Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 3/2025

Raamatun inspiraatio

Timo Laato, päätoimittaja

 

Raamattu – erilainen kuin mikään muu kirja

Raamattu on Jumalan sana meille ihmisille, ei ihmisten sanaa eikä sanoja Jumalasta. Siksi kyse on täysin erilai­sesta ja ai­nut­laa­tui­sesta kirjasta tai pikemminkin ”kirjasarjasta” tai ”minikirjastosta” (sana ”biblia” merkitsee juu­ri ”kirjoja”: se on kreikankielisen ”kirjaa” tarkoittavan sanan monikko). Siten sitä ei kuulu eikä sitä voi ”lu­kea niin kuin mi­tä muuta kirjaa tahansa”. Tosin jokaista kirjaa luetaan siinä mielessä aina samalla ta­valla, et­tä lu­ki­jan täy­tyy pyrkiä ymmärtämään sen kirjaimia, sanoja ja lauseita, jotka on kirjoitettu kulloisenkin kie­len kieliopin sään­tö­jen ja ohjeitten mukaan. Mutta Raamattu Jumalan sanana ei taivu vajavaisen, suoras­taan hataran ja vakavasti turmeltuneen ihmisjärjen seli­tettäväksi. Sen opetus avautuu kokonaisena kokonaisuu­te­na ja syvällisinä syvyyksinä ainoastaan uskolle, joka nöyrtyy tunnustamaan täydellisen riippuvuutensa Juma­lan armosta ja hänen Henkensä suomasta ymmärryksestä.

 

Raamattu – kokonansa totuus

Siksi kristillinen kirkko on tunnustanut aina ja kaikkialla, että Raamattu on koko­nan­sa totuus. Se on sitä alus­ta loppuun asti, kannesta kanteen. Sitä ei voi rajata koskemaan vain ”hengellisiä asioita” tai ”pelastushistori­allisia päätapahtumia” tai jotakin muuta vastaavaa. Jos tuolle tielle poikettaisiin, olisi edessä loputon upot­ta­va suo. Silloin Raamatun totuudellisuus muuttuisi aina ja jatkuvasti lukijasta ja tutkijasta riippuen, enemmän tai vä­hemmän. Viime kädessä ihminen itse saisi päättää, mikä on totta. Hän toimisi siis jälleen kerran esivan­hem­pi­en­sa tavalla haluamalla ”olla niin kuin Jumala”. Hän määräisi käärmeen eksyttämänä, mitä ”Jumala on todella sanonut”. Se on tuhoon tuomittu tie. Se ei ole ikinä johtanut ketään oikeaan päämääräänsä.

Toisinaan Raamatun totuudellisuutta puolustetaan puhumalla sen ”erehtymättömyydestä”. Englannin kieles­sä voidaan puhua erehtymättömyydestä käyttämällä kahta eri sanaa: ”inerrancy” (’ilman virheitä’) ja ”infal­li­bility” (jotakuinkin ’ilman lankeamisia’). Ne voidaan sitten vielä erottaa toisistaan, jolloin edellinen käsite tar­koit­taa virheettömyyttä ”käytännössä” ja jälkimmäinen käsite virheettömyyttä ”periaatteessa”. Ehkä tuo vastakkainasettelu käy selvemmäksi seuraavasta esimerkistä. Joku, joka on itsessään erehty­väinen (”errant”), ei ­nyt erehtynytkään tällä kertaa eikä toisella kertaa eikä kolmannellekaan kertaa jne. (Mutta periaatteessa hän voisi erehtyä!) Sitä vastoin joku toinen, joka on lankeamaton (”infallible”), ei edes teorias­sa voisi koskaan erehtyä. Toisinaan näitä käsitteitä selitetään muillakin tavoilla. Viimeistään silloin koko puhe tai keskustelu ”puuroutuu”, eikä puhujan tai keskustelijan ajatuksista ota selkoa oikein millään. Olisi ehkä sik­si pa­rasta hylätä nuo käsitteet ja palata Raamatun omaan kielenkäyttöön. Eli tunnustaa ihan yksinkertaisesti, että Raamattu on kokonansa ”totuus”. Se olisi sillä selvä tai ainakin selvempää ja helpommin ymmärrettävis­sä kuin monet modernit selitysyritykset. Samalla päästäisiin eroon monista keinotekoisista erehtymättömyy­den en­nakko­ehdoista ja -luuloista, jotka helposti johdattavat hyvää tarkoittavat kristityt tiukkaan fun­da­men­ta­lis­miin. Siinä pyritään järkeilemällä pakottamaan omat ajatukset Jumalan iankaikkisiksi aivoituksiksi. Eihän hän kuitenkaan kaipaa eikä koskaan ole pyytänyt tuollaista apua keneltäkään kunniansa kirkastamiseksi.

