Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 6/2024

”Pyhitä heitä totuudessas! Sinun puheesi (sanasi) on totuus” (Joh. 17:17)

Timo Laato, päätoimittaja

Kuva: Elias Halminen

 

Johanneksen evankeliumi haastaa aina lukijansa. Teksti vaikuttaa päällisin puolin hyvin selvältä, suorastaan yksin­ker­tai­selta. Siksi ”vastuudestisyntyneille” tai juuri uskoon tulleille annetaan usein ohjeeksi aloittaa hen­ki­lö­kohtainen raa­ma­tunluke­minen siitä. Hyvä neuvo! Se kannattaa ottaa varteen.

Toisaalta Johanneksen evankeliumi tuntuu tottuneemmasta lukijasta epätavallisen syvämiet­tei­sel­­tä ja jo­pa kä­sittämättömän vaikeaselkoiselta. Joutuu pysähtymään tekstin äärelle pidemmäksi ajaksi ja kunnolla pohti­maan sen mer­kitystä. Eikä valmista tahdo tulla, vaikka kuinka yrittää ja yrittää.

Jeesus pyytää ylimmäispapillisessa rukouksessa, että taivaan Isä pyhittäisi opetuslapset totuu­dessa ja et­tä to­tuus on hänen sanansa (puheensa). Tämä on siis Vapahtajan sydämellä vähän ennen hänen kuolemaan­sa. Täl­lais­ta hän toivoo tapahtuvaksi. Hän tietää, että ilman sanaa ja sen tutkimista hänen opetuslapsensa eivät tule pärjäämään. He kangistuvat, kaatuvat, kukistuvat. Siitä seuraa sitten lopulta myös kammottavan kau­hea ka­dotus. Silloin käy kyllä kalpaten. Nä­mä edeltävät kolme k-kirjainta sisältävät lauseet ovat näin kirjoi­tet­tuina karuja kuva­uksia, jotka kuuluttavat katumatto­mille kuul­ta­vak­si lain tuomion. Luonnostaan jokainen on kovakor­vainen, kovaluontoinen, kovasydäminen. Siksi tarvitaan herätystä ja päivittäistä parannusta.

Voin siis syystä kysyä itseltäni, teenkö minä turhaksi Vapahtajani rukouksen omalla kiireelläni ja omilla pää­tök­sillä­ni. Hän rukoilee, että minä lukisin ja tutkisin sanaa, jotta säilyisin uskossa ja pääsisin taivaaseen. Mut­ta minullapa on aina paljon tärkeämpää menossa. Yhtä ja toista. On kolmattakin, neljättä tai viidettä unohta­matta. En nyt millään kerkeä. Ainainen kiire vie mennessään. Sanan harjoitus unohtuu – ja se jopa tietoisesti unoh­detaan. Joskus maallinen ahkeruus kostautuu hengellisenä laiskuutena. Se kosto elää vaan! Ei toi­meton tuhlaajapoika, tuo varsinainen tyhjänpuhuja ja tyhjäntoimittaja, ehtinyt lähteä tai­vaal­lisiin juhliin, mutta ei myöskään toi­mel­li­nen tuhlaa­japojan veli, tuo jokapaikanhöylä ja hiestä märkä löyhkä. Suoraan sanottuna luulen, että mi­nä olen sukua heille molemmille. Tunnetko sinä ehkä sukulaisuutta kanssani?

On suloista kuulla, että Jeesus rukoilee puolestani. Ei hän ole hylännyt minua. Ei sinuakaan. Kun todellisesti kääntyy Jumalan puoleen, rupeaa kääntämään myös hänen sanansa sivuja. Sieltä etsii sanaa, joka armahtaa, auttaa ja antaa anteeksi. Silloin löytää evankeliumin, joka lupaa iankaikkisen elämän kurjille syntisille. Sellai­nen oli Pietari, jolle Jeesus niin ikään kertoi, että hän on rukoillut hänen edestään: ”Vaan minä rukoilin si­nun edes­täs, ettei sinun uskos puuttuman pidä” (Luuk. 22:32). Se rukous tuli kuulluksi. Kyllä Pietari tosin lähti en­sin omille teilleen. Ei hän olisi löytänyt koskaan takaisin, ellei hyvä Paimen olisi lähtenyt etsimään häntä. He­ti ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lähetti erityisesti Pietarille armon sanan (Mark. 16:7). Hän myös ilmes­tyi ensimmäiseksi hänelle (1. Kor. 15:5). Niin tekee iankaikkinen Rakkaus. Suurin syntinen on hänelle läheisin kaikista.

