Katolista hapatusta ja luterilaista happamattomuutta

Paavius läpivalaisussa, osa 2

Herännäislehden pääkirjoitus 2/2024

Timo Laato

Kerroin edellisessä pääkirjoituksessani lukeneeni entisen roomalaiskatolisen tutkijan Peter de Rosan teosta: Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy (Kristuk­sen si­jai­set: Paaviu­den pimeä puoli). Jatkan kirjoitta­mis­tani tästä aiheesta vielä. Keskityn kuvaamaan lyhyesti paaviutta uskonpuhdistuksen aikana. Täy­den­nän tuon kirjan tieto­ja. Lutherin syntyessä paavina toimi vielä hetken aikaa Sixtus IV (1471–1484). Hän on se, joka rakennut­ti kuu­lui­san Siks­tuk­sen kappelin Vati­kaa­niin. Hän syyl­listyi tavan takaa simoniaan (eli kirkollisten virkojen myymiseen ra­haa vastaan) ja nepotismiin (eli omien sukulaisten suosimiseen kirkollisten virkojen täyttämisissä). Samalla hän ensimmäisenä salli bordellit Roomassa. Ne tuottivat hänelle 30 000 dukaattia vuodessa. Lisää rahaa saa­tiin niiltä papeilta, jotka pitivät omaa naista (s. 101).

Sixtus IV oli paaviksi suorastaan nero. Hän keksi, että aneita voitiin myydä myös kuolleiden hy­väksi. Jo­pa hän itse yllättyi uuden rahasammon suosiosta. Hänestä tuli siten vainajien valtias. Hänen vallassansa oli päästää sielut kuoleman jälkeisestä kiirastulesta sillä edellytyksellä, että kuolleiden läheiset olivat valmiit kaivamaan kuvet­tansa ja maksamaan rakkaittensa kärsimyksen loppumisesta (s. 101). Erityisen taitavaksi aneiden myy­jäksi ko­hosi dominikaaniveli Tetzel, joka oppi nopeasti koskettavan tavan kuvata kuulijoilleen sielujen tuskaa tulen liekeis­sä. Hän oli ahkera ja ansaitsi 20-kertaisen palkan silloisen professorin ansioon verrat­tuna. Li­säk­si kirkko maksoi hänen kulunsa (s. 117).

Kiirastulesta ei ole sanaakaan pyhissä kirjoituksissa. Oppina se on täysin järjetön. Eräs tuon ajan oppinut kir­joitti purevasti anekaupasta: Paavi pystyy pelastamaan yhden sielun kiirastulesta julistamalla armoa maksua vastaan. Yhtä hyvin hän pystyisi pelastamaan yhden sie­lun kiirastulesta julistamalla armoa ilman maksua. Ja jos hän pystyy pelastamaan yhden sielun, hän pystyisi pelastamaan tuhat sielua. Siinä samassa hän tahtoes­saan pys­tyisi pelastamaan joka ikisen sielun. Näin hän voisi hävittää koko kiirastulen. Jos hän ei tee sitä, hän on julma tyranni, joka ilman mitään rak­ka­utta jättää sieluparat kärsimään tuskissansa, kunnes ihmiset lah­jo­vat hänet rahalla (s. 102). Hesekieliä vapaasti lainaten: ”Herralle ei ole mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että hän maksaa ja saa elää.”

Muistan lukeneeni äiti Teresasta lyhyen haastattelun. Siinä hän kertoi tehneensä sisarjärjestönsä kanssa niin paljon hyviä tekoja, että koko kiirastuli on tyhjentynyt. Tässäkö hän, joka niin uhrautuvasti rakasti köyhiä In­ti­an Kalkutassa, osoitti rakkauttaan myös kärsiviä sieluja kohtaan kiirastulessa? Vastaavaa en muista lu­keneeni yhdestäkään paavista. Tosin voi perustellusti kysyä, miksi Kristuksen sovitustyö ristillä ei riittäisi, jos syntisten ihmisten osoittama lähimmäisenrakkaus riittää. Äiti Teresa taisi olla niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Se, joka kiel­tää kiirastulen, on Trenton mahtipäätöksellä iäti kirottu.

Lutherin ollessa noin 9-vuotias uudeksi paaviksi nousi Aleksanteri VI (1492–1503). Hän jatkoi tuloksekasta ane­kaup­paa ja rahojen tuhlausta. Hänellä väitetään olleen kymmenen tunnustettua lasta (joista tosin joidenkin kohdalla vallitsee pientä epävarmuutta). Hän piti tieteestä ja taiteista. Niiden parissa hän osoitti etevyyttä. Hän poltti paavikuntaa arvostelleen Girolamo Savonarolan roviolla 1498. Kun hän itse kuoli, hänet saatiin vain vaivoin tungettua arkkuunsa. Ilmeisesti myrkytys (tai sairaus) oli muuttanut hänen ruumiinsa lähes muodot­tomak­si massaksi. Paavi Julius II (1503–1513) ilmoitti myöhemmin, että olisi jumalanpilkkaa rukoilla kirotun puolesta. Hänestä oli siksi pyhäinhäväistystä pitää sielunmessua Aleksanterin edestä (s. 104–110).