 

Raamatun inspiraatio

Raamatun totuudellisuus perustuu käytännössä sen inspiraatioon. Paavali sanoo, että pyhät kirjoitukset ovat ”Jumalalta annettuja” (2. Tim. 3:16), tarkemmin käännettynä ”Jumalan Hengen täyttämiä” tai ”Jumalan Hen­gen henkä­yttämiä” (theopneustos). Voisiko sanoa, että Jumala ikään kuin ”hengittää Raamatussa”? Latinak­si sama asia sa­notaan, että ”koko Raamattu on Jumalan inspiroi­ma” (omnis Scriptura divinitus inspirata). Siten on täysin luovut­tamatonta puhua Raamatun inspiraatiosta.

Seuraavaksi täytyy sitten jo välittömästi kysyä, mitä tuollainen inspiraatio tarkoittaa tarkemmin. Lähinnä nel­jä erilaista vaihtoehtoa nousee esille:

1. a) Inspiraatio ja Raamatun kirjoittajat

Ensiksi voi ajatella, että Raamatun kirjoittajat ovat olleet inspiroituja niin kuin on kirjoitettu: ”Pyhät Jumalan ihmiset ovat puhuneet, vaikutetut Pyhältä Hengeltä” (2. Piet. 1:21). Se on siis varmasti totta. Ajatus muuttuu kuitenkin on­gel­malliseksi silloin, kun korostetaan, että tosin kyllä yksittäiset kirjoittajat ovat olleet inspiroi­tu­ja, mutta ei­vät oikeastaan hei­­dän varta vasten kirjoittamansa tekstit. Näiden kriittinen arvosteleminen pysyy yhä lu­ki­jan tai tut­kijan tehtä­vänä. Tämäntapainen erottelu ei tee oikeutta ilmeiselle tarkoitukselle. Inspi­raa­ti­ota ei voi rajata koskemaan vain ja ainoastaan henkilöä. Eihän vaikkapa runoilijan inspiraatiosta puhuttaessa tarkoiteta mitään sellaista, että hän itse on ollut inspiroituna, mutta ei hänen kirjassaan kirjoit­tamansa runo. Koska kerran ”Jumalan pyhät ihmiset” ovat puhuneet ja kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksen alla, se eit­tämättä koskee myös heidän puhettaan tai kirjoitustaan.

1. b) Inspiraatio ja Raamatun pääsisältö

Toiseksi voi ajatella, että Raamatun kirjoittajat ovat olleet inspiroituja samoin kuin heidän tämän johdosta kir­joitta­man­sa tekstit, mutta vain niiden pääsisällön tai -periaatteiden puolesta. Kaikki muu olisi lähinnä toisar­voista tai mitäänsanomatonta sanahelinää. Tällainen varsin keinotekoinen jaottelu ei kui­ten­kaan vaiku­ta taaskaan vakuuttavalta. Eihän edes runoilijan löytämä inspiraatio tarkoita tavallisessa kielenkäytössä, et­tä vain jokin pääajatus hä­nen runossansa olisi runomuusan innoittama, ja runon yksityiskohtai­sempi muotoi­lu jäisi hengettömäksi saivarteluksi. Miksi siis senkaltaista erittelyä edes yritettäisiin ajaa sisään py­hien kirjoi­tusten lukemiseen? Se tuntuu täysin tarkoitushakuiselta tulkinnalta, jotta lukija itse saisi lopulta päättää, mi­kä Raamatussa on Jumalan sanaa ja mikä epämääräistä ”omaan aikaansa sidottua” jutustelua.

