Search
Close this search box.

Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 5/2024

Paavius läpivalaisussa, osa 3

Herännäislehden pääkirjoitus 5/2024

Timo Laato

Tämä pääkirjoitus on kolmas ja viimeinen osa kirjoitussarjasta, joka koskee paaviutta. Aikaisemmat osat on julkaistu pääkirjoituksina tammi- ja helmikuun Herännäislehdissä. Alkuaan kirjoituk­set on julkaistu Elämä-lehdessä (hiukan lyhennettyinä, erityisesti tämä viimeinen osa). Ne on käännetty myös ruotsiksi ja julkaistu kokonaisuudessaan lehdessä Göteborgs Stifts-Tidning (tämän vuoden kolme ensimmäistä numeroa).

Paaviuden historia on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja erilaisia epätodellisia tapahtumia. Ker­rotta­vaa olisi vaikka kuinka paljon. Jatkan edelleen entisen roomalaiskatolisen tutkijan Peter de Rosan kirjan lukemis­ta, kuten kahdessa aiemmassa kirjoituksessani (Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy, Kristuk­sen si­jai­set: Paaviu­den pimeä puoli). Otan esille valittuja paloja omilla mausteillani. Lukijaa kiinnostanee tietää jota­kin lisää siitä, kuinka paavius kehittyi uskonpuhdistuksen jälkeen.

Kun Luther kuoli 1546, paavi oli vihdoin ja viimein kutsunut koolle (viivyttelemänsä) Trenton kirkollisko­ko­uk­sen (1545–1563). Or­to­­dok­si­nen kris­ti­kunta ei ole tunnustanut sitä ekumeeniseksi konsiiliksi. Se edustaa vain ja ainoastaan Rooman kirkon päätöksiä tai mielipiteitä. Uskonpuhdistuksen arvostelemia räikeimpiä epäkoh­tia poistet­tiin tai lievennettiin. Monia vääriä oppeja vahvistettiin. Trentossa kato­linen kirkko muuttui rooma­laiskatoliseksi kirkoksi omin oppikorostuksin. Se ei enää virallisesti ollut yhden ja yhteisen kristikunnan ääni­torvi (jos se sellaisena oli joskus aiemmin toiminut alkukirkossa yhtenäisen piispakunnan osana).

Trentossa paavin suunnaton arvovalta vahvistettiin. Muut piispat menettivät riippumattomuutensa, jopa sii­nä määrin, että uutta kirkolliskokousta ei tarvittu lopulta yli 300 vuoteen! Rooman kuuria toimi erään­laisena alituisena kirkolliskokouksena, joka jatkoi omia istuntojaan, minkä kiireiltään ehti (”in permanent ses­sion”, s. 19). Viral­li­sia kirkolliskokouksia ei ollut tarpeen pitää. Kun Vatikaanin 1. kirkolliskokous sitten lopulta kokoon­tui 1869–1870, sen päätehtävänä oli vahvistaa oppi paavin ereh­ty­mättö­myydestä ex cathedra (kun hän julis­taa jonkun opetuksensa paavinistuimeltaan koko kirkkoa sitovaksi). Tämä sinetöi vallan absolutismin (ehdot­to­muuden). Kardinaalit, piispat ja muut kirkolliskokouksen edustajat antoivat suostumuksensa sille. Jatkossa hei­dän suostumustaan ei sitten enää kyseltäisi. He voivat kertoa mielipiteensä ja antaa neuvoja. Paavin sana silti ratkaisee. Hän yksin päättää (s. 135).

Vatikaanin 1. kirkolliskokous totesi, että jokaisen oli oman autuuden uhalla uskottava paavin yliherruuteen ja erehtymättömyyteen (s. 97). Hirveä myrsky säesti kokouksen päätöstä, ikään kuin taivas olisi vihas­tunut. Pää­töslauselmaa ei pystynyt kunnolla tavaamaan paperista (s. 133). 140 piispaa oli poistunut paikalta. Vain kak­si rohkeni äänestää vastaan. Heti äänestyksen jälkeen heidän oli tunnustettava erehtyneensä, kun uskalsivat uskotella paavin erehtyneen tai mahdollisesti joskus erehtyvän (s. 134–135).

