Kysymykset

Kun Jeesus palaa maan päälle, niin seuraa viimeinen tuomio. Silloin ei enää kukaan voi kääntyä ja uskoa häneen Vapahtajanaan. Taivaassa autuutenamme on pyhän Kolminaisuuden (= Isä ja Poika ja Pyhä Henki) katseleminen! Entinen maa ja taivas ovat poissa. Uusi Jerusalem on kaupunkinamme.

Kirjoitat ihan oikein. Kyllä usko aina näkyy tavalla tai toisella elämässämme. Vanhastaan on sanottu näin:

"Yksin usko vanhurskauttaa, mutta vanhurskauttava usko ei koskaan jää yksin."

Olet ihan oikeassa nykyisten joulunviettotapojen suhteen. Sanoma on kadonnut ja tilalle tullut krääsää ja jumalatonta menoa. Jokaisella olkoon sydämellään halu ja rukous hiljentyä Vapahtajansa edessä ja antaa armon evankeliumin puhdistaa sisimmän kaikesta synnistä. Ei joulun tunnelma ole tavarassa tai ruuissa vaan seimen luona.

Meidän joulunviettomme osuu kyllä ajallisesti menneitten aikojen roomalaisten Saturnalia-juhlien yhteyteen. Mutta mitä merkitystä tällä lopulta on? Alkuaan kristillinen sanomahan oli niin elävä, voimallinen ja väkevä, että se "valloitti" pakanalliset menot ja muutti ne kristillisiksi. Nykyisin kehitys tuntuu menevän täysin päinvastoin ... Raamattu ei puhu joulusta nimellä "joulu", mutta juhlan aihe ja Sankari löytyvät sieltä. Jouluevankeliumi Luuk. 2 kuvaa historiallisen tapahtuman ja ensimmäisen todellisen joulun koko maailmalle iloksi.

En tunne Nokia Mission toimintaa.

Väite vainajahengistä tuntuu noin äkkikuulemalta yliampuvalta. On kuitenkin tarpeen koetella kaikki ja pitää se, mikä hyvää on.

Kyllä me nykyään tarvitsemme julistusta, jossa kaikkia kuulijoita kehotetaan selkeään ratkaisuun (jonka vain evankeliumi vaikuttaa meissä). Tarvitsemme pietististä herätyskristillisyyttä, samoin nöyrää ja raitista karismaattisuutta. Kaikkea voidaan tietysti käyttää väärin, muutta "väärinkäyttö ei kumoa oikeinkäyttöä".

Aika usein väitetään, että Leviatan ja Behemot tarkoittaisivat kait lähinnä krokotiiliä ja virtahepoa (ks. esim. KR -38). Mutta kun nuo tekstit lukee läpi, niissä on monia piirteitä, jotka eivät millään sovi mainittuihin eläimiin. Pikemminkin mieleen tulevat muinaiset dinosaurukset ja liskot! Tästä on Pekka Reinikainen kirjoittanut paljon. Yhden kirjankin! Etsi se käsiisi kirjastosta. Tällaista opetusta ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty, koska nykyisen teorian mukaan ihminen ja dinosaurukset eivät eläneet maapallon pinnalla samaan aikaan. Ja jos siis Job ja ystävät olivat niitä nähneet, niin jotain mättää nykyisessä kehitysteoriassa. Ehkä ei tämän enempää tästä tällä kertaa. (Reinikaisen kirjasta löytyy jo paljon enemmän tietoa.)

Oikeastaan ei ole eroa tällaisten rukousten välillä. Koska Jumala on kolmiyhteinen, voidaan rukoilla Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä: yhdessä tai erikseen.

En tiedä tuon "Voitte suudella morsianta..."-kysymyksen alkuperää. Meidän vihkikaavasta se puuttuu.

Seurustelun rajat tulivat oikeastaan kysymyksessäsi kuvattua. Raja pitää olla selvä. Silti pieniin yksityiskohtiin menevät käskyt ja kiellot eivät palvele tarkoitustaan.

Eri seurakunnissa on ollut ja on hiukan erilaisia tapoja. Samoin on tiettyjä eroja yksittäisten pappien tavassa toimittaa rippi ja sen jälkeen jumalanpalvelus. Kirkkomme tunnustuskirjojen mukaan ei ole välttämätöntä, että ulkonaisesti kaikki menee joka kerta "pilkkua" myöten samalla tavalla.