Julius II oli sotaisa paavi, jota kiinnosti maallisen vallan tavoittelu. Hän aloitti uuden (eli nykyisen) Pie­tarin­kir­kon raken­nus­työt Roomassa varoituksista piittaamatta. Häntä kutsuttiin nimellä Il Papa terrible (kauhistut­ta­va paavi). Hänellä oli ainakin kolme avioliiton ulkopuolella syntynyttä tytärtä, jotka syntyivät ennen kuin hä­net valittiin paaviksi (s. 111–113).

Uskonpuhdistuksen alkaessa paavina toimi Leo X (1513–1521). Hän oli tuhlari, joka sotien sijas­ta käytti rahaa oman hovinsa huvituksiin. Hänellä oli oma erikoinen lemmikkinsä, valkoinen elefantti Hanno, jonka hän hau­tasi Vatikaaniin ja jonka luut nostettiin ylös 1962. Ylellisen elämäntavan ylläpitämiseksi rahaa oli myös pakko saada jostakin. Aneiden lisäksi hän jatkoi virkojen myymistä: Sixtus IV pani myyntiin ”vain” 650 virkaa, mutta Leo X jopa 2150 virkaa (s. 115). Paavi Leo X oli naimaton (kuten olettaa sopii). Hän nimitti nuoria miehiä kar­dinaa­leik­si. Hän kirjoitti Lutheria vastaan bullan, jossa hän luetteli erinäisiä harhoja uskonpuhdistajan kirjoi­tuksista. Se julkaistiin 1520 nimellä Exsurge Domine, jonka voi raumalaisittain kääntää vapaasti: Eik surgee­ta dom­mone. Mainittakoon edelleen, että Vatikaanin paavillisissa asunnoissa on kylpykam­mio, jonka erootti­set fres­kot Rafael maalasi 1516. (Sinne yleisöltä on yleensä pääsy estetty.)

Uskonpuhdistuksen edetessä paavina toimi Klemens VII (1523–1534). Hän oli omasta lahjakkuudestaan huo­li­matta “yksi tuhoisimmasta paaveista” (s. 114: ”one of the most disastrous of all popes”). Tosin kardinaalina hän onnistui monessa suhteessa, mutta paavina hän epäonnistui valtapolitiikassaan lähes täydellisesti (osit­tain hänestä itsestään riippumattomista syistä). Hän jatkoi jo tutuksi tullutta simonian ja nepotismin har­joit­ta­mista. Kirkon va­rat menivät sotimiseen sekä osittain kulttuurin ja taiteen hyväksi. Täyttä varmuutta ei ole siitä, oliko hänel­lä lapsi palvelustytön kanssa.

Uskonpuhdistuksen alkaessa syntyi iso kohu Konstantinuksen lahjakirjasta (Constitutum tai donatio Con­stan­tini). Siinä keisari Konstantinus Suuri muka lahjoittaisi Rooman valtakunnan läntisen osan paaville kiitollisena saamastaan hengellisestä opetuksesta. Se, joka rohkenisi kiistää tällaisen vallansiirron, joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, saisi vastaansa Pietarin ja Paavalin sekä palaisi alimmassa helvetissä yhdessä Saatanan kanssa. Asiakirjan aitoudesta käytiin kiivasta keskustelua varhain, mutta vas­ta 1400-luvulla Lorenzo Valla paljasti sen väärennökseksi. Tosin hänen tutkimustuloksensa pyrittiin salamaan, kunnes ne putkahtivat esiin 1517. Useat paavit olivat perustaneet valtapyyteensä täysin tekaistuun dokumenttiin. Kuinka paljosta verenvuodatukses­ta oli­si säästytty vuosisatojen aikana, jos valheella olisi ollut lyhyemmät jäljet? Vasta Pius VI tun­nusti vihdoin 1789, et­tä ky­se on väärennöksestä. Luther oli ymmärtänyt sen yli 250 vuotta aiemmin (s. 40–42)!

