Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 11/2024

”Pyhä sota Jumalan armosta”

 Timo Laato, päätoimittaja

Seuraava pääkirjoitus on julkaistu Elämä-lehdessä (10/2024). Päätoimittaja on avustanut Raamattu­opiston julkaisemaa lehteä tar­peen mukaan.

Se tapahtui taas. Lehdestä olemme lukeneet, kuinka islamilainen jihad lyö leimansa eurooppa­lai­seen arkeen. Allahin nimessä tapetaan. Joukkosurman tekijöitä ylistetään marttyyreiksi radikaalin islamin tiedotuksessa. Näyttää siltä, että tämän­ta­painen ter­rori ei ole katoamassa.

Toisaalta on herättänyt hämmennystä, että monen jihadiin osallistuneen muslimin henkilökohtainen elä­mä on ollut melkoista sotkua. Kaikkea muuta kuin mitä vannoutuneelta uskonkannattajal­ta odot­tai­si. Tarkemmin tutkittaessa on saatu selville, että jouk­ko­surman tekijä ei ilmeisesti ollutkaan niin harras muslimi. Löytyy rikollisuutta, alkoholin käyttöä, jopa huumeiden imppaamista. On väkival­tais­ta käyttäytymistä. On juhlintaa ja irtosuhteita. Netin käyttöä hal­lit­see pornosivujen katselu. Joutuu kysymään, miten tämä on selitettävissä. Eihän tuol­lainen kuulu isla­milaiseen ihanteeseen.

Luulen, että tässä pitää yrittää ymmärtää, mitä jihadistin mielessä on liikkunut ennen surmatyötä. Langettuaan paheelliseen, länsimaiseen elämäntyyliin hän on yrittänyt päästä siitä irti. Häntä on hä­vet­tänyt se, mitä hän on tehnyt. Hän tietää, että Allah tuomitsee hänet. Täysin syystä. On­han hän rikkonut islamin elämänohjeita vastaan. Mitään ei kuitenkaan ole enää tehtävissä. Hän on ajautunut synnin kurimukseen. Häntä nolottaa. Häneltä puuttuu toivo paremmasta huomi­sesta ja iankaik­kisesta elämäs­tä. Kaikki on menetetty. Paitsi jos…

Islamilaiseen perinteeseen kuuluu ajatus, että se, joka kuolee jihadissa eli pyhässä taistelussa, pääsee taivaaseen, ja hänelle luvataan palkkioksi mukavat oltavat kauniin naisseurueen hoi­vas­sa. Jos kuolee marttyyrinä, voi suurinkin kelmi uskoa pääsevänsä ”paratiisiin”. Siksi ajattelen, että monen muslimiterroristin sydämessä on herännyt tällainen toivo ikään kuin ”viimeisenä ol­jen­kor­te­na”: Jos kostan länsimaille niiden islamilaisuutta sortavan ja sionismia puolustavan poliittisen ohjel­man (sekä myös niiden suosiman paheellisen elämäntyylin, johon itse olen lan­gen­nut), silloin Allah päästää minut, synnin teille eksyneen ihmispoloisen, taivaaseen. Nyt vaan tuumasta toi­meen! Ja lopusta saam­me lukea aamu- ja iltapäivälehtien uutispalstoilta.

Syvimmältään on kyse siitä, että monelle muslimiterroristille me kristityt emme ole ehtineet julistaa evankeliumia! Emme ole tuoneet sanomaa Jeesuksesta, joka on sovittanut meidän hävet­tävimmätkin syntimme. Hän on luvannut pestä verellään puhtaaksi jokaisen pahuuteen langenneen kurjimuksen. Siinä olisi ollut ja on jokaisen muslimiterroristin toivo, joka ei petä. Kenenkään ei tarvitse tapattaa itseään ja toisia päästäkseen sisälle taivasten valtakuntaan. Yksi on jo kuollut kaikkien puolesta. Se, joka ta­pettiin ristillä. Se on siunattu risti! Siinä silloin julistettiin autuaaksi jopa ryöväri eli ”sionisti­ter­ro­ris­ti”, joka oli murhannut muita. Nyt hän sai kuulla pääsevänsä paratiisiin Jumalan armosta, us­kon kautta. Oi sitä ihanuutta keskellä kivuliainta kuo­lemaa!