1. c) Inspiraatio ja Raamatun tekstit

   

Kolmanneksi voi ajatella, että Raamatun kirjoittajat sekä heidän kirjoittamansa tekstit ovat olleet inspiroituja niiden yksittäisiä sanoja ja sanamuotoja myöten. Pyhät kirjoitukset olisivat syntyneet teknisen konemaisesti, eräänlaisena ”automaatti­kirjoituksena”, taivaallisena telefaksina tai tekstarina maan päälle. Siinä ei ole kum­mempaa merkitystä sillä, kuka toimii Jumalan viestin välittäjänä ihmisille. Kunhan siinä joku toimii lähes tah­dot­to­mana kirjurina. Raamattu on melkein kuin Koraani, joka on ihan suoraan taivaasta maan päälle laskettu kirja. Kyllä jokainen Jumalan sanaa lukenut ja siihen perehtynyt kristitty ymmärtää, että raamatullinen ajatus in­spiraa­tiosta ei taivu tuollaiseen järkiperäistettyyn muottiin. Se on kukaties hyvää tarkoittava pyrki­mys, joka kääntyy lopulta itseänsä vastaan. Raamatun kirjoittajat ovat kaikki erilaisia, ajattelevia ja tuntevia persoonia, jotka kirjoittavat tekstinsä oman persoonallisen luonteensa mukaisesti, omal­la jäljittelemättömällä tyylillään ja omalla erityisellä tavallaan. He ovat Jumalan luomia suurenmoisia yksilöitä, ei hänen ohjelmoimiaan, teko­älyä hyödyntäviä kirjoitusrobotteja.

1. d) Inspiraatio ja historian kulku

Neljänneksi voi ajatella jopa niin, että Raamatun kirjoittajat ja heidän kirjoittamansa tekstit ovat olleet in­spi­roituja, mutta vasta historian vääjäämätön kulku osoittaa, mitä siitä lopulta jää jäljelle ja millä on jotakin eri­tyistä arvoa Jumalan sanana. Kaikki muu pyyhkiytyy vähitellen pois. On ikään kuin rakennustelineet purettai­siin val­mistuneen talon ympäriltä. Ajatusrakennelman varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se kiistaton tosi­asia, että his­torian kulku itses­sään ei ole ”omaa juoksuaan alituisesti parantava maratoonari”. Väliin se ottaa kunnolla takapakkia tai kääntyy väärään suuntaan. Mikä silloin onkaan Jumalan sanaa? Ja vaikka kuljettaisiin aina eteenpäin, milloin on juostu tarpeeksi pitkälle, että tiedettäisiin varmasti, mitä historia opet­taa? Tietys­ti Jumalan ilmoitus on tapahtunut täällä maan päällä tiettynä historiallisena aikana, mutta historialla (tai vii­me kädessä sen tulkitsijalla) ei ole veto-oikeutta, jolla rajoittaa Luojan puheoikeutta luomakunnassaan.

1. e) Inspiraation kokonaisvaltainen ja salattu luonne

Voidaan siis perustellusti väittää, että jumalallinen inspiraatio ihmiskunnan historiassa koskee Raamatun kir­joittajia, heidän kirjojen­sa pääaja­tuk­si­a­ ja heidän käyttämiään sanoja, kuitenkin niin, että jumalallinen inspi­raatio ei sulje pois hei­dän heille ominaista olemassaoloansa ja läsnäoloansa ilmoituksen hetkessä. Kukaan ei pysty tarkalleen määrittelemään, kuinka tuo kaikki tapahtui, mutta sekä yksinkertaiselle että muka täysin­op­pi­neelle kristi­tyl­le riittää se yksinkertainen usko, että tuo kaikki tapahtui.

