Search
Close this search box.

Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 9/2024

”Pyhitä heitä totuudessas! Sinun puhees on totuus”

Timo Laato, päätoimittaja

Pääkirjoitus on muokattu lyhennelmä Luvian kesäseuroissa pidetystä puheesta. Se on kirjoitettu puh­taaksi äänityksen pohjalta.

Jeesus rukoilee kaikkien opetuslastensa edestä. Hän pyytää: ”Pyhitä heitä totuudessasi. Sinun puheesi on totuus.” Se on kaunis, ihana rukous meidän puolestamme. Siksi se puhuttelee meitä ja

Kuva: Oskar Halminen

koskettaa sisintämme. On tarpeen hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä siinä tarkkaan ottaen tarkoitetaan.

Kun luemme ja tutkimme Johanneksen evankeliumin laajemmin, käy ilmi, että Jeesuksen rukous on oikeas­taan sodanjulistus. Jo Luther kyseli aikanaan, miksi niin monet kastetut lapset luopuvat myöhemmin kasteen ar­mosta. Hän kertoo syyksi sen, että heidän puolestaan on varmaan rukoiltu perin kyl­mäl­lä sydämellä kaste­het­ke­ssä. Ei ole ymmärretty syvällisesti, että kasteessa lapsi vapautetaan synnin, kuoleman ja perkeleen val­lan alta. Hänestä tulee Jumalan lapsi. Siksi kaste, ”armorikas elämän vesi”, on samalla sodanjulistus sielunvi­hol­lista vastaan. Hän käy kastetun kimppuun suurella vimmalla, koska hän on menettänyt yhden saaliinsa ja suuttunut siitä. Tästä syystä on tarpeen rukoilla hartaasti kastetun lapsen ja kaikkien lasten puolesta: ”Pyhitä heitä totuudessa! Sinun puheesi on totuus.”

Siten sananjulistus on aina sodanjulistus kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota meille tyrkytetään joka puolel­ta, jo­pa kirkon sisäpuolelta. Se on sodanjulistus kaikkea sitä sielunvihollisen valhetta vastaan, jolla meitä py­ri­tään viettele­mään pois Va­pahtajamme luota. Johanneksen evankeliumissa Jeesus itse varoittaa saatanasta ja paljastaa hänen syvimmän olemuksensa. Hän julistaa sanaa juutalaisille 8. luvussa ja tahtoo pyhittää heitä näin juuri siinä totuudessa, mitä hän heille saarnaa. Mutta lopulta hän joutuu keskeyttämään syvällisen ope­tuk­sen­sa ja kysymään kuulijoiltan­sa, miksi he eivät ymmärrä häntä. Jostakin kumman syystä, nuo sieluparat eivät käsitä. Laulamme: ”Joutukaa sielut, on aikamme kallis.” He eivät kuitenkaan kiirehdi. He eivät näe, että armon­ai­ka kuluu ja loppuu kerran. Miksi eivät?

Jeesus vastaa itse kysymykseensä. Hänen vastauksensa on ehkä yksi Raamatun kovimmista sanoista. Ehkä se suorastaan puistattaa tämän päivän lukijaa. Näin rakas Vapahtajamme kuitenkin opettaa. Hän ei kavahda sanomasta asiaa ihan suoraan: ”Te olette isästä perkeleestä, ja teidän isänne himoja te tahdotte tehdä. Hän on ollut murhaaja alusta, ja ei pysynyt totuudessa; sillä ei totuus ole hänessä. Kuin hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omastansa; sillä hän on valehtelija ja valheen isä.” (Joh. 8:44.) Tämä selittää, miksi kuulijoitten oli tuolloin vaikeata tai jopa mahdotonta kuunnella. Sielunvihollinen teki ja tekee kaikkensa estääkseen heitä ja mei­tä ”joutumasta” ja rien­tämästä armoistuimen tykö. Hän ei tahdo, että totuus tulisi julki ju­listetuksi. Mik­si ei? Sen tähden, että hän on valehtelija ja valheen isä. Hän ei ole mitään muuta.