Florinuksen kirkkolaissa vuodelta 1686/88 (joka oli voimassa vanhan käsikirjan aikana kirkossa) säädetään yleisestä ripistä seuraavasti (lainaus kirjasta Kircko-Laki ja Ordningi 1686, VIII. Lucu.):

"Kaupungeissa, joissa se niin ennen on tapa ollut, pitää heidän lauantaina kirkkoon kokoontuman [...] ja sen jälkeen Jumalan avuksihuutamisen, veisaamisella ja rukouksella menemän jonkun sen seurakunnan papin, kirkkoherran eli kappalaisen tykö ja antaman itsensä ripittää. Jos joku pyytää mennä erinäns ripille ja täyden syyn tähden samana päivänä nautita Herran pyhää ehtoollista, sitä ei pidä kieltämän. Mutta maalla pitää väki sunnuntain juhlapäivän eli rukouspäivän huomeneltain ripitettämän sittekuin Katekismuksen tutkistelemus on jo päätetty ja ennenkuin puolipäiväsaarnaan yhteensoitetaan [...]."

Näin siis vanhan kirkkolain mukaan rippi oli erotettu selkeästi varsinaisesta jumalanpalveluksesta. (Rippi pidettiin siis jopa edeltävänä päivänä.) Tähän vanhaan käytäntöön voidaan palata.

Jos taas rippi ja jumalanpalveluksen rippi pidetään peräkkäin, ongelmaksi muodostuu synninpäästön kaksinkertaisuus. Eikä tuo ensimmäinen (ripin) synninpäästö ollutkaan pätevä, koska uusi (jumalanpalveluksen) synninpäästö tarvitaan heti perään? Siksi aikanaan vanhasta käytännöstä luopuminen ja ripin liittäminen suoraan jumalanpalvelukseen ei ehkä ole ollut ihan kirkas tai perusteltu ratkaisu. (Tästä johtuu käsittääkseni seurakuntien taikka pappien hiukan erilaiset käytännöt.)

Lain ja evankeliumin julistuksen tärkeydestä olen kanssasi samaa mieltä. Rukoillaan yhdessä, että koko Jumalan sanan saarnaaminen onnistuisi täyteläisellä tavalla joka jumalanpalveluksessa (sekä muulloinkin).

Virren sävelsi Lowell Mason vuonna 1856.

Rukoilevaisten kesäseurat tai -juhlat.

Ensi kesänä ne pidetään - jos Jumala suo - Eurassa 20.-22.7.2007.

Apt. 15:20 on yhä voimassa siinä tilanteessa, johon se on annettu alunperin. Jae säätelee niiden seurakuntien elämää, joissa on sekä juutalaiskristittyjä että pakanakristittyjä. Esim. täällä Suomessa sillä ei liene mitään ajankohtaista merkitystä tällä hetkellä. Sen vuoksi ei tiettyjä ruokailusäädöksiä voi perustella tuon mainitun jakeen pohjalta. Sekä Jeesus että Paavali sanoivat "kaikki ruuat" puhtaiksi(Mark. 7:19 ja Room. 14:14). Siksi kristittyjä ei sido jotkut vanhan liiton ruokasäädökset. Eri asia on sitten tietysti kysymys, mistä kukin sattuu pitämään.

No ennen muuta Raamattu. Sitten luterilaiset Tunnustuskirjat. Eikä Lutherkaan ole pahitteeksi. Jukka Norvannon raamattuluennot Radio Deissä ovat hyviä. Herännäislehti kannattaa tilata ...

Tuomas on katolisen kirkon pääteologi. Hän yhdistelee teologiaa ja Aristoteleen filosofiaa. Siinä oli hänen vahvuutensa omana aikanaan ja siinä on myös hänen suuri heikkoutensa rehellisesti arvioituna! Lutherin uskonpuhdistus lähti liikkeelle oikeastaan filosofian ja teologian liiton murentamisesta ja Jumalan sanan vapauttamisesta ihmisajatusten kahleista. "Kunnon luterilainen" lukee Tuomastaan varmaan tässä valossa.

