Pääkirjoitus 9/2025

Kirkollinen hätätila – hätä ei lue (kirkko)lakia

Timo Laato, päätoimittaja

Kirkolliskokous torjui toukokuussa piispainkokouksen ehdotuksen kahden rinnakkaisen avioliitto­käsityksen sallimisesta kirkossa. Päätös oli odotusten mukainen. Vaadittua määräenemmistöä samaa sukupuol­ta olevien vihkimiseksi ei saavutettu. Kirkko sai Herran armosta lisäaikaa. Se kuuluu käyt­tää oikein hänen tahtonsa mukaisesti. Kirkkokansan ei pitäisi vetäytyä taistelusta eroamalla kirkosta tai pelätä pahinta sulkemalla suunsa. On rukouksen aika. On rohkean julistuksen aika. On ns. h-het­ki sitoa koko piispakunta synteihinsä ja kieltää heitä pannaan julistettuina osallistumasta ehtoollisen viettoon. Jos tällaisessa tilanteessa ei nähdä tarvetta raamatulliseen kirkkokuriin, niin milloin sitten? On yleisesti ottaen täysin perusteetonta, että syvän luopumuksen keskellä monet pitävät välttämättö­mänä erota kirkosta ”Jumalan sanan tähden”, mutta samalla he eivät hiljenny rukousalttarinsa äärel­lä kysy­mään, mitä heidän ”Jumalan sanan tähden” pitäisi juuri nyt tehdä kirkon jäseninä en­nen kuin he eroa­vat kirkosta. Jeesus kehottaa meitä seuraamaan häntä ristin tiellä eikä ”vetämään mutkia suo­riksi” ja ”muitta mutkitta” valit­semaan omaa muka parempaa tietämme. Halutaanko ja halataanko tässä reformaatiota vai revoluutiota, uskonpuhdistusta vai vallankumousta? Jälkimmäinen vaihtoeh­to tuntuu aina sankarillisemmalta, kun taas edellinen vaihtoehto pakottaa meidät nöyryyteen, kil­voi­tukseen ja ratkaisuihin, jotka eivät niinkään vastaa omia mieltymyksiämme.

Uskoisin kyllä ymmärtäväni monen seurakuntalaisen tarvetta erota kirkosta. Kun suoranainen saa­tanallinen luopumus on edennyt näin pitkälle, Raamatun sanaan sitoutunut kristitty joutuu vakavasti pohtimaan, kuinka hän julkisesti sanoutuisi irti tuollaisesta kehityksestä. Mitä hän voisi tehdä? Tun­tuu siltä, että piis­pat eivät avaa korviansa nuhtelulle. He eivät käännä paatunutta sisin­tänsä totuuden etsimiseen. He väärinkäyttävät valtaansa. Paimenina he lyövät ja syövät lampaitansa. Järkyttävää se on! Siksi ”tavalliselle” seurakuntalaiselle ei lopulta jää muuta mahdollisuutta kuin juosta kar­kuun ja hylätä laumansa. Hänen sisintään jää kuitenkin kalvamaan tunne ”teinköhän sittenkään oikein”. Eroamisensa jälkeen hänellä ei ole mitään sananvaltaa jäljellä kirkon sisällä – ja kirkon ulkopuolella hän usein ajelehtii vailla selkeää itseymmärrystä ja kirkollista identiteettiä. Lisäksi riskinä ja todelli­sena uhkana on, että Kristuksen lauma hajaantuu. Väki pirstoutuu pienemmiksi kuppikunniksi, jotka ovat entistä helpompaa saalista säälimättömille, verenhimoisille susille.