Olet ehkä joskus tavannut ihmisen, josta voidaan todeta, että hän on ”patologinen” valehtelija. Ilmaus tar­koit­taa, et­tä hän ei pysty kertomaan mitään totta. Hän on kasvanut valheen kanssa niin yhteen, että siitä on tullut ikään kuin hänen toinen luontonsa. Tuollainen (ja vielä pahempi!) on se ruma, paha henki eli perkele. Häntä vastustaakseen Jeesus siis rukoilee: ”Pyhitä heitä totuudessasi. Sinun puheesi on totuus.” Hänen kau­nis, herkkä rukouksensa meidän edestämme osoittautuu siksi sodanjulistukseksi kaikkea valhetta ja valheen hen­keä, perkelettä vastaan. Juuri tällaista voimallista rukousta Lutherin vanhassa kastekaavassa pidetään kaste­tun puolesta: ”Luovutkos pois perkeleestä? Ja kaikista hänen menoistansa ja teoistansa?” Ja kastettu vastaa vanhempien ja kummien suulla: ”Minä luovun!” Toisin sanoen me rukoilemme kastehetkessä, että Herram­me pyhittäisi meidät totuudessa ja varjelisi meidät kaikesta valheesta ja väärästä puheesta. Tästä on kyse.

Kiinnitä huomiosi myös sanaan: ”Pyhitä!” Mitä se tarkoittaa Raamatussa? Sillä ymmärretään, että joku asia tai joku ihminen pyhitetään eli ”erotetaan Jumalan käyttöön”. Kun sinut siis pyhitetään totuudessa, sinut sa­massa hetkessä erote­taan kaikesta valheesta ja valheen hengestä Herrasi omaksi. Sinulla ei enää ole mitään teke­mistä valheen kanssa opissa ja elämässä. Näin sinua varjellaan valheelta, jolla on aina rumat jäljet, toisi­naan myös lyhyet jäljet. Jumalan käytössä varjellut aina totuudessa ja toimit totuuden puolesta. Ehkäpä sinä tu­­let erotetuksi papinvirastasi tai muusta kutsumustyöstäsi, mutta muista silloinkin, että olet erotettu Ju­ma­lasi käyttöön. Osasi on siunattu!

Raamatun valossa myös sana ”totuus” vaatii hiukan enemmän selvitystä. Meidän kristittyjen kesken se voi ni­mit­täin vääristyä vaarallisella tavalla. Paavali puhuu 1. Korinttolaiskirjeen 8. luvussa, kuinka ”me kaikki tie­däm­me”. Me kaikki tiedämme, että ”ei ole muuta Jumalaa kuin yksi ainoa”. Tuosta totuudellisesta väittämäs­tä tehtiin sitten sinänsä oikea johtopäätös, että on lupa syödä kaikkea, jopa epäjumalille uhrattua lihaa, kos­ka sekin on lopulta tuon yhden Jumalan luomaa ruokaa. Jos joku heikko veli tai sisar loukkaantuu lounaasta­ni, mitä sen on väliä? Hän on säälittävän yksinkertainen, ehkä suorastaan tyhmä. ”Minä teen niin kuin tiedän oi­ke­aksi. Se riittää.”

Ei näin. Paavali sanoo suoraan, että tuossa tapauksessa on täysin turhaa vedota tietoonsa ja totuuden tie­tämiseensä. Hän ei hyväksy tämäntapaista oikeassa olemista. Voidaan olla oikeassa, mutta silti väärässä! Se tapahtuu yhä vielä joskus, ehkä pelottavan usein. Paavali jatkaa, että jos joku luulee tietävänsä, hän ei tiedä­kään niin kuin hänen tulisi tietää (jae 2). Sitten hän vielä kirjoittaa, että jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Juma­la tuntee (jae 3).

Siksi rukousta ”pyhitä heitä totuudessa” ei voi ymmärtää siten, että kyse on vain tiedosta. On kyllä tärke­ätä, että puhumme aina totta ja osoitamme valheen valheeksi. Turha ajatella muuta. Mutta tuo rukous me­nee syvemmälle. Se koskettaa sydäntämme. On siksi täysin välttämätöntä tuntea omakohtaisesti se Jumala, joka on rakkaus eikä tingi totuudesta. Totuudessa pyhittäminen tarkoittaa, että hän saa täyttää sisimpämme pohjia myöten. Saan uskoa ja kokea, että hän on antanut minulle kaiken pahuuteni anteeksi. Pystyisinkö mi­nä vastaavasti antamaan anteeksi loukkaajilleni? Pystyisinkö jopa rukoilemaan niiden valehtelijoiden puoles­ta, jotka puhuvat ”niitä näitä” ja ”puuta heinää”? Hehän kylvävät jumalattomuutta jatkuvasti kirkon seinien sisäpuolella­kin. Missä on meidän rukouksemme: ”Pyhitä meitä, heitä, ihan jokaista totuudessa!”

