Pääkirjoitus 4/2025

Kiirastorstain tapahtumia temppelissä Vanhan testamentin valossa

Timo Laato, päätoimittaja

Aluksi

Kaikki se, mitä on kirjoitettuna Uudessa testamentissa, perustuu Vanhaan testamenttiin ja sen moniin esiku­viin. Pääsiäinen ei tee poikkeusta. Kiirastorstain, pitkäperjantain ja sunnuntaiaamun suurenmoiset, pelas­tus­his­tori­al­liset ta­pahtumat löytävät vastineensa aiemmista pyhistä teksteistä. Varsinkin joka vuosi järjestettä­vä juhla Egyp­tin orjuudesta vapautumisen muistoksi puhuu väkevästi vielä suuremmasta juhlasta, kun synnin ja kuoleman orjat vapautetaan helvetin rangaistuksesta iankaikkiseen elämään. Näitä kelpaa tutkia hartaasti ja tarkasti Raamatun äärellä.

Harvemmin tulee miettineeksi, kuinka kiirastors­tain moninaiset tapahtumat kirkastuvat van­hatestamen­tillis­ten esikuviensa täyt­tymyksenä erityisesti temppelissä ja sen kultillisissa toimituksissa. Joitain yksittäisiä huo­mioita tästä seuraavassa.

Pappien peseytyminen ja päivittäinen puhdistus

Pyhäkön pa­pit asetet­tiin virkaansa pesemällä heidät ensin kokonaan puhtaiksi ja pukemalla heidät pa­pil­li­siin vaattei­siinsa (2. Moos. 29:4–9). Toimittaessaan virkaansa he sitten jatkossa pesivät molemmat kätensä ja jal­kan­sa vaski­meressä voi­dakseen toi­mit­taa kaikki tehtävänsä kuolematta (2. Moos. 30:17–21). Tuollaista valta­vaa mää­rää vettä ei autiossa erä­

maassa saanut mistään – paitsi siitä kalliosta, jonka Mooses avasi sauvallan­sa Herran käskystä (2. Moos. 17:1–7). Se kallio oli Kristus itse (1. Kor. 10:4). Sauvalla lyöminen tarkoittaa, että hän joutui ”rusikoitavaksi” kansan pahojen tekojen tähden. Mutta siinä samassa hän tuli pelastuksen ja puh­dis­tuksen lähteeksi koko syntiselle ihmiskunnalle. Myöhemmin kerrotaan, että Moo­seksen piti juottaa janoi­nen niskoitteleva kansa toistamiseen. Herra käski häntä ainoastaan puhumaan kalliolle, mutta kiivastuneena hän löi kalliota kahteen kertaan – ja vettä virtasi. Siinä hän menetteli pahasti väärin, koska hän ”löi jo lyötyä” ikään kuin Kristuksen pitäisi uudelleen kärsiä koko ihmiskunnan edestä. Nyt olisi riittänyt pelkkä saarna, jolla ammentaa elämän vettä! Tuosta ulkonaisesti kovin mitättömän tuntuisesta virheestä seurasi ankara ran­gais­tus. Herra epäsi Moosekselta ja Aaronilta pääsyn luvattuun maahan Jordanin tuolla puolen, sillä he eivät ol­leet ”pyhittäneet” häntä israelilaisten edessä (4. Moos. 20:2–12).

Kiirastorstain iltana tapahtuu jotakin vastaavaa. Kutsuessaan kaksitoista opetuslasta Jeesus on asetta­nut hei­dät apos­toleiksi. Heidät on jo puhdistettu, mutta silti on tarpeen vielä pestä jalat. Jeesus sanoo vastus­ta­valle Pietarille: ”Ellen minä sinua pese, niin ei sinulla ole osaa minun kanssani.” Toisin sanoen ”kerran jo kokonaan pesty” tarvitsee yhä päivittäistä puhdistusta, jotta hän kelpaa Herran palvelukseen (Joh. 13:2–11). Tässä mie­lessä yhtäläi­syys vanhatestamentilliseen esikuvaan on selvä. Se, joka on kerran jo kokonaan pesty kasteessa, rukoi­lee nyt päivittäistä puhdistusta ”Isä meidän” -rukouksessa tai käymällä tarpeensa mukaan ripillä. Kastet­ta ei siis toisteta, mutta sen puhdistavaa vaikutusta käytetään jatkuvasti omaksi parhaaksi. Veden autuutta­va voima vuotaa Golgatan kalliosta, jolla Kristus makaa ristille lyötynä. Hän on omien sanojensa mukaan samal­la se, jo­ka on ”suurempi” tai enempi kuin temppeli (Matt. 12:6) ja joka rakentaa ”ruumiinsa temppelin” (Joh. 2:21) ja jossa jo­kainen yksittäinen kristitty pääsee sisälle kaikkein pyhimpään Jumalan luokse ”armoistuimen tykö” (Hebr. 4:16).