 

Jumala puhuu ihmisten kielellä

Silti on tarpeen aivan erityisesti pohtia, mitä tarkoittaa, että Jumala puhuu ihmisille heidän kielellään. Mo­ni luulee, että hänen verraton täydellisyytensä edellyttää sellaista täydellistä puhetta, joka ilmenee ai­na vain yhdellä tie­tyllä ta­valla. Ajatellaan, että hänen puhuessaan ”se kaikki tulee kerralla oikein”. Ei hän tietysti kos­kaan puhu mitään valhetta. Mutta on väärä luulo, että hänen täydellisyytensä tarkoittaa or­jallista pi­täytymis­tä yhteen sanamuotoon ja yhteen lauserakenteeseen. Ei se noin mene. Raamattu itse todistaa aivan muuta.

Vanhassa testamentissa kerrotaan monista asioista useampaan kertaan. Lue esimerkiksi järjestyksessä molem­mat Kuningas­ten kirjat ja Aikakirjat. Vertaile niitä keskenään. Niissä esiintyy samoja tapahtumia, kerrataan sa­mo­ja aiheita. Sil­ti sa­maa ei toisteta samalla tavalla. On ajatuksia herättävää vaihtelua, kielellistä muuntelua, eri­laista näkökulmaa, uu­denlaista tarkastelua. Tekstien runsaus ja rikkaus herättävät ansaittua huomiota. Lukija ehkä jopa häm­mentyy niiden edessä, eritoten jos häntä lukiessa ohjaa tuo järkiperäinen kuvitelma, että täy­del­linen Jumala puhuu ”täydellisesti” toistaen konemaisen tarkasti sitä yhtä ja samaa aina ja kaikkialla ilman mitään poikkeamaa suuntaan tai toiseen.

Myös Uudessa testamentissa kerrotaan Jeesuksen elämästä neljässä eri evankeliumissa. Näkökulma vaihtuu kirjoittajasta toiseen. Tekstin asema kirjan kokonaisuu­dessa vaihtelee. Eri yksityiskohdat nousevat esiin. Tyyli muuttuu. Lukija ehkä taas hämmentyy moninaisuudesta. Hän hakee vimmatusti todisteita kaiken kattavasta, yhtenäisestä ja eheästä kokonaisuudesta, jotta ei joutuisi pettymään ajattelunsa syövereissä. Hänellä saattaa olla omat etukäteen valikoimansa ennakko-ole­tukset totuudesta ja sen luonteesta. Jos ja kun ne eivät käy toteen, mikä silloin auttaisi? Asian havainnollistamiseksi otan yhden esi­merkin. (Myönnän tosin, et­tä erilaisia esi­merkkejä pitäisi antaa huomattavasti enemmän, mutta se ei tässä onnistu tilan puutteen täh­den.)

 

Raamatun puhe – Jumalan määrittämä ja tahtoma totuus

Matteus (4:1–11) ja Luukas (4:1–13) kertovat Jeesuksen kiusauksista erämaassa. Molemmat kertovat, että hän joutui kol­meen eri kiusaukseen, mutta asettavat ne eri järjestykseen. Matteus puhuu ensin kivien muut­tamisesta leiviksi, sitten hyppäämisestä Jerusalemin pyhäkön katonharjalta, lopuksi saatanan kumar­ta­mises­ta korkealla vuorella. Luukas sitä vastoin puhuu ensin kiven muut­tamisesta leiväksi, sitten saata­nan kumar­ta­mises­ta korkealla vuorella ja vasta lopuksi hyppäämisestä Jerusalemin pyhäkön katonharjal­ta. Kumpi on oikeassa? Miten se todellisuudessa menikään? Yritäpä ratkaista ongelma. Et tule onnistumaan!

Epäonnistumisen syynä on tässä tapauksessa oma ennakkoluulo siitä, että evankeliumin kirjoittajan on pyrit­tävä kirjoittamaan kiusauskertomukset oikeassa ”historiallisessa” järjestyksessä. Jos hän ei sitä teekään, siitä seuraa, että hän on väärässä. Hän ei silloin puolla totuutta. Mutta kuka väitti, että tämä tällainen on se ainoa oikea totuus, joka on sallittu? Pyhä Henki on halunnut puhua meille toisella tavalla. Hän tahtoo opettaa jota­kin muuta. Siksi on parasta pysähtyä kuun­telemaan häntä.