Jeesuksen ylimmäispapillinen pyyntö ”Pyhitä heitä totuudessasi” (Joh. 17:17) viitoittaa heti jatkossa myös hänen oman elä­män­sä suuntaa: ”Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että hekin olisivat totuudessa pyhite­tyt” (Joh. 17:19). Hän ei vain latele ääneen rukouksiaan, vaan elää niin kuin rukoilee. Syntisiä ei voisi py­hittää totuudessa, jos hän ei ylimmäisenä pappina itse pyhittäisi itseään uhriksi, jonka hän uhraa heidän edestään. Mutta uhrattuaan oman uhrinsa heidän puolestaan hän iloitsee, että heidän pyhittämisensä totuudessa ta­pahtuu ja on jo tapahtunut. Tämä on kaiken kristillisyyden alku, jatko ja loppu. Raamatullinen kristillisyys on kokonais­valtaista ja täydellis­tä Kristus-­keskeisyyttä. Se sulkee sisäänsä minut aivan kokonansa. ”Minä olen se, mikä minä olen” Jumalan armosta. ”Hänen armonsa minun kohtaani ei ole tyhjä ollut” (1. Kor. 15:10). Tämä täydellinen Kristus-keskeisyys ei siis tarkoita meidän laiskuuttamme, meidän ainaista mitäänsano­matto­muut­tamme ja -tekemättömyyttämme ”halpaan armoon” turvaten. Pois se! Kristus pelastaa ja pelastettunsa hän sitten lä­het­tää pelastamaan toisia pelastettavia. Tämä oli se uskonpuhdistuksen löytö, josta on kauka­na oma ”vanhurskaus”, mutta yhtä lailla oma ”(van)hurskastelumme”.

Pelas­tettuina meidät on kutsuttu palvelemaan. Ensin Isä on pyhittänyt Poikansa ja lähettänyt hänet maail­maan (Joh. 10:36). Hän rukoilee, että hänen opetuslapsensa pyhitettäisiin totuudessa (Joh. 17:17). Siksi hän pyhittää itsensä heidän tähtensä uhraamalla itsensä heidän edestänsä, että he olisivat totuudessa pyhitetyt (Joh. 17:19). Hänen täydellinen pyhyytensä asuu nyt heissä ja on heissä. He ovat kertakaikkisesti pyhitettyjä pyhiä. Isä näkee heidät siksi kuin oman rakkaan Poi­kan­sa. Siitä syystä Jeesus sanoo keskellä rukoustaan, että niin kuin Isä lähetti hänet maailmaan, niin myös hän lähettää opetuslapsensa maailmaan (Joh. 17:18). Hänen pyyntöänsä edeltää ja sitä seuraa tuo syvällinen puhe hänen hankkimastaan ja lahjoittamastaan täydellises­tä pyhyy­destä. Se olkoon kaiken evankelioinnin alku ja loppu, perustus ja huipennus, sisältö ja päämää­rä, ilo ja on­ni, voima ja väkevyys. Älköön lisättäkö mitään muuta ennen tai jälkeen. Silloin toteutuu rukous: ”Pyhitä heidät totuudessasi.”

Tämän Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen kannattelemana kokoonnumme rukoilevaisten kesäjuhlille Luvialle. Käytä aikasi oikein ja tule sanankuuloon. ”Sinun sanasi (puheesi) on totuus.” Se pyhittää sinut täysin taivaskelpoiseksi. Turvaa armolupaukseen! Ota vastaan syntiesi anteeksiantamus ”Jeesuksen kalliissa nimes­sä ja maahan asti vuota­nees­sa sovintoveressä”.

Tarkemman kesäseuraohjelman löydät tästä lehdestä. Ole siunattu tullessasi.