Seitsenhaarainen kynttelikkö ja sen lamppujen oliiviöljy

Temppelissä, kaikkein pyhimmän edessä oli lisäksi pöytä, jonka päällä seisoi seitsenhaarainen kynttelikkö (eli menora). Se on muotoiltu taitavasti aivan kuin siinä olisi keskirunko, josta kasvavat komeat kol­met ok­sat mo­lempiin suuntiin. Sen seitsemässä lampussa pidettiin tulta illasta aamuun. Juutalaisen historioitsija Jo­se­fok­sen mukaan kolme lam­puista jä­tettiin palamaan myös päiväksi. Myöhemmin juutalainen Mishna puhuu vain yhdestä lampusta, joka paloi myös päivällä. Selityksiä on monia. Erään selityksen mukaan menora kuvaa sitä palavaa pensasta, jonka Mooses näki vuorella ja jossa Herra ilmoitti itsensä Jahvena: ”Minä olen se, joka mi­nä olen.” Ne kolme lamppua, jotka jätettiin palamaan myös päiväksi, ovat itse Pyhä Kolminaisuus, joka on se yksi ainoa elävä Jumala. Hänen rakkautensa tuli ei sammu koskaan, vaan valaisee pyhien asuinsijat ainaisesti. Hän on luonut koko maailmankaikkeuden seitsemässä päivässä (lepopäivä kuuluu yhtä lailla maailman­jär­jes­tyk­seen). Lopulta hän luo uudet taivaat ja uuden maan. Silloin hän lahjoittaa omille rakkaillensa iankaikkisen sa­patinpäi­vän levon. Siten menora kuvastaa myös sitä elämän puuta, jo­ka kasvaa taivaallisessa paratiisissa ja jonka luokse heidät kaikki johdatetaan kerran au­tuuden loppumattomassa riemussa (2. Moos. 25:31–40 ja 3. Moos. 24:1–4).

Vanhan testamentin mukaan seitsenhaaraisessa kynttelikössä sai polttaa vain parasta ja puhtainta oliiviöl­jyä (ei mitään muuta). Se saatiin uusista, tuoreista oliiveista. Ne eivät saaneet olla ylikypsiä (vaikka ne oli­vat vie­lä siinä vaiheessa usein käyttökelpoisia). Evankelistat kertovat, että Jeesus meni kiirastorstain yönä Getse­ma­neen rukoilemaan. Tuskassaan hän hikoili verta. Häntä kauhistutti tuleva hirveä ris­tiin­nau­lit­seminen. Paikan nimi Getse­ma­ne tarkoittaa ”oliivikuurnaa”. Siellä Jeesuksesta, synnittömästä, puhtaasta miehestä parhaassa iässänsä, pu­ser­ret­tiin hienointa oliiviöljyä. Hän itse juuri tuolla oliiviöljyllä Voideltuna eli Messiaana vuodatti koko sydämensä rukouksen Hengessä, joka lepäsi hänen päällänsä seitsenkertaisena henkenä (Jes. 11:2 mu­kaisesti) eli seitsenhaaraisen kynttelikön seitsemänä lamppuna (Ilm. 4:5). Hänessä ne palavat iankaikkisesti. Hän kohensi Jumalan rak­kau­den lie­kit täyteen roihuunsa eivätkä ne ikinä sammu.

Juhlapäivinä kirkossa näemme tuon seitsenhaaraisen kynttelikön alttaripöydällä. Tosin se ei ole menoran muotoinen. Ei yhtään senkaltainen kuin me sen tavallisesti ajattelemme. Juhla­päi­vinä alttarilla palaa ni­mittäin kuusi kynttilää, ja niiden keskellä seisoo (tai pitäisi seistä) krusifiksi. Yhdessä ne muodostavat uuden liiton menoran. Tuo keskimmäinen valkeus on se kynttilä, joka kohoaa muita ylemmäs. Jeesushan sanoi: Kun minut ”maasta nostetaan ylös, niin minä vedän kaikki minun tyköni” (Joh. 12:32). Perinteisessä juutalaisessa ajattelussa Herran erityinen läsnäolo (ns. ”Shekina”) lepää keskimmäisen kynttilän yllä. Nyt siinä siis seisoo – krusi­fiksi. Siinä on Jumala läsnä kouriintuntuvimmalla tavalla. Hän on hänen yllään, joka joutui ristil­lä valitta­maan yksi­näi­syyttään ja huutamaan: ”Juma­lani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ihmeelliset ovat Herramme neuvot. Hänen tulensa paloi ristin puussa Golgatalla kuin muinoin Mooseksen palavassa pensaassa. Se poltti hä­nen Poikaan­sa uhrialttarilla Pojan silti tuhoutumatta tuhkaksi ja poroksi.