Iloitsen lukiessani, että opetat lapsille rukousta ja käyt heidän kanssaan toisinaan perhekirkossa. Lyhyen iltahartauden pitäminen lasten kanssa on valtavan merkittävä hetki. Jatka sitä eteenpäin rohkeasti! Rohkaisen ja kannustan samalla käymään kirkossa hiukan useamminkin. Mikä voi olla tärkeämpää kuin pyhäpäivän pyhittäminen yhdessä Jumalan sanan ja mahd. ehtoollisen viettämisen kanssa? Se on merkittävä hetki koko viikossa.

Ja mitä siihen ei-uskovan ja uskovan avioliittoon tulee, sanoisin, että kyllä sellainen liitto on Jumalan edessä yhtä pätevä kuin mikä muu liitto tahansa. Suurin osa avioliitoista solmitaan sen luomisen pohjalta, jonka Jumala on säätänyt koko ihmiskunnan siunaukseksi ja iloksi. Silti en kehota uskovaa "ehdoin tahdoin" menemään naimisiin ei-uskovan kanssa. Kokemuksen pohjalta sellaiset liitot onnistuvat harvemmin yhdistämään kaksi vastakkaista maailmankatsomusta keskenään. Mahdotonta se ei ole. Etenkin alkuseurakunnissa tällaisia tilanteita syntyi, kun toinen puolisoista tuli uskoon, toinen ei. Lue näistä lisää: esim. 1. Piet. 3:1-7 ja 1. Kor. 7:12-15.

Ehdottamasti Jumalalle voi ja saa esittää rukouksessa vaikeimmatkin asiansa. Häneltä on lupa pyytää ihmettä ja (kuten itsekin kerroit) hän on Raamatun mukaan tehnyt monia ihmeitä ja antanut lapsen (tai lapsia) lapsettomille pariskunnille. Näin kävi esim. Aabrahamille ja Saaralle, Jaakobille ja Raakelille, Elkanalle ja Hannalle sekä esim. Johannes Kastajan vanhemmille. Toisinaan vastaus voi viipyä tosi kauan (kuten ensimmäisessä ja viimeisessä tapauksessa), mutta vastaus tuli. Joskus taas lasta ei suoda johonkin perheeseen. Se on usein raska taakka. Murheen ja tuskansa saa vuodattaa Herralle. Sen taidon Hanna osasi - vaikka pappi piti häntä juoppona! Eikä noilla toisillakaan Raamatun henkilöillä helppoa ollut. Loppujen lopuksi kaikki on parasta jättää Jumalan käsiin. Hänellä on tarkoituksensa ja salatut tiensä meitä johtaessaan. Niiden merkitystä emme kykene aina ymmärtämään tai näkemään. Varmaan kannattaa pyytää seurakunnan esirukoustakin. Itse pyytäisin jonkun läheisen ystäväjoukon (esim. raamattupiirin) esirukoustukea. Olisi ehkä hyvä, jos voisi vallita avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri ja jotkut ottaisivat asian sydämelleen ja rukoilisivat tilanteen puolesta ja puhuisivat enemmän Jumalalle kuin toisille ihmisille. Toivotan teille perheeseenne Herran voimallista johdatusta ja hänen tahtonsa tapahtumista kaikessa. Esirukouksin puolestanne.

kts. kysymys 406

Itse en kyllä koskaan rohkene suositella uskovan ja ei-uskovan välistä avioliittoa. Pitkässä juoksussa ristiriidat ovat mitä todennäköisimpiä. Ei ole onnellista, jos toinen tahtoo lähteä kirkkoon ja toinen ei. Ja lasten kasvatuksessa tulee helposti ristiriitoja. Rukoile ja lue mietiskellen seuraavat raamatun kohdat:

1. Moos. 24:1-9, 26:34-35,1. Kun. 11:1-11, (Matt. 1:18ss.), 1. Kor. 7:39, 2. Kor. 6:14-16 ja 1. Tess. 4:3-4

Rukoile sen puolesta, johon olet rakastunut. Pyydä häntä mukaasi srk:n tilaisuuksiin tai nuorteniltoihin. Ehkä hän tulee uskoon ja sinä olet silloin saanut toimia siunauksen välittäjänä hänelle!

Ks. aikaisemmat kysymykset nro 417 ja421. Ne antavat vastauksen kysymykseesi nro 1.

