Pääkirjoitus 6/2025

Pyhä Henki kirkastaa Kristusta

Timo Laato, päätoimittaja

Aluksi

Olemme saaneet juuri viettää helluntaita. Se on kirkkovuoden kolmas suuri juhla joulun ja pääsiäisen rin­nal­la. Silloin juhlitaan ja iloitaan sen vuoksi, että Py­hä Henki vuodatettiin taivaasta kristillisen kirkon voimaksi ja lohdutukseksi. Hänen tehtävänään on kirkastaa Kristusta. Se toteutuu jokaisessa saarnassa, jossa evankeliu­mia julistetaan puhtaasti, ja jokaisessa jumalanpalveluksessa, jossa sakramentit toimitetaan oikein.

Seuraavassa käymme tutkimaan, kuinka Psalmin 22 ensimmäinen osa (jakeet 1–22) kirkastaa Her­ramme kär­simystä. Kirjoitus

on muunnelma (pienin lyhennyksin ja täydennyksin) pitkäperjantaina 17. huhtikuuta 2025 Kodis­jo­en kirkossa pidetystä saarnas­ta.

Aluksi on tarpeen lukea pyhä teksti sellaisenaan Biblian mukaan. Suluissa on heprean kielen rikkauden vuoksi annettu muutamia eri käännösvaihtoehtoja (osan niistä olen tarkistanut kuuluisan Rabbi R. S. Hirschin kommentaarista). Ne auttavat seuraamaan ja ym­märtämään psalmin ajatusta. Pyhä Henki on Raamatun oman todistuksen mukaan puhunut Daavidin ”suun kautta” (Apt. 4:25). Sen vuoksi heidän sanansa sulautuvat yhteen. Niiden väliin ei jää minkäänlaista ristiriitaa.

 

 

Psalmi 22:1–22

1. Davidin Psalmi, edelläveisaajalle, peurasta, jota varhain väijytään.

(Davidin Psalmi, hänelle, joka antaa voiton, aamuvarhaisen väkevästä voimasta.)

Minä-jakso

2. Minun Jumalani, minun Jumalani! Miksis minun hylkäsit? Minä parun, vaan minun apuni on kaukana.
3. Minun Jumalani! Päivällä minä huudan, ja et sinä vastaa, ja en yölläkään vaikene.

Sinä-jakso

4. Sinä olet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa.

5. Meidän isämme toivoivat (turvasivat) sinuun, ja kuin he toivoivat (turvasivat), niin sinä vapahdit heitä.
6. Sinua he huusivat, ja vapahdettiin, sinuun he turvasivat, ja ei tulleet häpiään.

Minä-jakso
7. Mutta minä olen mato ja en ihminen, ihmisten pilkka ja kansan ylönkatse.

8. Kaikki, jotka minun näkevät, häpäisevät minua: he vääristelevät huuliansa ja päätänsä vääntelevät.
9. Hän valittaa Herralle, hän vapahtakoon hänen. Hän auttakoon häntä, jos hän mielistyy häneen.

Sinä-jakso
10. Sillä sinä olet minun vetänyt ulos äitini kohdusta: sinä olit minun turvani ollessani vielä äitini rinnalla.

11. Sinun päälles minä olen heitetty äitini kohdusta: sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta.
12. Älä ole kaukana minusta, sillä ahdistus on läsnä, ja ei ole auttajaa,

Minä-jakso

13. Suuret mullit ovat minun piirittäneet, lihavat härät kiertäneet minun ympäri.

(Piirittäneet minun ovat suuret mullit, lihavat härät minun ympärikiertäneet.)

14. Kitansa avasivat he minua vastaan niin kuin raateleva ja kiljuva jalopeura.
15. Minä olen kaadettu ulos niin kuin vesi, ja luuni ovat kaikki hajotetut: minun sydämeni on niin kuin salattu vedenvaha ruumiissani.
16. Minun voimani on kuivettunut niin kuin kruusin muru, ja minun kieleni tarttuu suuni lakeen, ja sinä panet minun kuoleman tomuun.
17. Sillä koirat ovat minun piirittäneet: julmain parvi saartain lävistänyt kuin jalopeura käteni ja jalkani.
18. Minä lukisin kaikki minun luuni, mutta he katselivat ja näkivät ihastuksensa minusta.
19. He jakavat itsellensä minun vaatteeni ja heittävät hameestani arpaa.