Kaiken edellisen takia otan lopuksi lyhyesti kantaa roomalaiskatolisen paimenen Oskari Juurikkalan kirja-arvosteluun, joka koskee yhtä Lutherin teolo­gi­aa käsittelevää teosta uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna 2017. Hän pitää lukukokemustaan ahdistavana: ”Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän se minua ahdisti.” Hän kirjoittaa lisäksi: ”Toivon luterilaisten ja Lutherin seuraajien tiedosta­van ja myön­tävän, että mahdollisis­ta ansioistaan [heh heh (kirjoittajan omaa tekstiä)] huolimatta Luther am­puu usein sekä yli että ohi.” Arvos­tan suuresti, että veli Oskari rohkenee kertoa ahdistuksestaan. Ehkä hiukan vieroksun sitä, että hän samalla kuitenkin kirjoittaa ”heh heh” -hengessä. Mutta myönnän, että kyllä minuakin ahdistaa. It­seäni puis­tat­taa se ju­ma­lattomuus, joka vallitsi kristikunnassa uskonpuhdistuksen vuosisadalla. Tuossa pimeydessä Luther näyt­täy­tyy minulle valkeuden tuojana. Hän rohkeni nousta kirkkonsa mädännäisyyttä vastaan! On ih­me, että hän ylipäätään säilyi hengissä, vaikka keisari- ja paavikunnan murhakoneisto oli hänen perässään. Miten on mah­dol­lista, että veli Oskari ei Lutheria lukiessaan näytä ahdistuneen kirkkonsa 1500-luvulla vallinneesta rappiosta? Laina­tak­seni kardinaali Roberto Bellarminoa: ”Muutama vuosi ennen Lutheria ja Calvinia ei uskonnosta ollut melkein mitään jäl­jellä kirkossa.” Hänen mukaansa paavius oli lähes tuhonnut kristinuskon (s. 120).

Paavius läpivalaisussa, osa 3

Herännäislehden pääkirjoitus 5/2024

Timo Laato

Tämä pääkirjoitus on kolmas ja viimeinen osa kirjoitussarjasta, joka koskee paaviutta. Aikaisemmat osat on julkaistu pääkirjoituksina tammi- ja helmikuun Herännäislehdissä. Alkuaan kirjoituk­set on julkaistu Elämä-lehdessä (hiukan lyhennettyinä, erityisesti tämä viimeinen osa). Ne on käännetty myös ruotsiksi ja julkaistu kokonaisuudessaan lehdessä Göteborgs Stifts-Tidning (tämän vuoden kolme ensimmäistä numeroa).

Paaviuden historia on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja erilaisia epätodellisia tapahtumia. Ker­rotta­vaa olisi vaikka kuinka paljon. Jatkan edelleen entisen roomalaiskatolisen tutkijan Peter de Rosan kirjan lukemis­ta, kuten kahdessa aiemmassa kirjoituksessani (Vicars of Christ: The Dark Side of the Papacy, Kristuk­sen si­jai­set: Paaviu­den pimeä puoli). Otan esille valittuja paloja omilla mausteillani. Lukijaa kiinnostanee tietää jota­kin lisää siitä, kuinka paavius kehittyi uskonpuhdistuksen jälkeen.

Kun Luther kuoli 1546, paavi oli vihdoin ja viimein kutsunut koolle (viivyttelemänsä) Trenton kirkollisko­ko­uk­sen (1545–1563). Or­to­­dok­si­nen kris­ti­kunta ei ole tunnustanut sitä ekumeeniseksi konsiiliksi. Se edustaa vain ja ainoastaan Rooman kirkon päätöksiä tai mielipiteitä. Uskonpuhdistuksen arvostelemia räikeimpiä epäkoh­tia poistet­tiin tai lievennettiin. Monia vääriä oppeja vahvistettiin. Trentossa kato­linen kirkko muuttui rooma­laiskatoliseksi kirkoksi omin oppikorostuksin. Se ei enää virallisesti ollut yhden ja yhteisen kristikunnan ääni­torvi (jos se sellaisena oli joskus aiemmin toiminut alkukirkossa yhtenäisen piispakunnan osana).

Trentossa paavin suunnaton arvovalta vahvistettiin. Muut piispat menettivät riippumattomuutensa, jopa sii­nä määrin, että uutta kirkolliskokousta ei tarvittu lopulta yli 300 vuoteen! Rooman kuuria toimi erään­laisena alituisena kirkolliskokouksena, joka jatkoi omia istuntojaan, minkä kiireiltään ehti (”in permanent ses­sion”, s. 19). Viral­li­sia kirkolliskokouksia ei ollut tarpeen pitää. Kun Vatikaanin 1. kirkolliskokous sitten lopulta kokoon­tui 1869–1870, sen päätehtävänä oli vahvistaa oppi paavin ereh­ty­mättö­myydestä ex cathedra (kun hän julis­taa jonkun opetuksensa paavinistuimeltaan koko kirkkoa sitovaksi). Tämä sinetöi vallan absolutismin (ehdot­to­muuden). Kardinaalit, piispat ja muut kirkolliskokouksen edustajat antoivat suostumuksensa sille. Jatkossa hei­dän suostumustaan ei sitten enää kyseltäisi. He voivat kertoa mielipiteensä ja antaa neuvoja. Paavin sana silti ratkaisee. Hän yksin päättää (s. 135).