Matteus kertoo, kuinka Jeesuksen kiusaukset ikään kuin ”kohoavat ylöspäin”. Ensin ollaan jossain syvällä al­haalla erä­maas­sa, sitten jo noustaan temppelin harjalle, lopuksi kohotaan korkealle vuorelle. Joka kerta tar­jotaan isompaa ja suurempaa. Joka kerta keskustelua käydään entistä ylevämmällä paikalla. Jos Vapahtaja ei lankea rähmälleen ”alaspäin”, hän ehkä lankeaa korskean ylpeästi ”ylöspäin”. Luulisi, et­tä hän sentään lä­him­pänä tai­vasta antaisi periksi. Mutta ei. Hän ei langennut silloinkaan. Hän voitti kaikki kiusauksensa.

Luukas puolestaan kertoo, kuinka Jeesuksen kiusaukset käyvät entistä raskaammiksi siirryttäessä lähemmäksi temppeliä, Jumalan omaa asuinhuonetta. Siellähän kaiken pitäisi olla hyvässä kunnossa. Pahuuden ei kuului­si aset­tua sinne. Lähinnä sieltä odottaisi löytyvän pelkkää hurskautta ja taivaan autuaallista tuntua. Mutta ei. Siellä Jumalan temppelissä väijyy itse perkele. Hän verhoutuu valkeaan valheeseensa ja kehottaa turvautumaan sanan lupauksiin. Mikä karmaiseva eksytys! Senkin voitettuaan Jeesus myöhemmin vielä puhdistaa tuon sa­maisen temppelin. Tämä vie hänet lopulta ristille. Kiusauskertomus päättyy pahaenteiseen toteamukseen, että sielunvihollinen poistui hänen luotaan ”hetkeksi” (4:13). Hän palasi takaisin ja tappoi Voittajansa, joka siinä hetkessä kuitenkin ”rikki polki (tuon) käärmeen pään”. Koko evankeliumissaan Luukas keskittyy Jerusalemiin. Hän kertoo aluksi, kuinka Sakarias, Johanneksen isä, saa ilmestyksen temppelissä. Lopuksi hän sitten kertoo, kuinka opetuslapset jäävät temppeliin odottamaan ilolla Pyhän Hengen vuodatusta. Siten sekä hyvä että pa­ha käyvät keskinäisen taistelunsa eritoten Jumalan huoneessa.

Kumpi siis onkaan oikeassa? Matteus vai Luukas? En usko, että kukaan tietää vastausta, jos ha­em­me hei­dän ker­to­muk­sis­taan vastaus­ta omaan kysymykseemme tapahtumien ”alkuperäisestä” his­toriallisesta järjes­tyksestä. Tässä tapauksessa Jumalan totuus on erilainen. Hän tahtoo opettaa meitä ymmärtämään erilais­ten kiusausten luonnetta. Sitähän me juuri tarvitsemme, sillä me lankeamme yleensä varsin nopeasti ja helposti. Emme osaa pi­tää va­raam­me. Jos ymmärrämme evankeliumien erilaisten kertomusten varsinaisen tarkoi­tuk­sen, käsitämme samalla totuuden juuri sellaisena kuin Raamattu itse tahtoo sen määritellä. Siinä totuudessa tapahtumien ”alkuperäisellä” historiallisella järjestyksellä ei aina ole väliä. Päinvastoin semmoisen etsiminen vie toisinaan koko huomion ihan väärään suuntaan.