Sinä-jakso

20. Mutta sinä, Herra, älä ole kaukana! Minun väkevyyteni, riennä avukseni!
21. Pelasta minun sieluni miekasta ja ainokaiseni koirilta.
22. Vapahda minua jalopeuran suusta ja päästä minua yksisarvillisista.

(Vapahda minua jalopeurain suusta ja härkien sarvista – sinä olet vastannut minulle!)

(Vapahda minua jalopeurain suusta – härkien sarvien keskeltä sinä olet vastannut minulle!)

Psalmin rakenne ja heprean kielen kauneus

Psalmi rakentuu siis minä- ja sinä-jaksojen vuorotteluun. Jo sen havaitseminen helpottaa tekstin lukemista ja ym­mär­tämistä. Runsas ja

monipolvinen kuvaus kirjoittajan ahdistuksesta käy selväpiirteisemmäksi. Vuo­rosa­nat ikään kuin vaihtuvat ”minun” ja ”sinun” välillä. Tekstiä lukee dialogina, eräänlaisena kaksinpuheluna. Toi­saalta tar­kem­min luki­essa huomaa, että kirjoittaja joutuu itse panemaan sanat toisen suuhun. ”Minä” puhe­lee yksikseen koko ajan! Eihän ”sinä” sano lopulta halaistua sanaa. Tekstin outous selittyy sillä, että ”sinä” on hylännyt ”minän”. Hän on kaukana. Ei hän riennä avuksi. Siksi ”minä” on pakotettu ”sepittämään” nuo tar­vit­ta­vat vuo­ro­sanat ”sinälle”. Dialogista tulee monologia, pelkkää yksinpuhelua. Tämä taitava kertomuksellinen piirre lisää psalmin karmeaa tunnelmaa tehokkaasti.

Lisäksi pisimmän minä-jakson (eli jakeiden 12–19) sisälle on rakennettu omanlaisensa, lähinnä pakokauhua herättävä raken­ne. Psalmin kirjoittaja on joutunut syvän puistatuksen vallassa toteamaan, että Jumala todel­la on hylännyt hänet (jae 2), hän on jättänyt hänet ypöyksin (j 12). Mutta ei ”minä” sittenkään ole täysin yksin. Hänen ympärillään kyhnäävät hänen vastustajansa (jj 13–14). Heidän piirityksessään hän tuntuu ”hajoavan” ja ”valuvan” hukkaan (jj 15–16b). Siinä yhteydessä se Jumala, jota on huudettu avuksi kurkku suorana, mutta joka silti on koko ajan ollut kaukana, saapuu vihdoin paikalle. Kenties pieni toivonpilkahdus? Mitä vielä! Täy­sin armotta hän pai­naa kärsimyksen miehen ”kuoleman tomuun” (j 16c). Ei kerrassaan mitään sääliä. Lopuk­si vielä kerrataan, mitä ”he” tekevät ”minälle” (j 17), mitä tuskaa ”minä” kärsii (j 18a) ja mitä lisää ”he” silti tekevät ”minälle” vailla minkäänlaista laupeutta (jj 18b–19).

Näin selitettynä jakeet 12–19 kuvaavat kivun, tuskan ja suorastaan helvetillisen piinan yltymistä täysin ääret­tö­miin mittasuhteisiin. Ajatuksenkulku noudattaa seuraavaa vaihtovuoroista kaavaa:

”minä” (psalmin alusta lähtien) – ”he” (jj 13–14) – ”minä” (jj 15–16b)

JUMALA (j 16c)

”he” (j 17) – ”minä” (j 18a) – ”he” (jj 18b–19)

Koko kärsimyspsalmin syvin ”pohjakosketus” saavutetaan jakeessa 16c, jossa Jumala, joka ei suostu olemaan ”minää” lähellä eikä hänen apunaan, vihdoin kuitenkin saapuu hänen luokseen – mutta ainoastaan pai­naak­seen hä­net ”kuoleman tomuun”.