Vatikaanin 1. kirkolliskokous totesi, että jokaisen oli oman autuuden uhalla uskottava paavin yliherruuteen ja erehtymättömyyteen (s. 97). Hirveä myrsky säesti kokouksen päätöstä, ikään kuin taivas olisi vihas­tunut. Pää­töslauselmaa ei pystynyt kunnolla tavaamaan paperista (s. 133). 140 piispaa oli poistunut paikalta. Vain kak­si rohkeni äänestää vastaan. Heti äänestyksen jälkeen heidän oli tunnustettava erehtyneensä, kun uskalsivat uskotella paavin erehtyneen tai mahdollisesti joskus erehtyvän (s. 134–135).

Päätös paavin erehtymättömyydestä ex cathedra on syvässä ristiriidassa Konstanzin kirkolliskokouksen kans­sa (Concilium Constantiense, 1414–1418). Se oli aikanaan määrännyt, että koko kirkko (mukaan lukien paavi) on alisteinen kirkolliskokouksen kannanotoille. Tämä ratkaisu oli yksimielinen. Silloinen paa­villi­nen kuu­ria tai tu­leva paavi itse (Martinus V) eivät tuolloin protestoineet mitenkään (s. 134).

Kaikesta huolimatta ”monet paavit ovat olleet harhaoppisia”. Väite vaikuttaa ilkeämieliseltä pro­tes­tant­tiselta pro­pa­gandalta. Se pitäisi ehkä siitä syystä jättää vain omaan arvoonsa. Lause on kuitenkin suora lainaus paa­vilta itseltään. Näin totesi paavi Hadrianus VI (1522–1523). Samaa olivat sanoneet jo esim. paavi Innocentius III (1198–1216) ja paavi Innocentius IV (1243–1254). Jälkimmäinen kirjoitti tuohon tapaan se­littäessään kym­mentä käs­kyä. Hä­nen sanansa poistettiin kuitenkin kirjan myöhemmistä painoksista. Se tuntuu kä­sittä­mät­tö­mältä ja ihan turhalta, sillä monet muutkin paavit ovat sanoneet vastaavaa (s. 204). Jos siis luottamus paa­vin erehty­mät­tömyyteen on välttämätön edellytys oikealle uskolle ja ehdoton vaatimus pelastuksen saavuttami­seksi, joutuu vakavasti kysymään, olivatko nuo aiemmat paavit (heille myöhemmin myönnetystä erehtymät­tömyydestään huolimatta) vääräoppisia ja pääsivätkö he ollenkaan perimään iankaikkista autuutta? Näyttää siltä, että paavit olivat erehtyväisiä ennen kuin heistä tehtiin erehtymättömiä opin asioissa.

Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen päätös paavin erehtymättömyydestä ex cathedra perustuu lisäksi pohjimmal­taan vääristettyihin dokumentteihin. Näistä merkittävimmät ovat ns. pseudo-isidoriset dekretaalit eli ennak­kopäätökset, jotka Isidorus Mercator olisi koonnut yhteen. Historiankirjoitus ei tunne tuon nimistä henkilöä, mistä syystä tekijästä käytetään nimitystä ”Pseudo-Isidorus” (eli Vale-Isidorus). Nykyään noita po. dokument­teja kutsutaan yksinkertaisesti vain nimellä ”väärät dekretaalit”, vaikka seasta voi löytyä jotain alkuperäis­tä­kin (s. 58–59). The Catholic Encyclopedia myöntää, että paavit hyötyivät suuresti näistä 800-luvulla kyhätyis­tä väären­nök­sistä, mutta he itse ovat toi­mi­neet ”hyvässä uskossa”. Väärennösten joukosta löytyy myös kuu­luisa Kon­stan­tinuksen lahjakirja, josta on ollut puhetta jo aiemmassa yhteydessä ja jossa Konstanti­nus Suuri muka lahjoittaisi Rooman valtakunnan läntisen osan paaville kiitollisena saamistaan hengellisistä opetuk­sis­ta.

