palvelijan ylentämisestä käy entistä vaikeammaksi ja vaivalloisemmaksi käsit­tää, kun sen lukee hä­nen ko­ko profeetal­li­sen kir­jansa valossa. Hän puhuu siitä kolmeen kertaan. Aivan tietoi­sesti ja tar­koi­tuksella. Toisto Vanhassa testamentissa (ja muualla) korostaa jonkun mainitun asian merkitystä ja tärkeyttä. Kun se asia toistetaan peräti kolme kertaa, lukija suorastaan pakotetaan kysymään, mistä nyt on kyse. Jes. 52:13 käyttää Herran kärsivän palvelijan ylentämisestä kolmea eri verbiä. Näistä viimeistä painote­taan erityisesti lisäämällä sen eteen (tai hepreassa sen jälkeen) ”sangen, hyvin”: hän ”tulee sangen korkeak­si”. Sinänsä tuo ”sangen” voisi liittyä kaikkiin kolmeen verbiin, mutta luultavampaa on, että se korostaa tuota viimeistä verbiä. Se ikään kuin kuuluttaa lopuksi, että Herran kärsivä palvelija on todella tuon korkean kun­ni­an ar­voinen. Millaisesta kunniasta on kyse?

Profeetta Jesaja käyttää kirjassaan noita kahta ensimmäistä verbiä yhdessä ainoastaan kolme muuta kertaa. Seuraavassa lainaan mainitut jakeet ja suluissa lisään viittaukset jakeen 52:13 sanastoon.

Jes. 6:1: ”Sinä vuonna, jona kuningas Ussia kuoli, näin minä Herran istuvan korkialla (verbi 1) ja korotetulla (verbi 2) is­tuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät templin.”

Jes. 33:10: ”Nyt minä tahdon nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa (verbi 1), nyt minä tahdon kor­kiaksi (verbi 2) tulla.”

Jes. 57:15: ”Sillä näin sanoo korkia (verbi 1) ja ylistetty (verbi 2, tarkasti käännettynä oikeastaan ”korotettu”), joka asuu iankaik­ki­suudessa ja jonka nimi on Pyhä: minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla sär­jetty ja nöyrä henki on, että minä virvoittaisin nöyryytetyn hengen ja saattaisin särjetyn sydämen eläväi­sek­si.”

Lainauksista käy ilmi, että jokaisessa niistä esiintyvät samat kaksi en­simmäistä ver­biä samassa jär­jestyksessä kuin jakeessa Jes. 52:13. Jokaisessa lainauksessa on kyse Kaikkivaltiaan Herra Sebaotin ylhäisestä kor­ke­udes­ta, ei jon­kun muun. Hänelle yksin kuuluu kunnia ja kirkkaus, kuten Jesajan kirja korostaa:

Jes. 2:17 (lue myös jakeet 6–22): ”Että kaikki ihmisten korkeus pitää notkistaman hänensä ja nöyryyttämän itsensä, mitä ihmisessä korkiaa on, ja Herra yksin on silloin korkia oleva.”

Edelleen Jumala painottaa, että hän ei anna kunniaansa kenellekään toiselle. Hän sanoo:

Jes. 42:8: ”Minä Herra, se on minun nimeni, en minä anna toiselle kunniaani, enkä ylistystäni epäjumalille.”

Jes. 48:11: ”Minun tähteni, tosin minun tähteni tahdon minä tehdä, etten minä häväistyksi tulisi, sillä en minä anna kunniaani toiselle.”

Tämä kaikki on selvääkin selvempää. Ei liene tässä tarpeen selitellä sen enempää. Mutta sitten seuraa se iso, ihan käsittämätön MUTTA! Jes. 52:13 kirjoittaa Herran kärsivästä palvelijasta täysin samat sanat kuin Herras­ta Se­ba­o­tista itsestään: ”Hän korotetaan, nostetaan ylös!” Loppuun siis lisätään johtopäätöksenä vielä entis­tä painokkaam­min, et­tä to­den totta: Hän ”tulee sangen korkiaksi”. Nyt alkavat ns. silmät pyöriä ja korvat soi­da, ja päätä alkaa huimata. Jumalahan itse puhuu tässä. Juuri hän, joka ei anna kunniaansa toisille! Mutta nyt hän itse korottaa kärsivän palvelijansa rin­nallensa ja vertai­sek­sensa. Kukaan muu ei voisi sanoa näitä sanoja. Jesaja antaa siksi hänen puhua ja vaikenee itse. On aivan ennenkuulumatonta, että joku nousee kunniassa Herran, Kaikkivaltiaan asemaan. Kuinka hän sallii sellaista? Ikään kuin jo ennakoiden lukijan pöyristymisen Jes. 52:13 alkaa sanalla: ”Katso!” Katso ja kummastele vaikka kuinka tarkasti. Näin tulee silti käymään. Niin se tapahtuu teidän silmienne edessä. Jumala kun ei koskaan valehtele. Hän ei ikinä erehdy puheissansa. Sen saat us­koa – olkoonkin, että sen uskominen ei järjelle onnistu.