Kannattaa myös panna merkille heprean runouden hämmästyttävän havainnollinen tapa ilmaista jokin tietty ajatus. Esimerkiksi ja­keessa 13 voitaisiin Biblian sanajärjestystä muuttamalla nostaa esiin alkutekstiin sisäl­ty­vä rujo kauneus seuraavaan tapaan: Piirittäneet minun ovat suuret mullit, lihavat härät minun ym­pä­rikier­tä­neet. Lause ilmaisee siis ”minän” kokemuksen, kuinka mullit ja härät piirittävät hänet. Samalla kirjoit­taja on sijoittanut nuo kaksi ”minän” kokemusta vastaavaa verbiä tekstiin siten, että ne ikään kuin pii­rittävät lauseen. Ne sijaitsevat aivan sen alussa ja ihan sen lopussa. Näin kerronta tehostuu. Tekstistä välittyy se vaikutelma, että ”minän” si­säinen ko­ke­mus vastaa täydellisesti tekstin ulkoista rakennetta. Ihailtavan kau­nista runoutta kerta kaikkiaan!

Tekstin ”eläimellisyys”

Psalmin kirjoittaja käsittelee runossaan sekä Jumala-suhdettaan että ihmissuhteitaan. Voit vain kuvi­tella, miksi ja miten itse rukoilisit Jumalaa, joka jo on hyljännyt sinut, ja kuinka sinä kuvaisit omia murhaajiasi – etenkin, jos olisit melkein kuin kävelevä luuranko, joka pystyy lukemaan omat luunsa (j 18). Teksti muuttuu suorastaan ”eläimelliseksi”. Kirjoittaja sanoo itsestään: ”Olen mato ja en ihminen” (j 8). Hänen vihamiehensä ovat päälle hyökkääviä mulleja ja härkiä, raatelevia leijonia ja saalistaan takaa ajavia villikoiria (jj 13–14, 17 ja 22). Heistä on tullut ilkeitä, verenhimoisia petoja. Noita sanoja lukiessa rupeaa kysymään itseltään, missä ovat ihmi­syys, inhimillisyys ja humaanisuus, kaikki se, millaiseksi ihminen luotiin. Kirjoittajan ihmisyydestä tuntuu jäävän jäljelle ainoastaan hänen kykynsä kärsiä ja tuntea kipua. Ei muuta. Vastaavasti lo­pun ai­koja kuvates­saan esimerkiksi Danielin kirja ja Ilmestyskirja luonnehtivat antikristillistä maailmanjärjestystä ”eläimelliseksi” ja itse An­ti­kris­tuksen valtakuntaa ”petomaiseksi”. Psalmi 22 avaa tuota arvoituksellista puhetta ja kertoo, mitä se käy­tännössä merkitsee.

Jumalaa ei tässä psalmissa eikä juuri muuallakaan Vanhassa testamentissa kuvata sen tarkemmin. Hän ei voi muuttua ”eläimelliseksi”, vaikka häntä voidaan verrata Juudan jalopeuraan tai tapettuun Karitsaan. Silti vie­lä pahempaa on, että hän saa – uskonpuhdistajan ymmärrystä mukaillen – ikään kuin ”saatanallisia piirteitä” hylätessään psalmin kirjoittajan syvälle onnettomuuteen. Kyllä tämä tämmöinen ahdistaa ja pelottaa kaame­asti. Lohtua tuo ainoastaan se ajatus, etten ole itse tuo ”kipujen ja kärsimyksen mies”. Mikä onni ja autuus.

Luottamusta, luottamusta, luottamusta – silti aivan hylättynä

Psalmin alusta alkaen on selvää, että Jumala on hylännyt kirjoittajan. Silti tuntuu vahvasti siltä, että kir­joit­ta­ja kaikesta huolimatta yhä luot­taa Jumalaan. ”Minä” rukoilee hartaasti, jopa palavasti: ”Minun Jumala­ni, mi­nun Ju­malani.” Hänen rukouksensa kään­tyy hänen oman rakkaan Jumalansa puoleen. ”Sinä olet vieläkin mi­nun Jumalani, vaikka olet hylännyt minut” (j 2). Huuto ”minun Jumalani” toistuu jopa kolmannen kerran he­ti seuraavassa jakeessa. Ristiriita ”minän” ja hänen Jumalansa välillä tuntuu räikeältä, ihan käsittämättömältä.