Keskustellessamme toistemme kanssa ja puhuessamme toisillemme käytämme luontevasti pu­he­kieltä. Vaik­ka selittäisimme samoja asioita uudelleen ja uudelleen, emme oikeastaan koskaan toista aivan samoja sano­ja. Se kuuluu asiaan. Olisi erikoista, jos kertoisimme jonkun juttumme joka ainut ker­ta täsmälleen yhtäpitävin ilmauksin. Jumalan puhe Raamatussa noudattaa aivan samoja puhekielen lain­alai­suuk­sia. Silti hänen jumalallinen inspiraationsa koskee – niin kuin jo edellä on käynyt ilmi – kaikkea sitä, mitä hänen antamissaan py­hissä kirjoi­tuksissa on kir­joitettu. Hän ei onneksi ole mukauttanut ilmoitustaan ihmis­järjen älyttömään vaatimukseen, että hänen pitäisi täydellisyytensä pakottamana kertoa kaikki varsin rajal­lis­ten ja ahtaiden suuntaviivojen mukaisesti yksitoikkoi­sen yhdenmukai­ses­ti. Mitä järkeä siinä edes olisi? Totta­ kai Pyhä Henki pystyy parempaan!

 

Raamatun eri käsikirjoitukset

Edellä sanottu koskee myös Raamatun lukemattomia käsikirjoituksia. Kaikista antiikin teksteistä ei välttämät­tä ole säilynyt yhtäkään alkukielistä katkelmaa. Löytyy vain esimerkiksi käännöksiä toisille kielille. Jos vaikkapa Pla­tonin tai Aristo­teleen teoksista on olemassa pari, kolme käsikirjoitusta, asiaintilaa pidetään jo perin suotui­sa­na. Vertailun vuoksi Uudesta testamentista on säilynyt kaikkiaan jopa yli 5 000 kreikankielistä käsikirjoitusta. Ne voivat olla yksittäisiä tekstikatkelmia, kokonaisia kirjoja ja kirjeitä tai laajempia kokonaisuuksia. Asiain­ti­la on erinomainen, suorastaan pöyristyttävän hyvä. Silti ei yksikään käsikirjoitus liene jonkun toisen kal­tai­nen kauttaaltaan. Sieltä täältä löytyy pientä eroavuutta, välistä vähän isompaa erilaisuutta, joku harva varsi­nainen lisäys. Kaikella tällä ei ole mitään todellista merkitystä millekään opinkohdalle. Käsikirjoitusten keski­näiset poikkeavuudet ovat yleisesti ottaen samanlaisia (itse asiassa pääsääntöisesti lievempiä!) kuin Raama­tun omat sisäiset muutokset samasta tapahtumasta puhuvien eri kertomusten välillä. Siksi Ju­malan ilmoitus on säilynyt eri tekstejä kopioitaessa käytännössä muuttumattomana läpi vuosisatojen niiden vastaavien lain­alaisuuk­sien puitteis­sa, jotka ovat ominaisia hänen puheelleen kaikissa pyhissä kirjoituksissa.

Inkerin kirkko antoi syksyllä 2024 erinomaisen julkilausuman Raamatun erehtymättömyydestä (artikla 5). Se on julkais­tu Herän­näis­leh­dessä, tämän vuoden tammikuun numerossa. Siinä to­detaan seuraavasti:

”Me väitämme, että tarkasti ottaen erehtymättömänä voidaan pitää vain Raamatun alkuperäisten käsikir­joi­tusten (niin sanottujen autograafien) tekstiä, joka voidaan selvittää suurella tarkkuudella ja Jumalan kaitsel­muksessa käytössämme olevien käsikirjoitusten perusteella. Me väitämme myös, että Raamatun kopiot ja käännökset ovat erehtymättömiä siinä määrin kuin ne uskollisesti heijastavat alkutekstiä.”