”Jumala on rakkaus!” Koko Raamattu opettaa hänestä yhtäpitävästi. Myös Jeesus puhuu näin. Tuossa ylim­mäispa­pillisessa rukouksessansa hän sanoo: ”Tämä on ijankaikkinen elämä, että he sinun ainoan totisen (tai tarkkaan ottaen: totuudellisen) Ju­malan tuntisivat, ja jonkas lähetit, Jesuksen Kristuksen.” (j 3.) Tässä Jumala on totuudellinen. Hän on itse totuus. Pyhän Nikean uskontunnustuksen mukaisesti voimme kysyä: Mitä läh­tee ”ulos” tällaisesta Isästä, joka on totuus? Hän synnyttää Pojan. ”Tosi Jumala tosi Jumalasta.” Siis totuudel­linen Jumala totuudellisesta Jumalasta. Jeesus kertoo yhtäpitävästi itse itsestänsä: ”Minä olen totuus” (Joh. 14:6). Siksi se Jumala, joka on rakkaus, on täynnä totuutta eikä tuosta rakkaudesta nouse (tai kumpua) esiin mitään muuta kuin totuutta ja itse totuus.

Siksi on täysin käsittämätöntä, kun nykyään vedotaan siihen, että ”Jumala on rakkaus”, ja sillä perustellaan kaiken­laista valheellisuutta. Uskontunnustuksessa me tunnustamme, että tuo ainoa totuudellinen Jumala eli Rak­ka­us ei synnytä mitään muuta kuin sen, mitä hän on itse täynnä eli Poikansa, joka on itse Totuus ja to­del­li­sin Rakkaus. Kaikenlainen vääryys on hänestä poissa.

Pyhän Nikean uskontunnustuksen mukaisesti me tunnustamme edelleen Hengestä, että hän ”lähtee Isästä ja Pojas­ta”. Hänestä Jeesus opettaa, että hän on ”Totuuden Henki” (ks. esim. Joh. 15:26). Jälleen huomaam­me, että Henki, joka lähtee ”ulos” Isästä ja Pojasta, ei ole mitään muuta kuin puhtainta totuutta, jota rakka­us synnyttää. Siksi rakkaus ja totuus kuuluvat yhteen, ei toistensa vastakohdiksi.

Me, jotka haluamme pitää esillä totuutta tällaisena valheen aikakautena, kuulemme Vapahtajamme puhu­van vuorisaarnassa. Hän opetti, että meidän ei kuulu ”kirota” vainoojiamme vaan siunata heitä (Matt. 5:44). Kun mietin omaa rukouselämääni Jeesuksen rukouksen ”pyhitä heitä totuudessa” rinnalla, minua hävettää. Niin huonosti olen rukoillut kirkon vihamiesten edestä. Olen vain ajatellut, että kyllä se riittää, kun minä tie­dän ja tiedotan siitä muillekin. Mutta kuinka totta on silloin se, että Jumala on puh­tain­ta, syvintä, ihaninta ja iankaik­kis­ta rak­kautta? Siksi rakasta Jumalaa! Hän on itse kauneus. Täydellinen rakkaus täynnä rakkautta. Ei hänessä ole mitään virhettä.

Isänä olen huomannut, että jos omasta itsestäni löytyy joku hyvä puoli, siitä jää aina jokin varjo toiselle puo­lelle. Esimerkiksi perheen auktoriteettina on vaara, että löytyy samalla liikaa kovuutta. Ei löydy riittävästi lämmintä herkkyyttä ja läheisyyttä. Mutta Jumalassa minua viehättää yksinkertaisesti hänen sanomaton kauneutensa. Hän, jos kuka, on korkein auktoriteetti. Hän on Kaikkivaltias. Silti hänessä ei ole mitään varjoa eikä pimeyttä. ”Kaikkinainen hyvä anto ja kaikkinainen täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä valkeuden ja pimeyden vaihetusta” (Jaak. 1:17). Siksi Jumala on rakkautena täynnä armoa ja totuutta. Sellaista rakkautta jokainen meistä kaipaa ja toivoo osaksensa.

Älkäämme siis yrittäkö ymmärtää Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta liian nopeasti. Jäädään kuuntele­maan sitä. Annetaan sen vaikuttaa meissä. Se rukous muuttaa meitä hiljalleen rukoilijansa kaltaiseksi.