Sittemmin 1100-luvulla munkki Gratianus ryhtyi kokoamaan ja tulkitsemaan noita ja mui­ta de­kre­taaleja. Hä­nen­ teoksensa Decretum Gratiani on epäilyksettä ”kaikkein vaikutusvaltaisin teos”, jonka kukaan koskaan on kir­joit­ta­nut ka­tolisessa kirkossa. Hän lainaa isot määrät varhaisten paavien lausumia. Niistä 324 lainauksesta vain 11 olisi aitoja (s. 60). Gratianuksen teos vaikutti suuresti Tuomas Akvinolaisen näkemyksiin paaviudesta, jotka hän tuo esiin 1200-luvulla julkaistussa kirjassaan Summa Theologica. Tästä on puolestaan sanottu, että se on ”toi­seksi vaiku­tus­valtaisin teos”, joka koskaan on kirjoitettu katolisessa kirkossa. Siinä toistetaan pitkäl­ti samoja harhaisia käsityksiä paaviudesta, jotka oli salakavalasti onnistuttu hivuttamaan silloiseen yliopis­tol­liseen tut­ki­muk­seen (s. 60). Mai­nittakoon vielä, että lopulta väärentäjät eivät enää itsekään olleet aina peril­lä, mikä on väärennös, vaan he rupesivat jopa väärentämään väärennöksiä. Siten he pakottivat historian pal­ve­le­maan eittämätöntä ”teologista totuutta”, jonka mukaan korkein arvovalta maan päällä kuuluu paaville.

Sitä paitsi usko paavin erehtymättömyyteen puuttuu varhaisten kirkkoisien teksteistä. He eivät kos­kaan viit­taa Rooman piispaan jonkun opillisen kiistan ainoana pätevänä ratkaisijana.Hän ei yksin ratkaissut yhtäkään niistä n. 80 harhaopista, jotka vaativat laajempia toimenpiteitä kristikunnalta ensimmäisten kuuden vuosisa­dan aikana. Joskus hyökättiin yleisesti piispojen auktoriteettia vastaan, mutta ei ikinä Rooman piispan ylival­taa vas­taan, koska sellaista ei yksinkertaisesti ollut olemassa (s. 206)! Vatikaanin 1. konsiili väittää, että pää­tös paavin erehtymättömyydestä nojaisi Raamatun selviin todistuksiin sekä aikaisempien paavien ja yleisten kirkollisko­ko­us­ten ohjeistuksiin. Mikään tuosta ei pidä paikkaansa (s. 248). Rooma vain yksinker­tai­sesti jyrää ja murskaa historian ja viime kädessä itse totuuden allensa.

Lopulta joutuu kysymään, miksi kirkko tuli toimeen ilman oppia paavin erehtymättömyydestä liki 1900 vuot­ta. Vatikaanin 1. kirkolliskokouksen jälkeen koko päätöstä ei ole edes tarvittu, paitsi yhden ker­ran. Vasta 1950 Paavi julisti ex cathedra dogmin Marian taivaaseenastumisesta. Esimerkiksi Marian synnitön sikiäminen julistettiin jo 1854. Erillistä arvovaltaa näille opeille varmasti tarvitaan, sillä Raamatussahan ei niistä ole mitään mainin­taa. Paavi on siis yli 150 vuoden aikana käyttänyt omia erikoisvaltuuksiansa tuon ainoan kerran. Lopulta oppi hänen erehtymättömyydestänsä ajaa varsinaisesti hänen oman auktoriteettinsa vahvistamista. Vatikaanin 1. kirkolliskokous päätti tosiasiassa, että paavi on erehtyväinen paitsi silloin, kun hän julistaa jotain ex cathedra eli hengellisen arvovaltansa nojalla. Siitä syystä paavit ovat olleet tavallisia kuolevaisia virheineen kaikkineen, paitsi sen yhden ainoan kerran silloin vuonna 1950. Mutta käytännössä paavista on tullut erehtymätön myös silloin, kun hän ei ole erehtymätön eikä julista ex cathedra. Kuka paaveista on rohjennut tunnustaa, että mo­net heidän paavillisista ratkaisuistaan ovat olleet karkeita virheitä ja että jopa miljoonat kristityt läpi vuosisa­to­jen ovat joutuneet kärsimään niiden takia? Vatikaanissa moni pelkää, että tuollainen tunnustus rapauttaisi sitä säihkyvää gloriaa, joka nyt ympäröi pyhän istuimen haltijaa. Valta on keskittynyt ja keskitetty yhden hen­kilön käsiin ennennäkemättömällä tavalla (s. 262). Lukemattomien (ellei kaikkien) teologisten kysymysten tai moraalisten ongel­mi­en ratkominen jätetään viime kädessä paaville tai paavilliselle kuurialle. Ainoas­taan täy­sin pa­kot­tavas­sa ti­lanteessa aikaisempaa päätöstä voidaan muuttaa tai kiertää ”tulkitsemalla” sitä uudelleen luovasti senhetkistä to­tuutta vastaaviksi (s. 21-22). Siksi Roomassa kaikki valta on ns. ”yhden kortin varassa”. Mutta jos se kortti osoittautuu ”mustaksi Pekaksi” (kansankielinen muoto Pietarista), on kirkkolaitos pahassa pulassa. Nyt on vielä aikaa rukoilla Rooman puolesta sekä kaikkien roomalaiskatolis­ten ja itsemme puolesta, että Herra armahtaisi meitä.