Syvän luottamuksen syyksi paljastuvat ennen muuta pyhien kirjoitusten opetukset. ”Minä” kertoo lukeneensa, miten ennen muinoin ”meidän isämme turvasivat sinuun”, he ”turvasivat” ja pelastuivat, he siis ”turvasivat” joutumatta häpeään (jj 5–6). Kolmeen eri kertaan toistetaan, kuinka sitä on ihan omin silmin luettu pelastus­his­torias­ta, että Jumalaan turvaamalla pelastuu. Tuntuu suorastaan, että ”minä” jankuttaa jankuttamas­ta päästyään: ”Katso nyt! Näin on kirjoitettu. Pakko sen on pitää paikkansa. He turvasivat. Ja hekin turvasivat ja vieläpä hekin turvasivat. He kaikki turvasivat ja pelastuivat. Minäkin turvaan. Mutta miten minun po­loi­sen nyt käy? Eikö mikään tästä aiemmasta enää pidä paikkaansa?”

Myöhemmin ”minä” muistelee omaa syntymäänsä. Hänen elämänsä alkutaival oli hänelle ikään kuin aa­mui­nen, kirkas­tu­va taivas. Jumala toimi ”kätilönä” ja veti hänet ulos hänen äitinsä kohdusta. Hän sai maata rau­hassa oman äi­tin­­sä rinnalla: ”Sinä olit minun turvani” (j 10). Jälleen kerran ”minä” huomaa löytäneensä tur­vansa Ju­malassaan. Hänen lyhyt henkilöhistoriansa liittyy kirjoitusten pitkään pelastushistoriaan! Kai si­tä jo silloin osattiin laulaa lapsien lailla: ”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa kuin on (…) lintu emon siiven alla.”

Näiden kauniiden muistojen keskellä ja pyhien kirjoitusten lohdutusten äärellä psalmin kirjoittaja yhä kaipaa sitä samaa Jumalaa, jonka suojassa hän ja häntä aiemmat sukupolvet ovat eläneet onnellisina elämän­sä lop­puun saakka. Mutta valitettavasti nyt tuo kaikki tun­tuu hänestä kuin kovin kaukaiselta sadulta: ”Olipa ker­ran, vaan ei enää.” Eikö puhe auttavasta Jumalasta olekaan muuta kuin perinteiset tarut lentävistä keijukaisista ja hyvistä haltijoista? Ei, sitä ”minä” ei suostu uskomaan. Hän toivoo, vaikka ei toivoa olisikaan. Hän turvaa silti ja kaikesta huolimatta Jumalaansa.

Kannattaa vielä panna merkille psalmin karu kuvaus kärsimyksen todellisuudesta. Sangen usein muissa psal­meissa (kuten myös sielunhoidossa) osa­taan neuvoa ahdistunutta tai surevaa ihmistä sillä, että ”Ju­ma­la vain näyttää hylän­neen si­nut”. Mutta nyt ei vain näytä siltä. On tosi kyseessä. Ei ole muuta kuin hylättynä olemis­ta. Psalmin kirjoittaja ei saa nauttia siitä ylellisyydestä, että kärsimyksen todellisuus osoittautuisi lopulta pel­käs­tään näen­näiseksi. Se lohtu puuttuu häneltä. Hänen valitustaan lukiessa käsittää välittömästi, että sii­nä ei ole min­käänlaista teatraalisuutta. Se ei vähimmässäkään määrin puolusta varhaisen kristikunnan alkuai­koina levin­nyt­tä do­ketismin harhaa, jonka mukaan Kristus kärsi ristillä ainoastaan näennäisesti. Ei, kyllä hä­nen kär­si­myksensä oli täyttä helvettiä.

Miksi kosto ei elä?

Niin kuin psalmin kirjoittaja ei tunne mitään katkeruutta Jumalaansa kohtaan, joka on kuitenkin hänet hylän­nyt, samoin hän ei haudo minkäänlaista kostoa vihamiehillensä, jotka häntä vainoavat ja suorastaan kidutta­vat. Tämä on hyvin merkillinen ja merkityksellinen piirre hänen tekstissään. Yleensä Vanhassa testamentissa rukoillaan, että pahantekijät saisivat rangaistuksensa ansionsa mukaan. Mutta nyt ei mistään koston henges­tä heitä kohtaan ole mitään jälkeä. ”Minä” kyllä rukoilee vapautusta häntä raatelevien villieläinten laumas­ta. Hän kaipaa päästä pois ahdistuksen syövereistä. Kaiken tämän keskellä hän ei kuitenkaan vanno maksavansa pahan pahalla takaisin. Kun hän tahtoo elää, hän ei samalla tahdo, että kosto elää.