Kristittyinä meillä on kallis tehtävä. Me saamme ilmoittaa hukkuvalle maa­il­mal­le, että Jee­sus aut­taa. Hän pelastaa iankaikkiselta kuolemalta. Kaikille muslimiterroristeille ja heidän toimintan­sa koh­teeksi joutuville uh­reil­le tämä mer­kitsee siinä samassa, että hän pelastaa myös ajalliselta kuole­mal­ta, jo­ka ta­pahtuu oman käden kautta ja joka vetää monia muita mukanaan tuhoon.

Siksi laitetaan ”urut auki”, otetaan ”pasuunat esiin”! Lauletaan: ”On meillä aarre ver­raton, se kal­liimpi on kultaa.” Se on pyhä evankeliumi. Sen löytäjää odottaa oikea paratiisi taivaassa.

Tosin myös islamissa korostetaan Jumalan eli Allahin armollisuutta. Armollinen on yk­si Allahin yleisimmistä nimistä, ellei jopa yleisin. Koraanissa kaikki suurat – paitsi yksi – aloitetaan ”Allahin, laupiaan Armahtajan nimeen”.

Näiden tosiasioiden edessä voi kysyä, mitä eroa on enää kristinuskon ja islamin­uskon välillä. Palvommeko me lopulta samaa Jumalaa? Pelastummeko me kaik­ki hänen laupeu­des­tan­sa?

Islamissa Jumala käsitetään ennen muuta täydellisen suvereeniksi eli ylivertaiseksi ja riippumat­to­maksi. Häntä ei kahlitse kukaan eikä mikään. Hänen tahtonsa toteutuu kaikista ja kaikesta huoli­mat­ta. Muslimi (”alistunut”) on nimensä mukaisesti se, joka alistuu kokonaan Jumalan tahtoon. Hänellä ei ole siihen mitään lisättävää eikä poistettavaa. Hänen pitää tyytyä osaansa, olipa tuo minkä­lainen ta­han­sa.

Tätä (sinänsä oikeaa) ajatusta Jumalan suvereenisuudesta kehitellään islamissa niin raudan­lu­jasti, että kukaan ei pysty tarkkaan tietämään Jumalan armo­pää­töksiä, ei saattamaan häntä puo­lelleen ve­toa­mal­la hänen armollisiin lupauksiinsa, ei voittamaan häntä ”Jaakobin painissa” turvautumalla hänen omaan sanaansa. Jumalan armollisuus on nimenomaan ju­ma­lallinen ominai­suus. Hän käyttää sitä, jos hän niin hyväksi näkee. Ke­nenkään ei pidä ryhtyä hallitsemaan häntä väittämällä olevansa armah­dettu ja kerran pelas­tuva. Lopulta Jumala tekee, mitä tahtoo. Kyllä hän armahtaakin, mutta kenet ja millä perusteella, se jää salaisuudeksi. Siksi muslimit huutavat tuttua iskulausetta eräänlai­se­na us­kon­tun­nus­­tuksenomaisena totuutena: ”Suuri on Jumala!” Hän on kaikesta täysin riip­pu­­ma­ton.

Myönnettäköön pois, että jotain tuttua tässä ajattelussa on jokaiselle kristitylle. Etenkin kiu­sa­uk­sen hetkessä me yhtä lailla päättelemme, ettemme saata vedota Ju­malan armollisuuteen ja sen pe­rus­teella uskoa syntiämme anteeksi. Kuinka vaike­alta armon vastaanottaminen tuntuu! Kyllähän Ju­ma­la on armollinen, mut­ta että hän armahtaisi juuri minut…

Raamatun Jumalasta sanotaan, että hän on Rakkaus (1. Joh. 4:8). Koraanissa ei sanota samaa. Ko­raanissa ei myöskään sanota, että Jumala rakasti maailmaa ja antoi Poikansa sen syn­tien sovituksek­si. Näin armon evankeliumi kuitenkin kuuluu! Siksi Raamatussa Jumalan su­vereenisuus ei tarkoita sel­lais­ta jumalallista ominaisuutta, joka johtaa syntiset epävarmuuteen. Me todella uskomme syntien anteeksisaamisen, ja sen me tun­nustamme apostolisessa uskontunnustuksessa.

Tällainen usko muslimiterroristeilta ja muslimeilta puuttuu. Se puuttuu heiltä niin kau­an, kunnes sinä kerrot siitä heil­le!