 

—

Rooman kirkko syvässä kriisissä

Herännäislehden pääkirjoitus 2/2019

Timo Laato

Rooman kirkon kriisi ei ota loppuakseen. Se jatkuu ja pahenee entisestään. Monia uusia järkyttäviä pal­jas­tuksia etenkin lapsiin kohdistuneista hyväksi­käy­töistä nousee esiin kuin sieniä sateella. Kirjoitin jo vuon­na 2010 aiheesta pääkirjoituksen, mutta sen jälkeen tilanne tuntuu riistäytyneen täysin hallinnasta. On mahdo­tonta luetella kaikkia tapauksia edes summittain. Kyse on tuhansista ja kymmenistä tuhansista uhreista. Osa heistä on joutunut kokemaan järjestelmällistä kaltoinkohtelua. Tekijät (joista useimmat vihittyjä kirkon pap­peja) ovat saat­taneet jatkaa toimintaansa – ilman sen vakavampia seuraamuksia. Usein heidän esimiehensä ovat tienneet heidän taipumuksistaan, mutta eivät ole riittävässä määrin puuttuneet tapauksiin. Joskus hei­dät on siirretty uusiin seurakuntiin ja uusiin tehtäviin, mikä käytännössä on merkinnyt pahuuden levittämis­tä ja leviämistä laajemmalle. Näin katastrofi on päässyt kehittymään täyteen laajuuteensa.

Ulkopuolisena ei yleisesti ottaen pitäisi ryhtyä arvostelemaan rankasti toisen kirkkokunnan tilaa, ei var­sin­kaan, jos tai kun oma kirkkokunta on syvässä alennustilassa. Suomen evankelislu­terilaisen kirkon pappina ei itselläni ja edustamallani yhteisöllä ole totta totisesti hurratta­vaa. Syyssiivo on jäänyt tekemättä. Kevätsii­vo­usta ei ole luvassa. Eikä luultavasti mitään muu­ta­kaan siivousta. Roskat lakaistaan maton alle ja jätteet jä­te­tään nurk­kiin lo­jumaan. Sekasotku ja epäjärjes­tys kasvavat. Kotona ei viihdytä. Väki karkaa ulos ja tuskin pa­laa ta­kaisin.

Silti luterilaisuuteen on kuulunut hyvin keskeisenä ajatus, että juuri se edustaa puh­dasta ka­tolilaisuutta eli ”yleiskirkollisuutta”, toisin sanoen sitä, mitä Kristuk­sen kirkko on aina ja kaikki­al­la opettanut ja tunnustanut. Siksi ei ole väärin tällaisen kato­li­sen kirkon edus­tajana arvioida nykyisen roomalais-katolisen kirkon kriisiä ja sen syntyyn johtanutta kehitystä. Sitä en tee riitelemisen halusta tai vahingonilosta hehkuen. On suurta kär­si­mys­tä jo­ka kerta, kun laajaa kristikuntaa uhkaavat väkevät eksytykset ja julkeat lankeemukset. Jos siinä jo­ku rupeaa itsetyytyväisenä puhkumaan voitonriemusta ja ajattelemaan, että ”toisen häpeä on minun kun­ni­ani”, häneltä puuttuu silloin epäilemättä se Kristuksen mieli, jonka pitäisi olla velvoit­ta­vana esi­kuva­na jokai­selle (1. Kor. 2: 16 ja Fil. 2:5).