Kuva: Timo Laato

Päätös paavin erehtymättömyydestä ex cathedra on syvässä ristiriidassa Konstanzin kirkolliskokouksen kans­sa (Concilium Constantiense, 1414–1418). Se oli aikanaan määrännyt, että koko kirkko (mukaan lukien paavi) on alisteinen kirkolliskokouksen kannanotoille. Tämä ratkaisu oli yksimielinen. Silloinen paa­villi­nen kuu­ria tai tu­leva paavi itse (Martinus V) eivät tuolloin protestoineet mitenkään (s. 134).

Kaikesta huolimatta ”monet paavit ovat olleet harhaoppisia”. Väite vaikuttaa ilkeämieliseltä pro­tes­tant­tiselta pro­pa­gandalta. Se pitäisi ehkä siitä syystä jättää vain omaan arvoonsa. Lause on kuitenkin suora lainaus paa­vilta itseltään. Näin totesi paavi Hadrianus VI (1522–1523). Samaa olivat sanoneet jo esim. paavi Innocentius III (1198–1216) ja paavi Innocentius IV (1243–1254). Jälkimmäinen kirjoitti tuohon tapaan se­littäessään kym­mentä käs­kyä. Hä­nen sanansa poistettiin kuitenkin kirjan myöhemmistä painoksista. Se tuntuu kä­sittä­mät­tö­mältä ja ihan turhalta, sillä monet muutkin paavit ovat sanoneet vastaavaa (s. 204). Jos siis luottamus paa­vin erehty­mät­tömyyteen on välttämätön edellytys oikealle uskolle ja ehdoton vaatimus pelastuksen saavuttami­seksi, joutuu vakavasti kysymään, olivatko nuo aiemmat paavit (heille myöhemmin myönnetystä erehtymät­tömyydestään huolimatta) vääräoppisia ja pääsivätkö he ollenkaan perimään iankaikkista autuutta? Näyttää siltä, että paavit olivat erehtyväisiä ennen kuin heistä tehtiin erehtymättömiä opin asioissa.

Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen päätös paavin erehtymättömyydestä ex cathedra perustuu lisäksi pohjimmal­taan vääristettyihin dokumentteihin. Näistä merkittävimmät ovat ns. pseudo-isidoriset dekretaalit eli ennak­kopäätökset, jotka Isidorus Mercator olisi koonnut yhteen. Historiankirjoitus ei tunne tuon nimistä henkilöä, mistä syystä tekijästä käytetään nimitystä ”Pseudo-Isidorus” (eli Vale-Isidorus). Nykyään noita po. dokument­teja kutsutaan yksinkertaisesti vain nimellä ”väärät dekretaalit”, vaikka seasta voi löytyä jotain alkuperäis­tä­kin (s. 58–59). The Catholic Encyclopedia myöntää, että paavit hyötyivät suuresti näistä 800-luvulla kyhätyis­tä väären­nök­sistä, mutta he itse ovat toi­mi­neet ”hyvässä uskossa”. Väärennösten joukosta löytyy myös kuu­luisa Kon­stan­tinuksen lahjakirja, josta on ollut puhetta jo aiemmassa yhteydessä ja jossa Konstanti­nus Suuri muka lahjoittaisi Rooman valtakunnan läntisen osan paaville kiitollisena saamistaan hengellisistä opetuk­sis­ta.

Sittemmin 1100-luvulla munkki Gratianus ryhtyi kokoamaan ja tulkitsemaan noita ja mui­ta de­kre­taaleja. Hä­nen­ teoksensa Decretum Gratiani on epäilyksettä ”kaikkein vaikutusvaltaisin teos”, jonka kukaan koskaan on kir­joit­ta­nut ka­tolisessa kirkossa. Hän lainaa isot määrät varhaisten paavien lausumia. Niistä 324 lainauksesta vain 11 olisi aitoja (s. 60). Gratianuksen teos vaikutti suuresti Tuomas Akvinolaisen näkemyksiin paaviudesta, jotka hän tuo esiin 1200-luvulla julkaistussa kirjassaan Summa Theologica. Tästä on puolestaan sanottu, että se on ”toi­seksi vaiku­tus­valtaisin teos”, joka koskaan on kirjoitettu katolisessa kirkossa. Siinä toistetaan pitkäl­ti samoja harhaisia käsityksiä paaviudesta, jotka oli salakavalasti onnistuttu hivuttamaan silloiseen yliopis­tol­liseen tut­ki­muk­seen (s. 60). Mai­nittakoon vielä, että lopulta väärentäjät eivät enää itsekään olleet aina peril­lä, mikä on väärennös, vaan he rupesivat jopa väärentämään väärennöksiä. Siten he pakottivat historian pal­ve­le­maan eittämätöntä ”teologista totuutta”, jonka mukaan korkein arvovalta maan päällä kuuluu paaville.