Kysymykseesi nro 2 vastaan, että ehtoollisen avustajista ei kannata tehdä oppikysymystä, josta riidellään. Hyvä, jos papit voivat aina ja kaikkialla jakaa ehtoollisen. Kuitenkaan se aina ja kaikkialla ei ole mahdollista. Siksi jossain tilanteissa ilmeisesti joudutaan joskus käyttämään erikseen tehtävään kutsuttuja maallikkoja Herran ehtoollisen jakamisen avustajina. Se on sinänsä mahdollista, koska "tarkkoja säädöksiä" ei tästä asiasta ole Raamatussa.

Lepopäivän pyhittäminen on tärkeä aihe etenkin nykyaikana, jolloin kiire pakkaa päälle päivittäin. Olen kirjoittanut aiheesta joskus Herännäislehteen (2002: toukokuun pääkirjoitus). Siitä lainaus:

Yhteiskunnallisen murroksen myötä on juuri 3. käskyn kohdalla myös kristittyjen parissa jonkin verran epätietoisuutta siitä, mikä viikoittaisena pyhäpäivänä on sallittua ja mikä taas ei. Tarvitsematta tässä puuttua yksityiskohtiin varsinainen ongelma koskee kysymystä, täytyykö pyhäpäivää mitenkään erityisemmin edes pyhittää. Eikö se kuulunut lähinnä vanhaan liittoon eikä enää sido meitä uuden liiton aikana?

Jo Lutherin Ison katekismuksen perusteella on selvää, että vanhan liiton lepopäivä ei sellaisenaan enää sido meitä. Emmehän me vietä lepopäivänämme lauantaita (viikon 7. päivä) vaan sunnuntaita (viikon 1. päivä, joka on Kristuksen ylösnousemuksen päivä). Paavali antaa meille tällaiseen päivien vaihtamiseen täyden oikeuden, kun hän kirjoittaa roomalaisille: “Yksi eroittaa yhden päivän toi¬sesta, toinen pitää kaikki päivät yhtäläisenä”. Sitten lopuksi hän vielä lisää: “Jokainen olkoon vahva mielessäns(Room. 14:5) Monet tekevät kuitenkin tästä evankeliumin vapaudesta suorastaan lihallisen vapauden ja jättävät lepopäivän kokonaan pyhittämättä. Siinä he menevät liian pitkälle.

Lepopäivän pyhittäminen ei ole vain erityinen kirkollinen järjestely kansan houkuttelemiseksi jumalanpalvelukseen. Lepo ja lepääminen kuuluvat itse luomisjärjestykseen. Ihminen luotiin Jumalan yhteyteen viljelemään ja varjelemaan maata, mutta myös lepäämään seitsemäntenä päivänä. Meidät on toisin sanoen “rakennettu” niin, ettemme pitkän päälle “toimi kunnolla” ilman riittävää lepoa. Kaikessa opetuksessaan Jeesus tahtoi palauttaa juuri alkuperäisen luomisjärjestyksen. Näin hän esim. opetti avioliiton pysyvyyttä ja torjui - yleisesti ottaen - avioeron luomisjärjestyksen vastaisena(Matt. 19:3-9). Aivan samoin Jeesus opetti lepopäivän pyhittämisestä. Hänen opetuslapsiansa eivät sido juutalaiset, pikkutarkat sapattisäädökset. Ihmistä ei ole tehty sapattia varten(Mark. 2:27). Silti ei tästä voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että me voimme hyvällä omallatunnolla toimittaa arkiset askareemme pyhäpäivänäkin. Sanoohan Jeesus, että sapatti on luotu nimenomaan ihmistä varten. Näin hän liittyi luomisen järjestykseen ja vahvisti sen kaikkia kaikkialla kaikkina aikoina koskevaksi. Siksi kristityn ei ole lupa puskea töitä sunnuntaina (poikkeustapauksista voi lukea Svebiliuksen katekismuksesta). Jos hän sulaa pahuuttansa rikkoo rikkomistaan 3. käskyä vastaan ja palaa loppuun, se on hänen oma vikansa, se on synti, josta hänen on ehdottomasti tehtävä parannus. Voimaa uuteen elämään hän saa juuri lepopäivän pyhittämisestä!

Näin pitkälle lainausta. Mieti siis edellisen valossa rukouksen hengessä ja evankeliumin vapaudessa, miten 3. käsky näkyy sinun viikossasi. Siunausta elämääsi!