”Kasvojen leivät” ja juomauhrit

Edelleen temppelin pöydällä säilytettiin – aina viikoksi kerrallaan – 12 tuoretta leipää Israelin 12 sukukunnan mu­kaan. Hepre­ak­si nii­tä kutsuttiin erikoisesti ”kasvojen leiviksi” (Biblia: ”ka­tu­musleivät”, KR 38: ”näkyleivät”, KR 92: ”uhrileivät”). Vanhassa testamentissa ”kasvot” tarkoittavat nimenomaan Herran armollista läsnäoloa. Sana on mo­nikossa ja viittaa syvimmässä merkityksessä Herran ykseyteen moneudessa. Sitä läs­nä­oloa toivo­taan myös tutussa Herran siu­na­uk­ses­sa, kun (kolmeen kertaan) toivotetaan avuksi (kolmiyhteistä) Herraa tai Herran ”kasvo­ja”. Myös Mooses pyytää, että ”Herran kasvot” kävisivät armollisesti syvästi langenneiden isra­elilaisten kanssa huolimatta heidän kovasydämisyydestään (2. Moos. 33:11–15). Nuo ”kasvojen leivät” kerto­vat siis, että Herra on itse todellisesti läsnä noissa leivissä ja antaa itsensä niitä syöville eli Van­han testa­men­tin aika­na pyhäkössä toimiville pa­peil­le.

Näkyleipien päälle piti vielä laittaa puhdasta suitsuketta (”pyhää savua”), jotta se tulee kirjaimelli­ses­ti ”leivil­le muistok­si” tai jotta leivät olisivat ”muistoleivät” (3. Moos. 24:7). Suitsuke nimittäin kohosi Herran eteen ja johdatti israelilaiset Herran ”muistoon” tai mieleen. On huomionarvoista ja erikoista, että leipien yhteydessä käytetään juuri tuollaista ilmaisua ”muistoksi”.

Leipien kanssa samalla pöydällä oli muutakin ”rekvisiittaa”. Sitä ei yleensä edes mainita temppelin sisustusta kuvattaessa, koska se ei sel­laise­naan varsi­nai­sesti kuulunut ”pääkalustoon”. Kuitenkin Mooses mainitsee eri­laisia kulhoja, kuppeja, kannuja, maljoja (ks. esim. 2. Moos. 25:29, 37:16 ja 4. Moos. 4:7). Osassa niissä säily­tet­tiin ilmeisesti tarpeellisia ”tykötarpeita” papillisia askareita varten (esim. oliiviöljyä menoraan, suitsuket­ta pol­tettavaksi ja muuta vastaavaa). Erityisesti korostetaan, että pöydällä pidettiin juo­ma­uh­ri­en vuodat­tamis­ta varten tarvittavia astioita. (Biblia puhuu vanhahtavasti ”kannuista, joilla ulos ja sisälle kaadetaan”. Se tarkoit­taa aivan samaa.) Papit siis valmistivat juomauhrit samalla pöydällä, jolle he olivat panneet tuoreet ns. ”kasvo­jen lei­vät”. Juomauhrina käytettiin viiniä (ks. esim. 4. Moos. 15:10 ja 28:7), joka vuodatettiin uhrialtta­rille (tarkemmin sanottuna sen seinustalle). Sitä ei saanut juoda, vaan se kuului suloisena tuoksuna Herralle. Papeilta oli nimenomaan kielletty viinin juonti virantoimituksessa, jotta he osaisivat tarkasti erottaa, mikä on pyhää ja mikä saastaista. Heidän kuului säilyttää arvostelukykynsä kaikissa tilanteissa (3. Moos. 10:9–11).