Noita alkuperäisiä käsikirjoituksia ei siis enää ole olemassa. Silti me tiedämme varmuudella, mitä esimerkiksi Mat­teus tai muut evankelistat ovat kir­joit­taneet. Tosiasiassa kukaan ei kuitenkaan kykene ”käytössämme ole­vi­en käsikir­joi­tus­ten perusteella” selvittämään täydellisesti alkuperäistä sanamuotoa. Mikään akateeminen tut­ki­mus ei suoriutuisi tehtävästä eikä tuottaisi vastaansanomattomia ”tieteellisiä tuloksia”. Siinä tapauksessa lopul­lisen päätöksen tekisi jälleen kerran joku ihminen tai koulutuksensa saaneiden ihmisten muodostama asian­tuntijaryhmä. Jumala olisi riippuvainen heidän (erehtyväisestä) ammattitaidostaan. Hänen pitäisi vain ”kil­tisti” odottaa, kunnes he onnistuvat viemään työnsä loppuun. Pikemminkin on syytä ajatel­la, että Raa­ma­tun eri käsikirjoitukset toistavat Jumalan sanaa lukijoilleen samaan tapaan kuin evankeliumit toistavat Jeesuksen puhetta kuulijoilleen vaihtoehtoisin muunnelmin, hiukan tavallisuudesta poikkeavien tai sa­maa tar­koit­ta­vi­en il­ma­us­ten kera. Näinhän puhekieli juuri toimii. Siinä ei ole mitään noloa eikä omituista, jos ja kun puhuja osaa asiansa.

Edellisen perusteella ei ole mitään syytä ryhtyä yksipuolisesti korostamaan jonkun tietyn käsikirjoi­tus­tra­diti­on (esim. ns. textus receptuksen) paremmuutta ja pitää sitä ”ainoana oikeana” samalla, kun muita käsikirjoi­tuk­sia aliarvioidaan tai niitä pidetään jopa eräänlaisina väärennöksinä. Miksi sortua moiseen? Sellaisella pu­heella vain tuetaan kaikkia niitä tahoja, jotka väittävät asiaankuulumattomasti, että Uusi testamentti ei välit­täisi alkutekstiä luo­tetta­vasti. Toistan, että mikään antiikin aikainen teksti ei ole säilynyt jälkipolville yhtä hy­vin kuin se. Sitä lukiessa voi olla varma, että Jumala puhuu siinä. Koska hän puhuu, sitä kannattaa aina kuun­nel­la tarkasti ja innokkaasti.

 

Raamatun mukainen saarna – Jumalan puhetta tässä ja nyt

Lopuksi nostan esiin paimenen tehtävän saarnata Jumalan sanaa. Se on hänen pyhä, ehdoton velvolli­suu­ten­sa. Hä­nen ei ole lupa julistaa muuta. Luther on todennut, että jos saarnatuoliin noustessasi et tiedä saarnaa­vasi Jumalan sanaa, sinun ei kuulu nousta sinne lainkaan. Kun Jeesus lähetti seitsemänkymmentä opetus­las­tansa viemään evankeliumia lähiympäristöön, hän lupasi aivan viimeiseksi: ”Joka teitä kuu­lee, se minua kuu­lee, ja joka tei­dät kat­soo ylen, se katsoo ylen minun, mutta joka minun katsoo ylen, hän katsoo ylen sen, jo­ka lä­het­­ti minun.” (Luuk. 10:16.) Opetuslapset siis tavallaan jatkavat Jeesuksen puhetta, tai paremminkin hän itse puhuu heissä ja heidän kauttansa. He julistavat häntä Vapahtajana. He saarnaavat siksi aivan todellisesti Juma­lan sanaa. Ne, jotka kuule­vat heitä, kuulevat häntä. Mutta miten tämä on ylipäänsä mahdollista? Eikö ole suunnatonta omahyväisyyttä väittää puhuvansa Jumalan sanaa, kun kuitenkin on suuri syntinen ja sellai­seksi jää? Ei, se ei kuitenkaan ole ylpeää oikeassa olemista, jos – ja vain jos – saarnataan Jumalan sanaa puh­taasti, vaikka se sitten tapahtuisi eri kielellä ja eri sanoin kuin millä pyhät kirjoitukset alkuaan on kirjoitettu opiksi, neuvoksi ja nuhteeksi. Saarnatessa Raamatun ohjeellisuus hallitsee saarnaa. Siitä ei saa luopua. Juuri sen puitteissa tapahtuu edelleen se ihme, että Jumala puhuu. Hän ilmoittaa itsensä sinä Herrana, joka yksin on arvollinen saamaan kaiken kiitoksen ja kunnian.