Herralle noin erinomaisen pyhän miehen rukoukset ovat varmasti mieleen. Hän kuulee, mitä häneltä pyy­de­tään nöy­rässä hengessä. Sen ovat pilkkaajatkin ymmärtäneet. Kuitenkin he vääntävät tästäkin pelkkää ilke­ää ivaa. He virnuilevat silkkaa pahuuttansa: ”Hän valittaa Herralle, hän vapahtakoon hänen: hän auttakoon hän­tä, jos hän mie­lis­tyy (tai vaihtoehtoisesti: on mie­listynyt) häneen.” Periaatteessa ”minä” on ihan samaa miel­tä! Myös hän ajattelee, että Herran pitäisi auttaa häntä, koska kerran ”hän on mielistynyt minuun”. Sik­si juu­ri tuo iva tekee niin kipeää, sillä eihän Herra auta ”minää” lainkaan. Koetapa sitten tässä säilyttää tyyneytesi! Ei taitaisi onnistua. Ei kyllä ”minäkään” jää kylmän tunteettomaksi ahdistuksensa keskellä. Hän osaa silti kär­simisen taidon. Hän kärsii katkeroitumatta, kiroilematta, kostamatta. Minä ihmettelen. Miten kummassa? En voi ym­mär­tää tuota miestä.

Ristin juurella

Uusi testamentti paljastaa lopulta, kuka tuo mies on. Se kertoo, kuinka Jeesus rukoilee ristiin­nau­lit­si­joittensa edestä. Hän pyytää, että taivaallinen Isä ei kostaisi vaan antaisi heille anteeksi, koska he eivät ”tiedä, mitä he teke­vät” (Luuk. 23:34). Silti he jatkavat pilkkaamistaan, kuten Ps. 22:8–9 ennustaa (lue Matt. 27:29, 39, 43 ja Mark. 15:29). He ovat se ”julmain parvi”, joka Ps. 22:17 mukaan on ”saartain lävistänyt kuin jalopeura käteni ja jalkani”. Ps. 22:19 jatkaa lisäksi, että he ”jakavat itsellensä minun vaatteeni ja heittävät hameestani arpaa” (ks. Joh. 19:24 samoin kuin Matt. 27:35, Mark. 15:24 ja Luuk. 23:34).

Jeesus soveltaa ristillä kärsiessään psalmin 22 itseensä. Hän ottaa sen omaksi rukouksekseen. Hän lainaa sen al­kusanoja: ”Ju­mala­ni, Ju­ma­lani! Miksi minun hylkäsit?” (Lue Matt. 27:46, Mark. 15:34.) Juutalaisuudessa oli tapa­na viitata eri psalmeihin niiden alkusanojen mukaan. Silloin ei tietenkään tarkoitettu ainoastaan sitä en­sim­mäis­tä lausetta, vaan kaikkea muutakin tekstiä. Myös kristillisessä seurakunnassa toimitaan yhä vielä vas­taa­valla tavalla. Eh­do­tetaan jotakin virttä sen alkusanojen mukaan. Silloin lauletaan tietenkin koko virsi. Siksi on luultavaa, että Jeesus soveltaa itseensä kaiken, mitä psalmissa 22 sanotaan, vaikka hän ei ehkä itse kuole­man tuskassa jaksa­nut resitoida (tai lukea) sitä alusta loppuun saakka. Lopuksi hän huutaa: ”Se on täytetty!” ja antaa henkensä (Joh. 19:30). Se on luultavasti viittaus psalmin 22 viimeisiin sanoihin: ”Hän on sen tehnyt” (jonka Biblia kääntää: ”Hän sen tekee”). Kyse on siitä, mitä Jahve Herra on tehnyt ”minän” kärsi­myksen kaut­ta. Vastaavasti huuto ristillä ”Se on täytetty!” on ymmärrettävä ”jumalaisena passiivina” (passivum divinum) eli sellaisena ilmauksena, jossa tekijänä on Jumala. Hän on nyt täyttänyt suurenmoisen pelastustyönsä. Juuri hän on sen teh­nyt. Näin ollen näyttää siltä, että kärsimyshistoria ja ylösnousemuskertomukset on tarkoitettu luet­tavaksi psalmin 22 (samoin kuin esim. Je­sa­jan kirjan luvun 53) täyttymyksenä.

