Kysymys 1116
Kysyisin asiaa joka on ajoittain vaivannut minua. Raamatussa kuvataan Jumalaan uskovia jotka lankeavat syntiin, esim. Daavid lankeaa haureuden syntiin ja uudessa testamentissa Pietari kieltää Jeesuksen.
Ilmeisesti luterilaisuudessa opetetaan (korjaa toki jos olen väärässä), että tälläiseen syntiin langetessaan Pietari ja Daavid ei ollut uskossa. Tästä herää minua vaivannut kysymys, onko uskovan elämä siis jonkinlaista on-off uskoivaisuutta. Kun lankean syntiin (ainakin karkeaan sellaiseen) en olekaan pelastavassa uskossa ja sitten kun onnistun syntikamppailussa vähän paremmin niin silloin taas olenkin uskossa. Tämä vaivaa minua siksi, että tämä johtopäätös kyllä vie tyystin pelastusvarmuuden syntiensä kanssa tuskailevalta kristityltä. Minun aikanihan voi päättyäkin juuri kun olen langennut syntiin ja silloin en pelastuisikaan. Tämä myös vähän vie sitä pohjaa pois, että kristitty on ihan todellisesti syntinen ja vanhurskas samaan aikaan, näinhän ei sitten olisikaan ainakaan jos lankeaa karkeaa syntiin. Ja kuka sitten määrittelee sen, että minkä synnin tehdessän ihminen pysyy uskossa ja minkä ei?
Lisäksi ainakin Pietarin kohdalla katumus näyttää alkavan saman tien kun kieltäminen on tapahtunut, kun Pietari puhkeaa itkuun. Oliko Pyhä Henki siis vain sen ajan pois Pietarista kun hän kielsi ja sitten Pyhä Henki taas heti palasi, koska ihminenhän ei käsittääkseni kadu ilman Pyhän Hengen vaikutusta. Vai voiko olla kyse siitä, että Pietari vain lihan heikkoudesta johtuen kielsi vaikka usko olikin olemassa?
Tätä sivuaa myös kysymys, että oliko opetuslapset itseasiassa tosi uskossa Jeesuksen aikana vai saivatko he pelastavan uskon vasta Pyhän Hengen vuodatuksen yhteydessä? Siitä herää taas outo kysymys, että miten ennen Jeesusta eläneet saattoivat uskoa jos Pyhä Henki ei ollut vielä tullut tähän maailmaan?
Pitkä kysymys ja voi kuulostaa sairartelulta, mutta tämä on ihan oikeasti minua vaivannut, koska mielestäni raamatun kokonaiskuva ei tue käsitystä tällaisesta on-off uskovaisuudesta.
Kyllä Pyhän Hengen työ sillä tavalla näkyy kristityssä, että hän ei voi uskossa ja Hengessä vaeltaessaan langeta sellaisiin synteihin, joihin Pietari kieltäessään Herransa peräti kolme kertaa ja Daavid rikkoessaan avion ja tapattaessaan Uurian. Molemmat saivat sitten armon palata takaisin. Pietarin itku ei vielä merkinnyt, että hän oli palannut takaisin uskoon. Ratkaisevaa on, että saa (armosta) uskoa synnit anteeksi. Usko ei ole yhtä kuin itku! Se on Herraan luottamista ja hänen anteeksiantoonsa turvaamista. Usein katumus on itkua ja murhetta synnin tähden, mutta usko on lohdullista ja riemullista anteeksiannon omistamista. Lisäksi Pyhä Henki kyllä voi vaikuttaa ja vaikuttaakin katumusta. Hän puhuttelee meitä ja nuhtelee synnistä. Siinä mielessä hän on kolkuttamassa sydämemme ovelle. Uskossa hän sitten asuu ja elää sydämessämme.
Kyllä opetuslapset uskoivat Jeesukseen jo ennen ristinkuolemaa. Siitä evankeliumit puhuvat toistuvasti, vaikka samalla kerrotaan meille avoimesti heidän heikosta ja jopa olemattomasta uskosta. Vanhan Testamentin pyhät uskoivat tulevaan Vapahtajaan ja Uuden Testamentin pyhät tulleeseen Vapahtajaan. Koska Pyhä Henki on jumaluuden kolmas persoona, on hän aina ollut olemassa ja eri tavalla vaikuttamassa pelastushistorian kulussa. Varsinainen Pyhän Hengen vuodatus tapahtui sitten helluntaina ja Hengen moninaiset vaikutukset tulivat ilmeisiksi.
Pelastusvarmuus perustuu Kristuksen täydelliseen pelastustyöhön.
Kun katsomme häneen, näemme hänen rakkautensa, joka pitää meissä yllä
uskon katsetta hänen puoleensa. Jos taas katsomme itseemme, näemme
sisimmäsäämme sen saman Pietarin, joka kielsi Herransa, ja sen saman
Daavidin, joka lankesi moniin karkeisiin synteihin. Näin se on. Emme
voi muuttaa tätä jännitettä täällä ajassa. Kun pääsemme taivaaseen, on
kaikki synti poissa. Nyt saamme nöyrtyä armollisen Jumalan
(lävistettyihin) käsiin ja turvata yksin ja ainoastaan häneen.