Siksi meiltä herätysliikkeitten paimenilta odottaisin sellaista johtajuutta ja rohkeutta, joka rauhoit­taa ja innostaa laumaa kulkemaan yhdessä eli yhdessä ja samassa Hengessä. On ilahduttavaa, että jo nyt on avoimesti julistettu seurakuntalaisten oikeus saada kokoontua sanan ja sakramenttien äärelle. Piispakunta sanokoon mitä sanoo. Raamatun vastaisina heidän lausuntonsa ovat yhtä tyhjän kanssa, vailla mitään todellista merkitystä. He ovat kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen antaneet pasto­raa­liset ohjeen­sa ns. ”samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä”, jotka räikeästi ja häikäilemättä kumoavat Raamatun opetuksen, luterilaisen tunnustuksen ja kirkolliskokouksen rat­kaisun. He kannustavat (kahta eriävää mielipidettä lukuun ottamatta) toteuttamaan sulaa laittomuut­ta ja silkkaa anarkiaa. Kukaan heistä ei puolusta totuutta tässä tai monissa muissa kysymyksissä. On meidän Kristuksen paimenten velvollisuutena korottaa äänemme ja hänen kaikkivaltiutensa voimas­sa sidottava heidät synteihinsä ja kristillisen seurakunnan ulkopuolelle. Jos me paimenet korotamme äänemme, lampaat kuulevat sen. Silloin he voivat määkiä mukana. Silloin moni ”omantunnonarka” tai ”pyhässä kiivaudessa” ahdistunut kristitty tiedostaa, ettei ole pakko rynnätä eroamaan kirkosta. Hänellä on juuri omassa laumassa se oma paikkansa, jossa hän toisten kanssa tuo julki raamatullista totuutta eikä vauhkona juokse erilleen – pahimmassa tapauksessa suoraan suden suuhun. Ky­syn sik­si it­seltäni ja kysyn toisilta kanssapaimeniltani, miksi me kehotamme seurakuntalaisia jäämään kirk­koon, jos me yritämme tehdä heistä ”äänettömiä yhtiömiehiä” tai ”mitäänsanomattomia typeryksiä”, jotka maksavat veronsa kiltisti, mutta vastineeksi he eivät saa muuta kuin ”kauniita sanoja ja kir­ves­vartta”. Itse olen haluton spekuloimaan kirkosta eroamisella ennen kuin otetaan todesta, mitä seuraa kirkossa pysymisestä, jos ja kun pyydämme taivaasta armoa seurata Herraamme tässä ja nyt.

Herätysliikkeiden yhteisissä kokoontumisissa on käynnis­tetty tun­nus­tuk­sellinen teo­lo­gi­nen koulu­tus. Se alkoi nyt syksyllä Suomen teologisessa instituutissa. Valmistuvat teologit on tarkoitus vihkiä virkaansa kolmen vuoden opiskelun jälkeen ja sen jälkeen säännöllisesti. Jo sitä ennen or­di­naatio eli virkaan vihkimys nousee välttämättömäksi. Seurakun­nallehan kuuluu oikeus vihkiä omat paimenen­sa, koska kansankirkon piispat kieltäytyvät täyttämästä velvollisuuksiaan. Siksi he ei­vät enää täs­sä­kään suh­tees­sa edus­ta Kristuksen kirkkoa. Railo repeää apposen auki. Kun opetuslapset huomasivat, että farisealaiset loukkaantuivat Jeesuksen puheista ja opetuksista, he tulivat hänen luoksensa ja ker­toivat siitä hänelle. Silloin hän rohkaisi heitä turhia selittämättä: ”Jokainen istutus, jota ei minun tai­vaalli­nen Isäni ole istutta­nut, pitää juurinensa revittämän ylös. Antakaat heidän olla: he ovat sokeat sokeiden taluttajat. Jos so­­kea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat.” (Matt. 15:13–14.) Seurakunnan luo­vut­ta­matto­miin oikeuksiin kuuluvat evankeliumin puhdas saarna ja sakra­ment­­tien oikea toimittaminen. Ilman niitä se ei ole olemassa. Mutta niiden ääressä se vahvistuu Herras­sa. Hän lupaa, että edes hel­ve­tin por­tit eivät voi­ta si­tä (Matt. 16:18). Mutta voi kaikkia niitä, jotka ”sul­jette tai­vaan valtakunnan ihmisten edestä, sillä te ette itse sinne mene, ettekä salli meneväisiä sinne men­nä” (Matt. 23:13).