Pelastus viime hetkellä tai vasta sen jälkeen

Täysin yllättäen psalmissa 22 tapahtuu merkillinen käänne. Se tapahtuu itse asiassa kes­ken kaiken, aivan toi­sentyyppisen lauseen lopussa. Ajatus katkeaa kuin kanan lento. Ahdistus loppuu kuin seinään. Molli vaih­tuu duuriksi. Jo­ta­in merkillistä on käynnissä. Jae 22 voidaan kääntää näin: Vapahda minua jalopeurain suusta ja här­kien sarvista – sinä olet vastannut minulle! Rabbi Hirsch kääntää vielä vahvemmin: Vapahda minua jalo­peurain suusta – härkien sarvien keskeltä sinä olet vastannut minulle! Yhtäkkiä Jumala vastaa. Tosin hän te­kee sen ihan viime hetkellä tai vasta sen jälkeen. Kun ”minä” on jo leijonien suussa pureskeltavana tai här­ki­en sarvien välissä lävistettynä, silloin tilanne kääntyy silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Jo psalmin päällekir­joituksessa on nähtävissä tietynlainen kaksiulotteisuus. Teksti voidaan kääntää Biblian tavoin: ”Edellävei­saa­jalle, peurasta, jota varhain väijytään.” Toisaalta koska heprean sana ”peura” ilmaisee etenkin Vanhan testa­mentin runo­kielessä kaikkea kau­nista ja väkevää ja koska ”edelläveisaaja” tarkoittaa myös johtajaa tai voitta­jaa, teksti voidaan kääntää rabbi Hirschin tapaan: ”Hänelle, joka antaa voiton, aamuvarhaisen väkevästä voi­masta. Sen mukaisesti Vanhan testamentin kreikankielinen käännös (ns. Septuaginta eli alkukirkon käytetyin Raa­mattu) puhuu ”varhaisen aamun avusta”. Siten psalmin 22 päällekirjoitus jo ennakoi, että sittenkin kaikki on päättyvä onnellisesti.

Evankeliumit kertovat järkyttävästi, että Jeesuksen tuskaisia rukouksia Getsemanessa ei kuultu. Kärsimyksen malja ei men­nyt häneltä ohitse. Hän joutui huutamaan ja parkumaan Jumalan hylkäämänä ristillä. Kauheaa. Kuolema korjasi kirotun miehen. ”Voi minua, että Jumala on murhattu ristin päällä. Kivestä ompi sydän sillä, joka ei pelkää vielä.” Sitten aivan yllättäen pääsiäisaamun sarastaessa kuolema kuolee. Haudan salvat ja tel­jet mur­tu­vat. Kristus on noussut ylös. Pelastuksen päivä on koittanut koko ihmiskunnalle. Psalmia 22 saa to­della laulaa ”hänelle, joka antaa voiton” ja kiittää häntä ”aamuvarhaisen väkevästä voi­masta”. Siitä voitosta puhuu enemmän tuon jakeen 22 viimeisen loppuosan jälkeen seuraava pidempi jakso, jakeet 23–32. Näiden tarkempi lukeminen jää tällä kertaa itse kunkin omalle vastuulle.

Psalmin 22 paikka Psalmien kirjassa

Lopuksi huomattakoon vielä, että vasta psalmi 22 tekee mahdolliseksi sitä seuraavan psalmin, varsin rakas­te­tun ja suloisen psalmin 23. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Minulta ei puutu tosiaan­kaan yhtään mitään, kos­ka hä­neltä puuttui kaikki. Hän ei saanut janoonsa muuta kuin katkeraa sappea. Mut­ta minä pääsen raikkaitten vetten äärelle. Hänen sielunsa joutui tuskaan. Mutta minun sieluni on virvoitettu. Hän kulki kuoleman syövereissä hylättynä. Mutta minun ei tarvitse pelätä mitään pahaa pimeässä laaksos­sa. Hän joutui vihamiestensä pilkattavaksi. Mutta minulle katetaan runsas armopöytä vihollisteni silmien edes­sä, ja pelkkä hyvyys ja laupeus noudattavat minua kaikkena elinaikanani. Minä saan asua Herran huoneessa ian­kaikkisesti. Ei voi muuta kuin sanoa: Kiitos sinulle, Jeesus!

Hän on se ”hyvä paimen” (Ps. 23), joka on antanut henkensä lammasten edestä (Ps. 22), kuten hän itse vakuuttaa ja todistaa meille (Joh. 10:11).