Edelleen Jumalan oma puhe Herran kärsivästä palvelijasta alussa ja lopussa nivoutuvat yh­teen. Alussa puhu­taan hänen korottamisestaan (kuten yllä on jo käynyt ilmi). Lopussa puhutaan hänen uhristaan ja uhraa­mi­sestaan: ”Hän kan­toi mo­nen synnit” (Jes. 53:12). Tarkasti käännettynä tässä kerrotaan, kuinka Herran kärsi­vä palvelija ”nosti” tai ”korotti” syntimme meidän päältämme pois itsensä päälle ja kuoli niiden tähden. Siksi hänen korottamisensa Jumalan vertaiseksi on seurausta siitä, että hän ”korotti” syntimme painamasta meitä alas helvettiin (hepreassa jälleen sama verbi molemmissa jakeissa). Siten koko jakson alku ja loppu vastaavat varsin kauniil­la taval­la toisiansa.

Tosi Jumalana Herramme ja Vapahtajamme on aina ollut Jumalan vertainen. Tosi ihmisenä hänet on korotet­tu Jumalan vertaiseksi, kun hän ensin alensi itsensä ja sovitti maailman synnit kuolemallaan Golgatan ristillä. Tarkemmin tästä puhuu esim. Filippiläiskirjeen ”kristologinen hymni” (2:5–11), joka on sekä kielensä että ra­ken­teensa puolesta semiittinen eli juutalaista alkuperää. Se on mitä ilmeisimmin syntynyt Jerusale­min alku­kirkossa, kun on mm. luettu ja tutkittu uskossa Jesajan opetusta Herran kärsivästä palvelijasta. Myös meidän oma apostolinen uskontunnustuksemme sopii kaikessa yksinkertaisuudessaan (ja syvällisyydessään) samaan yhte­y­teen. Siinä me tunnustamme yhdessä, kuinka Herramme kuoli meidän syntiemme edestä ja kuinka hän sit­ten ”kol­mantena päivänä nousi ylös kuolleista, ”astui ylös taivaaseen” ja nyt ”istuu Isän, Ju­malan, Kaikkivalti­aan oikealla kädellä (tai puolella)”. Uskontunnustuksen kolmea korottamista vastaa tarkasti puhe Her­ran kär­sivästä palvelijasta, kuinka (minun oman käännökseni mukaisesti) ”hänet nostetaan ylös (= ylösnousemus) ja hä­net ko­rotetaan (= astuminen taivaaseen) ja hän tu­lee sangen korkeaksi (= istuminen Isän, Ju­malan, Kaik­ki­valti­aan oikealla puo­lella)”.

Jes. 52:13 korostaa edelleen, että Herran kärsivä palvelija ”tekee toimellisesti” tai ”toimii viisaasti”. Hepreas­sa sama verbi tarkoittaa myös ”menestyä”. Ajatuksellisesti molemmat merkitykset liittyvät läheisesti yh­teen, sillä se, jo­ka toimii viisaasti, menestyy lopulta aina. Siksi tässä yhdessä heprean lauseessa tai oikeas­taan vain yhdessä heprean verbissä (!) on suloinen evan­keli­umi koko maailmalle: Mitä tahansa tuo Herran kärsivä pal­velija on ottanut tehdäksensä, sen hän on tehnyt toimellisesti, menestynyt siinä tekemisessään. Siten jokai­nen syntinen saattaa lohduttaa itseään luottamalla siihen, että kaikki on tehtynä todella hänen puolestaan, ja kaikki on tehtynä mitä suurimmalla menestyksellä. Jumala on täysin tyytyväinen kärsivän palvelijansa saa­vutuksiin, ja hän on tyytynyt hänen sovitusuhriinsa jokaisen sijasta ja edestä. Siinä on uskossa vastaan­otet­ta­vak­si ”ko­ko maailman au­tuus”. Siinä on maksettuna langenneen ihmiskunnan toivottoman raskas syntivelka. Se maksu pätee sekä maassa että taivaas­sa, sillä Herran kärsivä palvelija on nostettu ylös kuolleista ja ko­rotet­tu taivaaseen, ja hän on tu­llut sangen korkeaksi ja istuutunut Jumalansa rinnalle taivaalliselle valtaistuimelleen.

Saan päätoimittajana toivottaa lukijoillemme Herännäislehden puolesta yhä edelleen oikein siu­nat­tua pää­si­äisai­kaa ja pian koittavaa hela­tors­tain juhlaa. Sinun Vapahtajasi on ylösnoussut Herra Kaikkivaltias!

”Sen tähden on Jumala hänen myös korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on: että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi.” (Fil. 2:9–11.)

Jälkikirjoitus:

Jälleen kerran ennen pääsiäistä annettiin mediassa erityistä huomiota väärälle opille. Täl­lä ker­taa ääneen pääsi emeritus ”piispa” Wille Riekkinen, joka väitti asiantuntemattomasti, että Jeesus tehtiin ”ju­malaksi” vasta paljon myöhemmin kirkon toimesta. Tosiasiassa jo Vanhassa testamentissa opetetaan, kuinka tuleva Messias on kunniassa Jumalan vertainen ja toimittaa ihmiskunnan sovituksen uhraamalla itsensä syn­tisten edestä. Uusi testamentti jatkaa tuota samaa opetusta. Nykytutki­mus korostaa yhä enemmän ns. ”kor­keaa kris­tologiaa” (eli ”high Christology”), jossa vastoin aikaisempaa asenteellista tut­kimusta on opittu käsit­tä­mään Jee­suksen omaa itseymmärrystä Herrana ja Vapahtajana.