Pääkirjoitus 12/2024

Synkkä ja ahdistava aika – valoisa ja autuaallinen Kristus-juhla

Timo Laato, päätoimittaja

Menneet joulut lähivuosina eivät ole olleet tavallisia. Ensin vallitsivat kahtena vuotena pandemia ja sen mu­kai­set ra­joi­tukset ja ohjeistukset. Vastaavaa ei ollut koettu ikinä. Nyt edessä on jo kolmas joulu sotaa käy­vässä Euroo­passa. On melko suurta epä­tietoi­suut­ta jo sii­täkin­, saadaanko kotoinen pirtti lämpimäksi ja ruokalas­kut maksuun. On jotain epä­mää­räistä tule­vai­suudenpelkoa, joka jäytää mieltä ja tuntuu sydämessä.

Sota ei levitessänsä säästä ketään. Ei se tee erotusta rikkaan ja köyhän välillä. Tykin ruuaksi kelpaa kuka tahansa tai mikä ikinä. Tuhot Ukrainassa puhuvat karua kieltään. Rintamalinjan molemmin puolin vietetään taas joulua ilman, että kaikki läheiset olisivat enää välttämättä pöydän ääressä iloitsemassa. Rukouksessa saamme pyy­tää silti, että Jeesus-lapsi syntyy rauhattomuuden keskelle rauhan Ruhtinaana ja tuo mukanansa sovinnon, joka löy­tyy hä­nen seimensä luota. Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin hänen luoksensa tullessaan en­tiset vi­ha­mie­het voi­vat olla toistensa parhaat ystävät. Ajatella, jospa tämä saisi tapahtua myös Vapah­ta­jamme synnyinkaupungin liepeillä, nykyisessä Betlehemissä, juutalaisten ja palestiinalaisten välillä.

Varmaan saamme sanoa lopulliset jäähyväiset vanhalle ”hyvän ajan” joululle sellaisena kuin sen ehkä jos­kus opim­me tai mielessämme kuvittelimme. Aika entinen ei enää palaa. Toisenlaista aikaa on edessä päin. Minä mie­tin paljon nuoria ja heidän tulevaisuuttaan. Tämän päivän ripari-ikäiset ovat eläneet poik­ke­us­olois­sa jo pian viitisen vuotta eli suunnilleen kolmanneksen koko elämästään, itse asiassa koko teini-ikänsä. Mitä heillä on mielessä? Entä syvällä sydämessä?

Me vanhemmat ajattelimme samanikäisinä varsin toivorikkaas­ti tulevaisuudestamme. Ainakin yleisesti ottaen. Se pani yrittämään parastamme. Kuljettiin parempaa kohti. Näin ei nykyään välttämättä jokainen nuori ajattele itsestään eikä tulevaisuudestaan. Ehkä pikemmin täysin päin­vastoin. Sitten päälle vielä jouluisen kulutusjuhlan keskelle huoli maapallon tilasta ja kestokyvystä. Siinä on ristiriita valmis. Ratkaisematon. Koska ”joulu on kerran vuodessa vaan”, pitäisi juhlia. Mutta sitten taas toi­saal­ta, jos antautuu juhlimaan varsinkin länsimaisen rihkamateollisuuden luoman ylenpalttisuuden viitoitta­malla tavalla, siitä koituu ajan kuluessa sellainen lasku, jota ei maksa kukaan. Vaara on silloin suuri, että juu­ri se kaik­kein ajat­te­le­vin ja valveutunein nuori voi huonosti ja vain pahemmin, mitä paremmin hänellä näyt­täisi ulkonai­sesti menevän.

Aina, kun jokin vanha asia lakkaa toimimasta, on tilaa jollekin uudelle ja toiselle. Antaa jo joulun kulutusjuh­lan vää­ris­ty­mien mennä menojaan. Ne eivät ole koskaan pystyneet korvaamaan alkuperäistä joulua, joka on Vapahtajamme syntymäjuhla. Siitä enkeli kertoi paimenille: ”Minä ilmoitan teille suuren ilon.” Ei se ilo tullut rihkamasta ja krääsästä. Ei ostovimman synnyttämästä hetkellisestä bruttokansantuotteen noususta. Ei­ niin mistään sellaisesta. Joulun ilo on sydämen iloa. Vaikka sitten keskellä köyhyyttä. Koleassa paikassa. Kylmyy­den jäytäessä jäseniä. Sai­ra­uden kanssa kamppaillessa. Omien kipujen parissa.

Muistetaan eritoten Ma­ri­aa, Jee­suk­sen äitiä. Hän oli semmoinen noin ripari-ikäinen tyttö. Julkinen maine mennyttä. Vieraan suurval­lan määräysten alainen. Pitkästä matkasta väsynyt. Hyvän ruuan ja juoman puutteesta kärsivä. Pian oman ja lapsensa hengen puolesta pakeneva pakolainen. Tiedostamme, kuinka synkkää kaikki ja kuinka vielä tule­vai­suuskin synkeää synkeämpi. Siinä oli sen ajan nuori, joka muistuttaa tämän päivän nuorta! Mutta silti todel­linen joulu tuli hä­nelle­kin. Vähitellen hänen elämänsä rikkinäiset ja rikkoutuneet palaset loksahtivat paikoil­leen, ja lopul­ta ne muodos­tivat yhteensovitettuina valtaisan mosaiikin, jonka kauneutta ja ihanuutta ei kris­ti­kunta ole lakan­nut kiittämästä.

Ei siksi menetetä toivoamme, jonka palkka on suuri. Sanon tämän kaikille ja erityisesti nuorille. Älä anna tä­män ajan masennusten viedä iloasi ja uskoasi tulevaisuuteen. Anna koko elämäsi Jumalan käsiin. Olkoon se kuinka pirstaleista tai sirpaleista tahansa. Muista vanha totuus savenvalajan dreijan äärestä: ihanimmat sa­viruukut tehtiin ja tehdään särjetyistä saviruukuista. En pysty kertomaan sinulle, minkälainen elä­mä (ja kuo­lema!) sinua odottaa. Mutta sen pystyn julistamaan sinulle, että elämäsi uskossa Vapahtajaan ei me­ne huk­kaan. Näyttää se alkuun miltä näyttää. Iloksi se vielä muuttuu. Iloa se on syvimmältään jo nyt hyvän Va­pah­taja­si hoidossa. Hän tuli sinulle sinua varten. Antamaan sinulle sinun syntisi anteeksi. Antamaan sinul­le tule­vai­suuden ja toivon. Anta­maan lopulta koko iankaikkisuuden. Luota siihen ja pane turvasi häneen.

Toivotan lukijoillemme ja erityisesti kaikille nuorille valoisaa joulua – ja tulevaisuutta!