Pääkirjoitus 1/2025

Raamatun totuus – kokonansa totta

Timo Laato, päätoimittaja

Inkerin kirkko on antanut yksiselitteisen julkilausuman Raamatun erehtymättömyydestä kirkolliskokoukses­sa 18. loka­kuu­ta 2024. Siinä se tunnustaa, että Kolmiyhteinen Jumala, joka on itsessään täydellinen Totuus, pu­huu vain ja ainoastaan totta ilmoittaessaan totuuden pyhissä kirjoituksissa. Hän on ilmoittanut itsensä ihmi­kunnalle ”Luojana ja Herrana, Lunastajana ja Tuomarina”. Raamattu on kokonansa hänen sanansa, ei pelkäs­tään ihmisten sanoja hänestä. Kirkko rukoilee Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen mukaisesti: ”Pyhitä heitä totuudessasi! Sinun puheesi on totuus” (Joh. 17:17).

Tämä tunnustus ei koske vain Raamatun yleviä hengellisiä pääperiaatteita tai pelastus­oppia selventäviä kes­kei­siä pääkohtia. Koko Raamattu on kokonansa totta kaikessa, mitä se sanoo. Se pitää paikkansa, vaikka em­me pystyisi ymmärtämään kaikkea tai emme osaisi selittää kaikkea. Julkilausumassa todetaan vahvasti, että ”täydel­li­nen tai osittainen Raamatun erehtymättömyyden kieltäminen johtaa väistämättä Raamatun ehdot­toman auktoriteetin kieltämiseen”. On myös tärkeätä tiedostaa, ettemme yritä tuoda Raamattuun mitään omaa käsitystämme tai omia ennakko-oletuksiamme sen totuudesta. Ei ole syytä tukeutua muka hy­vää tar­koittaviin, mutta keinote­koisiin selitysmalleihin. Tarkoitus ei tosiaankaan pyhitä keinoja. Raa­mattu osaa itse määrittää itsensä. On opittava kuuntelemaan sen omaa todistusta ja sen kuultuamme tyydyttävä siihen – ja iloiten jatkaa matkaa sen viitoittamalla autuuden tiellä.

On suurenmoista, että Inkerin kirkko on näyttänyt mallia, kuinka Kristuksen kirkko on tunnustanut ja tunnus­taa Raamatun Ju­malan sanaksi ilman mitään ympäripyöreätä jossittelua. Raamatun totuudellisuus on kaiken lähtökohta, ei vasta joku pitkällisen ja yksityiskohtaisen tutkimuksen päätepiste. Ei ole pakkoa en­sin to­distaa uskoaan Vanhan ja Uuden testa­men­tin kirjoituksiin oikeaksi voidakseen silti uskoa yksinkertaisesti juuri ”niin kuin on kirjoitettu”. On lupa myöntää oma tietämättömyys. Niin on parempi kuin yrittää väen väkisin ”kääntää ja vääntää” todistusaineistoa haluamaansa suuntaan. Tarvitaan nöyryyttä, jotta ei ajauduta ylpeään oikeas­sa olemiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi nöyristellä niiden edessä, jotka kokevat tehtäväkseen – siinä onnistumatta – repiä Raamattua hajalle kaksin käsin.

Kirkon historiasta löytyy valitettavasti esimerkkejä siitä, miten Raamatun yksinkertaisesta totuu­delli­suudesta luopuminen on pit­käs­sä juoksussa merkinnyt suoranaista luopumusta. Alkuun on voinut mennä ihan kivasti. Vähitellen tilanne on kuitenkin riistäytynyt käsistä. Lopulta on ajauduttu kauas pois oikeasta kulkusuunnas­ta. Esimerkiksi tänä päivänä monet roomalaiskatoliset tutkijat eivät enää tunnusta Ju­malan sanan eli Raa­matun ereh­ty­mättömyyt­tä, mutta ovat silti täysin valmiita hyväksymään yhden ihmisen eli paavin erehtymättö­myy­den ”us­kon asioissa” (ex cathedra). Ilman sitä hyväksymistä he menettäisivät jopa virkansa.

Oslossa perustettiin viime vuosisadan alkupuolella eri herätysjärjestöjen oma teologinen tiedekunta (Me­nig­hetsfa­kultetet) vastapainoksi yliopiston teologiselle tiedekunnalle, joka täysin oikeutetusti ymmärrettiin liian vapaa­mieliseksi. Siinä vaiheessa kysymys Raamatusta ja sen totuudellisuudesta jätettiin kuitenkin enemmän tai vähemmän ratkaisematta. Vuosien saatossa tuo laiminlyönti kostautui. Ristiriidat pahenivat. Ne rupesi­vat käymään sietä­mättömiksi. Nykyisin Menighetsfakultetet taitaa olla jo paljon pahempi vääräoppisuuden pesä kuin Oslon yliopiston teologinen tiedekunta. Muutos on ollut hengellisesti varsin raju ja rujo.

Tanskassa on ollut havaittavissa vastaavanlaista kehitystä. Siellä on perustettu Kööpenhaminaan Dansk Bibel Institut ja Århusiin Me­nig­hetsfa­kultetet. Molemmat ovat olleet tunnustavien kristittyjen suosiossa. Edellinen on pitäy­tynyt Raamatun totuudellisuuteen ja ohjeellisuu­teen, jälkimmäinen on pitäytynyt jonkinlaiseen ”pe­rus­konservatiiviseen” raamatullisuuteen. Jokunen vuosi sitten juuri tämä jälkimmäinen teologinen tie­de­kun­ta muutti virkakäsityksensä ajan hengen mukaiseksi. Mihin siellä sitten ajan myötä vielä päädytään?

Sitä vastoin amerikkalaisessa luterilaisessa Missouri-synodissa kehitys kulki eri suuntaan. Vuonna 1974 Saint Louisin teo­lo­ginen tie­de­kun­ta koki täysin ennennäkemättömän kriisin, kun suurin osa sen opettajista ja opis­keli­jois­ta hylkäsi opinahjonsa protestina pyrkimyksille muuttaa sen antama akateeminen opetus selkeän raa­ma­tulli­sek­si ja lu­teri­lai­seksi. Tuon mielenosoituksellisen ulosmarssinsa jälkeen he ymmärsivät liian myöhään jou­tu­neensa kokonaan syr­jäy­te­tyiksi, eikä heille annettu enää mitään mahdollisuutta palata takaisin ja jatkaa ”ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut”. Paluuta entiseen ei ollut. Sittemmin missourilaisen Saint Louisin teo­loginen tiede­kunta uudis­tui täysin ja on nykyisin yksi isoimmista luterilaisista tiedekunnista koko maailmassa.

Nämä muutamat varoittavat ja rohkaisevat esimerkit on tarpeen pitää mielessä. Historiasta oppii paljon. Eri­tyi­sesti nyt uutena armovuotena, kun Suomen teologinen instituutti käynnistää syksyllä oman virallisen teo­lo­gisen kou­lutuksensa muiden Pohjoismaiden tapaan, kannattaa heti alusta alkaen tehdä yksiselitteisen sel­väk­si, mikä on sen akateemisen opetuksen peruslinjaus suhteessa Raamattuun Jumalan sana­na, iankaikki­se­na täydellisenä totuutena.