Pääkirjoitus 7-8/2026

Lauantaikristityt

Timo Laato, päätoimittaja

Joskus nuorena muistan käyneeni kirkossa nimenomaan pitkäperjantaina. Se kuului vielä silloin hy­vään ta­pa­kristillisyyteen. Sinä päivänä ei juuri mitään muuta sitten tehtykään. Kansaa oli paikalla run­sain määrin. Ihmiset osallistuivat uutterasti jumalanpalvelukseen pitkäperjantaina osa­na pää­si­äisenviettoa. Yhtä ahkerasti he eivät kuitenkaan osallistuneet pääsiäisaamun tai -päivän juma­lanpal­ve­luk­seen. Usein saarnamiehet mainitsivat tästä. He moittivat – nähdäkseni täysin syystä – kuuli­joi­tansa (tai lähinnä muutamia heistä). Miksi hiljentyä vain ja ainoastaan Jeesuksen ristinkuoleman ää­rellä? Miksi ei riemuita myös ja erityi­sesti hänen ylösnousemuksestaan?

Luonnollisesti tosi kristillisyys on jokapäiväistä kristillisyyttä: sekä arkena että pyhänä, ympäri vuoden ja vuodesta toiseen. Tuntuu silti yhä, että entisestä ”pitkäperjantain kristillisyy­destä” ei edelleenkään ole päästy syventymään ”pääsiäissunnuntain kristillisyyteen”. On ikään kuin pysäh­dyt­ty eräänlaiseen ”lauantaikristillisyyteen”. Siinä Jeesuksen ristinkuolema ei tuota autuaal­lis­ta iloa eikä se luontevasti liity ylösnousemuksen riemuun. Eletään ”toisen päivän iltana”. Ei odoteta ”kolmannen päivän aamua”. Silloin murhe vallitsee sydämessä. Epätietoisuus ja -varmuus pelastuk­sesta jäytää sisintä. Pyhät kirjoitukset pysyvät suljettuina. Ehkäpä koko Raamattu (tai ainakin Vanha testamentti) jää yksitoikkoisen tylsäksi ja vaikeaselkoisen sekavaksi – ja siksi myös lukematta.

Emmauksen tien kulkijat antavat havainnollisen esimerkin tällaisesta sieluntilasta. He olivat koke­neet maailmanhistorian synkimmän päivän, kun itse Jumala riippui murhattuna ristillä. Täysin syys­tä he tun­sivat sydämessänsä syvää murhetta ja riipivää tuskaa. Lohtua heille ei löytynyt mistään. He eivät ymmärtäneet pyhiä kirjoituksia eivätkä niitä enää pystyneet edes kunnolla lukemaan. Sik­si he eivät osanneet toivoa parempaa huomista. Tuolloin ”toisen päivän iltana” ja ennen ”kolman­nen päivän aamua” he löysivät itsensä kerrassaan toivottomasta tilanteesta. He olivat joutuneet pimeään, pelottavaan umpiku­jaan vailla mitään ulospääsyä.

Sopii kysyä, kuinkahan moni kristitty mahtaa jäädä Emmauksen tien kulkijaksi vuodesta vuoteen. Kierretään samaa polkua uudelleen ja uudelleen. Taivallus ei pääty koskaan. Väliin kuulee kristitys­tä, joka ei koskaan lue Vanhaa testamenttia. Hyvä, jos hän kumminkin lukee edes Uutta testament­tia. Mutta tällöin hän ei (juurikaan) pääse kokemaan sitä iloa ja riemua, kun Vapahtaja selittää pyhät kir­joitukset. Luukas kertoo: ”Hän rupesi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille kirjoi­tukset, jotka hänestä olivat” (24:27). Siitäkös heidän sydämensä sitten lämpenivät ja syttyivät vielä­pä pa­la­maan (24:32)! Kuka nyt ei tahtoisi kokea jotakin vastaavaa? Se kokemus on lähempänä kuin arvaatkaan: avaa Raamattusi ja lue sitä rukouksella.

Ei kai kukaan epäile, että Jeesus pystyy myös tänään selittämään meille pyhät kirjoitukset ja sytyt­tämään myös meidän sydämemme uuteen toivoon ja luottamukseen? Lähinnä meidän arkiaska­reem­me ja -kiireemme nousevat pahimmaksi esteeksi. Toisinaan kännykkäkulttuurin ja ns. somettamisen tuoksinassa ei jää aikaa. Moninaisista sitä kyllä huolehtii, mutta ei siitä yhdestä ja ainoasta tarpeelli­sesta. Marian hyvä osa Vapahtajan jalkojen juuressa häntä kuuntelemassa vaihtuu Martan hyörinään ja pyörinään. Siinä kuluu kallis armonaika armottomassa menossa.

Itselleni ja omalle uskolleni merkitsevät eniten ne taivaalliset (luku)hetket, jolloin Vanha testamentti avautuu ja sen täyttymys Uudessa testamentissa paljastuu. Silloin ymmärrän jotakin Jumalan sanan voimasta. Hän on puhunut kaiken jo hyvästi etukäteen. Hän on johdattanut sen kaiken pää­mää­rään­sä. Aivan käsittämätöntä. Suorastaan valtavaa! Niissä hetkissä on helppoa uskoa, että Jumala vastaa sanastansa. Hän täyttää sen uskollisesti myös minun tapauksessani. En tosi­aan tie­dä mistään parem­masta. Noita kokemuksia lisää ja lisää ja vielä lisää. Ihan kyltymättömästi.

Todelliseen kristillisyyteen kuuluu tietysti hengellisen vaivaisuuden aikoja. Silti saa uskoa: ”Autu­aat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta.” Luepa tuo omasta Raamatustasi. Se on kirjoitettuna heti vuorisaarnan alussa (Matt. 5:3). Jeesus aloittaa sillä lohdutuksella maailman­historian kuuluisimman puheen. Lisäksi saat aina pyy­tää häneltä apua itsellesi. Hän lupaa tuossa sa­massa saarnassa myöhemmin, että anova saa (Matt. 7:7). Jumala kyllä vastaa rukouksiisi. Erinäisillä ta­voilla. Erityisesti oman sanansa kautta. Siihen juurtuneina emme jää myrskytuulten riepoteltaviksi emmekä kaadu rähmällemme niiden seurauksena. Tämä vahvistaa toivoamme Jumalan puoleen. Hän vie mei­tä kohti taivasta monen vaivan kautta.

Nykyaika on suuren luopumuksen tai eksytyksen aika. Seurakuntaa seulotaan. Kirkon piispat ovat etukenossa johtamassa heille uskottua laumaa harhateille ja sen seurauksena iankaikkiseen kadotuk­seen. Häijy tilanne. Ei kumminkaan kuulu unohtaa tällaisena aikana, että ”se suurin väärä profeetta” on kunkin omassa sydämessä. Vaarallisin vaara väijyy kunkin syvimmässä sisimmässä. Kiusaus jät­tää Raamatun lukeminen vähemmälle tai Vanhan testamentin tutkiminen kokonaan nousee sieltä. Se johtaa uskon näivettymiseen ja lopulta surkastumiseen. Hengellinen laiskuus kostautuu. Siitä ei kyl­lä parane syyttää piispoja, eikä siitä parane syyttämällä heitä. Tarvitaan omakohtainen parannus!

Vakaa keho­tus koko Raamatun lukemi­seen ei siis tee kristillisyyttäsi surkean vakavaksi, vaan päin­vastoin vahvan vankaksi. Joskus ennen muinoin kristikansa pyysi ”päällepitäväisyyden ar­moa”. Sitä tässä juuri nyt tarvitaan.