Sitä paitsi viiniä kutsuttiin myös ”viinirypäleiden vereksi” (ks. esim. 1. Moos. 49:11, 5. Moos. 32:14). Van­has­sa testamentissa ve­ren syönti tai juonti oli jyrkästi kielletty, sillä ”lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teil­le antanut alttarille, että teidän sielunne pitäisi sen kautta sovitettaman” (3. Moos. 17:11). Juomauhrin naut­timinen omaksi ravinnoksi olisi siksi ollut sovittamaton rikos.

Joka tapauksessa on erittäin tärkeätä huomata, että temppelissä oli samalle pöydälle pantuna esille lei­pää ja viiniä. Ne eivät olleet vain jotain ”kultillista kulissia”, vaan Jumalan armollinen läsnäolo oli ”kasvojen leivissä” samoin kuin viinirypäleiden ”veri” yhdessä uhriveren kanssa tuotti sovituksen hänen edessään. Edelleen pa­pit asettivat ”kasvo­jen leipi­en” päälle suitsuketta, joka teki ne ”muistoleiviksi”. On siksi kiistatonta, että täs­sä kaikessa näkyy vahvan esikuvan tavoin uuden liiton ehtoollinen. Siinä Kristus on todel­lisesti läs­nä siunatuissa ehtool­lisaineissa armonsa kanssa. Sitä vietetään ”hänen muistoksensa” niin usein kuin on tarpeen, kuitenkin – jos mahdollista – noin kerran viikossa, jonka aikana uudet leivät temppelissä aina leivottiin ja siunattiin py­hään käyttöön. Nyt juodaan myös hänen kallis sovintoverensä sakramentaalisella tavalla, koska siinä veres­sä on hänen puhdas sielunsa eli syntisen ihmiskunnan puolesta annettu täydellinen elämä. Sen elä­män saatu­a­si elät itse iankaikkisesti.

Suitsutusalttari

Kiirastorstain illanviettoon kuuluu keskeisesti myös ahkera rukous. Tosin opetuslapset eivät sitä harjoittaneet juuri lainkaan. Siksi he lankesivat ja juoksivat karkuun. He laiminlöivät korskeassa omahyväisyydessään ruko­us­alttarin käytön. Vanhassa testamentissa suitsutusalttarista annetaan yleisenä ohjeistuksena, että se pitäisi virittää palavaksi jo heti aamulla (2. Moos. 30:7). Siten ja sitten sen hyväntuoksuinen savu nousee pitkin päi­vää Herran eteen. Jeesus toimi näin viimeisellä ehtoollisella, Getsemanessa ja aivan loppuun asti. Hän rukoi­li ope­tuslastensa ja varsinkin Pietarin puolesta, että heidän uskonsa ei raukeaisi tyhjiin. Hän rukoili yk­sin yös­sä, että Ju­malan tahto tapahtuisi. Hän rukoili ristiin­nau­litsijoidensa puolesta, että heidän syntiään ei luet­tai­si heille. Hän rukoili vielä kuollessansa turvautuen Jumalaansa, vaikka tämä hylkäsi hänet. Hän muutti kaiken rukoukseksi ja jäi odottamaan, kuinka rukous viimein muuttaa kaiken. Kun pääsiäisaamu vihdoin koitti, ru­ko­us voitti. Muistetaan käyttää rukousta elämässämme myös silloin, kun kiirastorstain yö pitkittyy tai synkistyy. Jää luottavaisin mielin ja kiitollisena oman rukousalttarisi viereen nyyhkimään ja nuuhkimaan, kuinka hy­vän­tuoksuinen suitsutus nousee ja kohoaa ylös taivaaseen. Siellä sinua kuullaan.

Yhteenvedoksi

Tämä (loppujen lopuksi lyhkäinen ja vaillinainen) selostus kiirastorstain keskeisistä tapahtumista on toi­vot­ta­vasti kirkastanut Vanhan testamentin temppelijumalanpalveluksen esikuvallisuutta Uuden testamentin täyt­tymyksen näkökulmasta. Se on opettanut kas­teen (ja ripin) ja ehtoollisen sakramenteista, Ju­ma­lan kolminai­suu­desta, rukouksen suurenmoisesta lahjasta ja Raamatun sanan luotettavuudesta. Kaikki pyhäkössä käytet­tävät ”nesteet” eli vesi, viini ja öljy viittaavat Kristukseen. Ne vuotavat hänestä jo kiirastorstain ilta­na ja yönä vuolaana armovirtana, joka huuhtoo puhtaaksi likaisen ja syyttävän omantunnon. Siksi toivotan iloista pääsi­äis­tä lukijoillemme, sillä tämä Sana on ylösnoussut ja hänen sanansa ei kuole koskaan!