Sitä paitsi usko paavin erehtymättömyyteen puuttuu varhaisten kirkkoisien teksteistä. He eivät kos­kaan viit­taa Rooman piispaan jonkun opillisen kiistan ainoana pätevänä ratkaisijana.Hän ei yksin ratkaissut yhtäkään niistä n. 80 harhaopista, jotka vaativat laajempia toimenpiteitä kristikunnalta ensimmäisten kuuden vuosisa­dan aikana. Joskus hyökättiin yleisesti piispojen auktoriteettia vastaan, mutta ei ikinä Rooman piispan ylival­taa vas­taan, koska sellaista ei yksinkertaisesti ollut olemassa (s. 206)! Vatikaanin 1. konsiili väittää, että pää­tös paavin erehtymättömyydestä nojaisi Raamatun selviin todistuksiin sekä aikaisempien paavien ja yleisten kirkollisko­ko­us­ten ohjeistuksiin. Mikään tuosta ei pidä paikkaansa (s. 248). Rooma vain yksinker­tai­sesti jyrää ja murskaa historian ja viime kädessä itse totuuden allensa.

Lopulta joutuu kysymään, miksi kirkko tuli toimeen ilman oppia paavin erehtymättömyydestä liki 1900 vuot­ta. Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen jälkeen koko päätöstä ei ole edes tarvittu, paitsi yhden ker­ran. Vasta 1950 Paavi julisti ex cathedra dogmin Marian taivaaseenastumisesta. Esimerkiksi Marian synnitön sikiäminen julistettiin jo 1854. Erillistä arvovaltaa näille opeille varmasti tarvitaan, sillä Raamatussahan ei niistä ole mitään mainin­taa. Paavi on siis yli 150 vuoden aikana käyttänyt omia erikoisvaltuuksiansa tuon ainoan kerran. Lopulta oppi hänen erehtymättömyydestänsä ajaa varsinaisesti hänen oman auktoriteettinsa vahvistamista. Vatikaanin 1. kirkolliskokous päätti tosiasiassa, että paavi on erehtyväinen paitsi silloin, kun hän julistaa jotain ex cathedra eli hengellisen arvovaltansa nojalla. Siitä syystä paavit ovat olleet tavallisia kuolevaisia virheineen kaikkineen, paitsi sen yhden ainoan kerran silloin vuonna 1950. Mutta käytännössä paavista on tullut erehtymätön myös silloin, kun hän ei ole erehtymätön eikä julista ex cathedra. Kuka paaveista on rohjennut tunnustaa, että mo­net heidän paavillisista ratkaisuistaan ovat olleet karkeita virheitä ja että jopa miljoonat kristityt läpi vuosisa­to­jen ovat joutuneet kärsimään niiden takia? Vatikaanissa moni pelkää, että tuollainen tunnustus rapauttaisi sitä säihkyvää gloriaa, joka nyt ympäröi pyhän istuimen haltijaa. Valta on keskittynyt ja keskitetty yhden hen­kilön käsiin ennennäkemättömällä tavalla (s. 262). Lukemattomien (ellei kaikkien) teologisten kysymysten tai moraalisten ongel­mi­en ratkominen jätetään viime kädessä paaville tai paavilliselle kuurialle. Ainoas­taan täy­sin pa­kot­tavas­sa ti­lanteessa aikaisempaa päätöstä voidaan muuttaa tai kiertää ”tulkitsemalla” sitä uudelleen luovasti senhetkistä to­tuutta vastaaviksi (s. 21-22). Siksi Roomassa kaikki valta on ns. ”yhden kortin varassa”. Mutta jos se kortti osoittautuu ”mustaksi Pekaksi” (kansankielinen muoto Pietarista), on kirkkolaitos pahassa pulassa. Nyt on vielä aikaa rukoilla Rooman puolesta sekä kaikkien roomalaiskatolis­ten ja itsemme puolesta, että Herra armahtaisi meitä.

 

Kaikki kolme pääkirjoitusta aiheesta ”Paavius läpivalaisussa” luettavissa täällä.