Kysymys 1277

Mieltäni piinaa sellainen kysymys johon kukaan toistaiseksi ei ole osannut antaa
sellaista vastausta, joka minua tyydyttäisi.. Miten minä voin antaa itselleni anteeksi?

Pohjustukseksi:

Minä, jos joku olen syntiä tehnyt, melkeinpä kaikki käskyt jollain tavalla rikottu. Ja häpeän sitä syvästi! Olen nuorempana harhaillut todella kaukana Jeesuksesta. Olen jopa käväissyt vastakkaisella puolella. Olen kuitenkin aina tuntenut Jumalan läsnäolon, nähnyt hänen tekonsa ja ihmeensä maailmassa. Suljin nuo vain itseni ulos kun harhailin. Ja koen että ihan oikeasti (kokonaan) en Jumalasta ole koskaan luopunut. Osasin jo lapsena nauttia vaikkapa auringonlaskusta, jolloin mieleeni väkisinkin tuli Jumala. Myöhemminkin tunnistin Jumalan erilaisista tilanteista, vaikka halusinkin ajatella ettei Häntä ole. Mutta se oli valhe itselleni. Kysyin mm. miksi Jumala on sitten luonut minut tällaiseksi, jos kerran en saa olla tällainen..

Ehkä pelastukseni on ollut se, että ihan aina kun tilanne on tullut liian raskaaksi tai pelottavaksi olen rukoillut. Silloinkin kun harhailin.. Hullua, että silti kielsin Jumalan..

Rukouksiini on vastattu,olen aina lopulta saanut sen mitä tarvitsinkin (en mitään ylimääräistä, mutta sen välttämättömimmän).. Hyvin rankasta ja vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudestani huolimatta, tässä olen ja uskon..

Usko tuli luokseni vähän yllättäen mieheni myötä, kiitän Jeesusta siitä. Varsinaisesti usko kolahti usean avioliittovuoden jälkeen, hiljakkoin. Avioliittoni aikanakin olen vielä harhaillut, en tosin enää niin kaukana. Mutta usko on välillä unohtunut tai sitten vain en ole ymmärtänyt asioita tai Sanaa.

Nykyään minulla on lapsia. Kysymys kuuluukin, miten minä osaan olla äiti? Itselläni ei ollut, fyysisesti kyllä, muttei sellaista oikeaa äitiä jota olisin tarvinnut. Ei , sillä että valittaisin. Mutta äitini ei vain ollut sellainen kuin yleiskäsitys äideistä on. Miten minä nyt osaan ohjata lapseni ohi niiden töyssyjen joihin itse hakkasin päätäni? Hyvää esimerkkiä en ole voinut ammentaa omalta äidiltäni, väkisinkin näen itsessäni hänen piirteitään ja yritän karsia niitä kaikin keinoin pois.. Välillä jopa mieheni epäilee kykyjäni, koska välillä unohdan olla "hereillä". Pienten lasten kanssa ei voi "nukkua", mutta en voi kuin luottaa Jeesukseen. Että Jeesus tietää mikä minun ongelmani on ja että hän varjelee lapsiani jos minä "nukahdan". Syytän itseäni jatkuvasti virheistäni, että esim tarjoan lapselle liian kuumaa ruokaa tai unohdan että lapsi leikkii veden äärellä, joten en voi katsoa taakseni jne. Haluaisin olla hyvä äiti, mutta ei hyvä äiti kolhi lapsiaan..

Sitten, minun mieleni kiusaa minua yhä, miten suljen oman pääni? Eli tarkoitan, että edelleenkin epäilyksiä käy mielessäni ja välillä jopa tunnen kuinka paha saa valtaa ja silloin, minun on pakko selättää se, hiljentää! Hävettää että nyt kun olen saanut tulla Jeesuksen eteen, minä yhä epäilen ja yhä paha pääsee luokseni!! Miten saan sen pois niin ettei se enää kiusaa minua, koska se on henkisesti raskasta, taistelen jokainen päivä jonkin asian suhteen. Varsinkin kun itse en osaa antaa itselleni anteeksi edes noita vanhempia juttuja. Tämä on se kaikkein vaikein asia jota olen rukoillut, että osaisin antaa itselleni rauhan. Mutta kun sitten saavutan jonkinlaisen rauhan, katoaa jokin ominaisuus ja sattuu taas jotakin lapsille ja silloin minä taas joudun itsesyytöksiin ja sellaiseen jännitetyn jousen kaltaiseen tilaan. Tuntuu välillä että hermot ei kestä, enkä minä osaa ja että olen ihan yksin.. Viimeinen pisara olisi tähän kaikkeen että minä antaisin sattua lapsilleni jotain peruuttamatonta.. Jos päästän itseni vähänkään helpommalla, sattuu jotakin..

Mutta koska tästä kirjoituksesta näyttää tulevan pitkä kuin nälkävuosi, lopetan ja kysyn vain: Miten minä siis annan itselleni anteeksi?

Kiitos kun jaksoit lukea, rukoilen puolestasi.