Herätysliikkeiden kannanotto piispainkokouksen 3.6.2025 pastoraaliseen ohjeeseen

Kesäkuussa herätysliikkeet antoivat tämän yhteisen kannanoton piispainkokouksen ”pastoraaliseen ohjeeseen”. Kesän jälkeen tämä kannanotto on entistä ajankohtaisempi. Jotkut yksittäiset ja vähem­män on­nistuneet ratkaisut kesän aikana eivät enää vastaa todellisuutta. Rohkaistutaan rukoilemaan herätysliikkeiden kaikinpuolisen ykseyden ja yhtenäisyyden puolesta. Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistyksen puolesta tämän kannanoton allekirjoittivat puheenjohtaja Elias Halminen ja pastori Timo Laato.

Kirkolliskokouksen päätettyä hylätä piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliit­to­käsityksestä ja piispainkokouksen annettua pastoraalisen ohjeistuksen vihkimistä tai siunaamista pyy­tävien samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä tahdomme lausua seuraavaa.

Ensiksi, korjaamme harhaanjohtavan väitteen, jonka mukaan kirkko ei olisi tehnyt päätöstä samaa su­kupuolta olevien vihkimistä koskevassa asiassa. Tämä ei pidä paikkaansa. Suomen evankelis-lu­terilaisen kirkon ylin päättävä elin on usean kerran päättänyt, että kirkon avioliittokäsitystä ei muu­teta. Viimeksi kirkolliskokouksen täysistunto päätti asiasta 8.5.2025, kun piispainkokouksen esitys ja sitä puoltava lakivaliokunnan mietintö kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä hylättiin.

Väärän tiedon jakaminen on lopetettava. Kirkolla on voimassa oleva käsitys avioliitosta, jonka mu­kaan avioliitto on vain miehen ja naisen välinen. Tämä kanta on ilmaistu selkeästi muun muassa kir­kolliskokouksen hyväksymässä Kristinopissa, johon esimerkiksi rippikouluopetuksen on kirkkojär­jestyksen mukaan perustuttava.

Toiseksi, antamalla pastoraalisen ohjeen, jossa annetaan ymmärtää samaa sukupuolta olevien kir­kol­lisen avioliittoon vihkimisen olevan hyväksyttyä ja jopa suotavaa, piispainkokous ylittää toi­mi­valtansa ja toimii vastoin kirkkojärjestystä, kirkon ylimmän päättävän elimen päätöksiä sekä – mikä pahinta – vastoin Raamatun selkeää sanaa.

Piispainkokouksen päätöksen hyväksyneet piispat rikkovat piispan lupauksensa: ”Minä N.N. lupaan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä, että minä toimittaessani N:n hiippakunnassa piis­pan virkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä, puhtaassa sa­nassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tahdon myös tehdä par­haani, että kaikki muutkin, sekä sananpalvelijat että sanankuulijat hiippakunnassani niissä py­syi­sivät ja niiden mukaan eläisivät … Tahdon vihkiä ja asettaa virkaan pappeja, jotka havaitaan siihen kelvollisiksi. Tahdon myös edistää maan rauhaa sekä kuuliaisuutta laillista esivaltaa kohtaan, noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä ja vakavasti kehottaa ja velvoittaa hiippakunnan pappeja samoin tekemään.”

Kolmanneksi, piispojen antamia ohjeita, jotka ovat vastoin Jumalan sanaa, ei tule noudattaa, kuten Augsburgin tunnustuksen XVIII artiklassa kirkkoisä Augustinusta siteeraten sanotaan: ”Katolisil­le­kaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia.”