Käy pyytämässä anteeksi siltä, ketä suutelit. Tunnusta, että se oli väärin ja sinua kaduttaa, että sorruit sellaiseen. Kerro myös aivan selvin sanoin, että et enää halua jatkaa moista. Ottaessasi häneen yhteyttä varo, että et hänen kanssaan kahden kesken keskustellessa saata itseäsi kiusaukselle uudelleen alttiiksi. Varo yksinäistä ja syrjässä olevaa soppea. Keskustele kahden kesken jossakin julkisen tilan lähettyvillä.

Jumalan edessä saat Jeesuksen veren tähden uskoa syntisi anteeksi.

Kyllä avioliittoon kuuluu mieltymys puolisoon. Se tarkoittaa myös seksuaalista mieltymystä. Se kuuluu luomisen lahjoihin paratiisin ajoilta saakka. Siitä ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.

On hyvä muistaa, että "seksiä" ei keksinyt saatana vaan Jumala - ja jo ennen syntiinlankeemusta.

Kaikkea kaunista saatana koettaa vääristää. Siksi hän yllyttää ja ajaa ihmisiä ennen avioliittoa ja avioliiton ulkopuolella vääriin suhteisiin ja kokemuksiin. Niitä vastaan kannattaa pyytää Jumalan varjelusta.

Jeesus sanoo opetuslapsilleen: Seuraa minua! Se on samalla kastetun velvollisuus ja etuoikeus. Eihän jokainen kastettu pääse taivaaseen ikään kuin automaattisesti. Tarvitaan rukousta, raamatun lukua sekä uskoa täällä armon ajassa kiusausten ja vaarojen keskellä. Helposti tapahtuu lankeemus ja kristitty joutuu hukkaan. Opetuslapset saivat n. kolme vuotta opetusta Mestarilta ja sittenkin he lankesivat, kun tiukka paikka koitti Getsemanessa. Meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman sisälle(Apt. 14:22). Ja Pietari sanoo jotensakin tähän tapaan: Vanhurskas vaivoin pelastuu(1. Piet. 4:18 lähinnä -38 mukaan). Esteet ja vaivalloisuus eivät ole Jumalan vaan ne löytyvät meistä, lihamme turmeltuneisuudesta ja maailman pahasta ja villistä menosta. Siksi siis tarvitaan kilvoitusta. Se on ennen muuta turvautumista Jumalan armoon, joka sanassa ja sakramenteissa meille lahjoitetaan.

Elämä on tällaista. Raamattu kertoo, kuinka Jumala on ilmoittanut itsensä tavallisen arjen keskellä. Väliin on sodittu hirmu paljon, väliin on ollut rauhallisempaa pidempiä jaksoja. Euroopan historia on aika lailla samantapaista. Taikka maailman historia yleensäkin. Raamattu ei kaunistele, ei imartele. Mutta on lohdullista tietää, että niin rauhan kuin sodankin aikana Jumala on omiensa kanssa ja auttaa heitä ja vie sanansa päätökseen. Esim. Suomen sodat 30- ja 40-luvuilla olivat suurta Jumalan ihmettä, vaikka sekä ali- että ylilyöntejä tapahtui puolin ja toisin. Ei kait koskaan hetkestä taikka tapahtumasta historiassa voi sanoa, että toinen osapuoli pelkästään oli väärässä ja toinen kaikessa putipuhtonen. Synti jäytää kaikessa, mutta armo voittaa sittenkin.

Ehtoollisen siunaavat ja jakavat apostolisen virkajärjestyksen mukaiset papit. Tämä on lyhyesti sanottuna pääsääntö.

Ehtoollisen avustamisesta ei raamatussa ole tarkkoja säädöksiä. Hyvä, jos papit voivat aina ja kaikkialla toimittaa ehtoolisen. Silloin se on ainakin selvä. Jossain yksipappisissa srk:issa & erityistilaisuuksissa on joskus (lähes?) "pakko" käyttää muita avustajia, jos ehtoollisvieraita on paljon, ja tilaisuus uhkaa venyä liian pitkälle. En näkisi tässä silloin estettä. Ei ole kuitenkaan minusta hyvä liian usein poiketa pääsäännöstä.

Ehtoollista ei saa antaa kuka tahansa sairaalassakaan. Siitä on selvät ohjeet ja pykälät olemassa.

Ehtoollisen jakaminen on apostolisen paimenviran tehtävänä.

Perustelu on juuri se, joka kysymyksen lopussa nousee esiin.