Uudessa Tiessä (10.1.2019) roomalais-katolinen pappi Oskari Juurikkala ruotii kirkkokuntaansa repivää hy­väksikäyttöskandaalia rohkeasti. Hän sanoo: ”On vaikea keksiä vastenmielisempää aihetta puhua.” Hän ker­too joutuneensa muuttamaan kantaansa ”aiemmasta puolustelevasta asenteesta” rehellisempään tilanteen arviointiin. Rooman kirkon papistossa on vaikuttanut (ja vaikuttaa) homoseksuaalinen alakulttuuri, joka pyr­kii oikeuttamaan oman paikkansa. Tämä ”laventelimafiaksi” kutsuttu joukko on suhteellisen laaja, ja se suo­jelee jäseniänsä. ”Tavoitteena on ottaa haltuun pappisseminaareja.” Jää silti vielä avoimeksi, kuinka ”korke­al­le kir­kon hierarkiassa peittelyn kulttuuri yltää”. Jotain viitettä voi antaa se, että yhdysvaltalainen 88-vuoti­as Theodor McCarrick joutui eroamaan kardinaalin tehtävästä viime kesänä. (Sitä ennen kardinaali on eron­nut tehtäväs­tään vuonna 1927.) On esitetty vakava väite, että ”kirkon johdossa tiedettiin vuosikymmenten ajan sarja­saa­­listajaksikin nimitetyn kardinaalin rikoksista”. Edelleen Juurikkalan mukaan ”moni homoseksu­aalisuuden kanssa kamppaileva on päättänyt ryhtyä naimattomaksi papiksi” ikään kuin ”help­pona ratkaisu­na”; se on ollut ”itsepetosta”.  Hän pitää siveettömyyttä ”moraalisena syöpänä”, joka vetää muita puoleen­sa ja ”johtaa tekojen puolusteluun”. Lopuksi hän toteaa, että ”kuollut armo tuudittelee kuolemaan”.

Harvinaisen rehellistä analyysiä minusta. Tähän voisi lisätä, että Rooman kirkossa rehottava siveettömyys ei rajoitu ainoastaan lasten hyväksikäyttöön ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen vaan kattaa koko sek­suaalisuuden kir­jon.  Joskus Paavalin synodin lehdessä Si­saren­poi­ka julkaistiin artikkeli, jonka oli kir­joit­ta­nut Helena Scher­­mutzki (nro 1/1996). Se oli jo sitä aiemmin jul­kais­tu Ko­ti­maa-lehdessä (12.5.1995). Siinä kerro­taan joitakin muistoja ja huomioita katolisen kirkon elämästä, sellaisina kuin ne olivat piirtyneet yhden tark­kaavaisen havain­noit­si­jan mieleen ja sielunmaisemaan. Schermutzki huomauttaa, että kyse ei suinkaan ole pelkistä yksit­täis­tapah­tu­mis­ta vaan ”samankaltaista on usein toistunut eri muodoissa”. Hän paljastaa kato­lisen kir­kon karun to­del­li­­suuden seu­raavaan tapaan:

”Perheen kasvun myötä tutustuin monenlaisiin äiteihin. Heidän joukossaan oli yksin­huol­tajia, joiden las­ten syntymätodistuksessa isän kohdalla oli merkintä ’tuntematon’. Eräällä heistä oli neljä ’tuntemattoman’ isän lasta. Tosiasiassa isä oli hyvinkin tunnettu katoli­lai­nen pappi. En vain saanut tietää kuka, sillä naisen asema ja lasten toimeentulo oli turvattu vain niin kauan, kuin tämä pitäisi kiinni kumppaninsa anonymi­tee­tista (’nimettö­myydestä’). Minulle alkoi sel­vitä, mitä tarkoittaa sana ’kaksinaismoraali’, kun tajusin, et­tä Amelie on vain yksi moni­en, monien joukossa. Minulle kerrottiin kymmenestä pa­pista seitsemällä olevan salavai­mon. Sillä jos katolilainen pappi esim. vasta keski-ikäisenä lail­listaa suhteensa kumppa­niinsa ja näin menettää virkansa, hän jää puille paljaille. Uuden ammatin hankkiminen tässä iässä on vaikeaa; katolinen kirkko ei ole hänestä enää mis­sään virassa kiinnostu­nut.”

Tuskin tämänkään kertomuksen vakavuutta ja todenperäisyyttä käy kiistäminen, vaikka on vaikeaa saada ti­lastollisesti tarkkaa selkoa ”kaksinaismoraalin” yleisyydestä. Silti on kyse äärimmäisen vakavasta ja laajas­ta ongelmasta, ei joistain yksittäisistä valitet­ta­vis­ta poikkeuksista. Uskonpuhdistuksesta lähtien (ja jo aiem­min) katolista kirk­koa on varoitettu uudelleen ja uudelleen pakko­selibaatin vaaroista ja kiroista. Niitä ei kui­tenkaan tä­hän päivään men­nessä ole otettu varteen. Osittain siksi on nyt ajauduttu vaikeaan ja suorastaan sairaalloiseen ti­lan­teeseen. Augsburgin tunnustuksen 23. artiklassa: ”Pappien avioliitto” annetaan silloisen ajan hengellisen säädyn elämästä suorasukaisen lohduton kuvaus. Sitä lukiessa joutuu kysymään, onko lo­pul­ta mi­kään nois­ta myllerryksen vuosista muuttunut. Luterilaiset isät kirjoittivat profeetalli­sen terävästi:

”Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, ovat varsin vaikeasti valittaneet pappien kauhe­aa haureutta ja raa­kaa elämää: nämä eivät ole jaksaneet noudattaa pidättyvyyttä. Todel­la­kin mainitut pöyristyttävät paheet ovat kohonneet huippuunsa. […] Lisäksi monen juma­laa­pelkäävän ja ymmärtävän arvohenkilön on usein kuultu käsityksenään lausuvan, että moinen pakollinen naimattomuus […] ei koskaan ole tuonut mukanaan mitään hyvää, päin­vastoin suuria, surkeita paheita ja paljon ikävyyksiä. Onpa eräs paaveista, Pius II itse […] usein kertonut ja maininnut nämä sanat: Tosin lienee eräitä syitä, joiden tähden hen­gel­listen avioliitto on kielletty; kuitenkin on vielä syvempiä, suurempia ja tärkeämpiä syi­tä, joiden tähden heille avioliitto jälleen pitäisi sallittaman. Paavi Pius lausui nämä sanat epäi­lemättä kuin ymmärtävä ja viisas mies ainakin, tarkan harkinnan jälkeen. […] Jos jyr­kän avioliittokiellon täytyy edelleen jatkua, syntyy kenties puute papeista ja seurakun­nan­paimenista.”

Ajattelen, että viisaana ja monipuolisesti oppineena teologina roomalais-katolinen pappi Oskari Juu­rik­kala ymmärtää em. koko­nai­suuden hyvin laaja-alaisesti. Vierastan kuitenkin sitä, että hän sitten eräässä toisessa yh­te­ydessä pitää Lutheria ”ahdistavana ihmisenä”. Hän sanoo: ”Vaikka kuinka yritänkin häntä ymmärtää, en pääse irti siitä, että hän vaikuttaa epämiellyttävältä ihmiseltä: piiloylpeältä, epäkohteliaalta, muka-kaik­ki­tie­tävältä.” Nimenomaan Lutherista ”ei välity vähimmässäkään määrin sellaista kuvaa, jota voisi pitää esimerk­kinä muille”. Hän tahtoo meidän luterilaisten vihdoin ”tiedostavan ja myöntävän, et­tä mah­dollisista ansiois­taan [Juu­rikkala lisää sulkeisiin sanat: heh heh ] huolimatta Luther ampuu usein sekä yli että ohi”. Ohiampu­misella hän ilmaisee sitä, että ”Lutherin käsitykset ja kuvaukset aikansa katolisesta teologiasta eivät ole kat­ta­via eivätkä muutenkaan aina luotettavia”.

Totuuden nimessä on kyllä tässä yhteydessä sanottava, että Lutherin kuvaukset oman aikansa luostarielä­mästä paljastavat pelot­tavan tarkasti Rooman kirkon syvän kriisin, suoranaisen katastrofin. Voitai­siin puhua aivan hyvin hänen profeetallisesta sanomastaan tälle ajalle. Useissa yhteyksissä hän kirjoittaa vuosien oma­kohtaisten koke­mus­tensa perusteella, mitä on tapahtunut tai tapahtuu näyttävien kulissien takana. Lai­naan tähän yh­den niistä kaikkein lievimmistä teksteistä:

”Mutta kauhistava ja määrätön on Jumalan viha, hän kun näin monen vuosisadan aikana on rangaissut paa­vilaisia heidän kiittämättömyytensä sekä evankeliumin ja Kristuksen halveksimisen vuoksi niin, että on hy­län­nyt heidät ’turmeltuneen mielen valtaan’ (Room. 1:28); ja niin he täydellisesti kielsivät Kristuksen – mi­kä­li hänen nauttimisestaan oli kysymys – ja rienasivat häntä. Evankeliumin sijaan he omaksuivat munkki­sään­töjen ja inhimillisten perinnäissäännösten kauhistukset; niitä he yksinomaisesti ihailivat ja pitivät Ju­ma­lan sanaa [paljoa] parempina. Ja loppujen lopuksi heiltä riistettiin avioliittokin ja heidän pakostakin piti viet­tää tuota saastaista naimattomuuselämää. Asiain näin ollen he ulkonaisestikin saastuttivat itsensä kaiken­lai­silla riettauksilla: aviorikoksilla, salavuoteudella, likaisuuksilla, sodomalaisilla synneillä. Sellainen oli epä­puh­taan naimattomuuden hedelmä! Näin Jumala hylkäsi heidät ansion mukaan sisäisesti turmeltuneen mie­len valtaan ja salli heidän sitten ulkonaisesti langeta näin suuriin rikoksiin, siitä syystä että olivat rienan­neet Jumalan ainosyntyistä Poikaa, jossa Isä tahtoo saada kunnian, ja jonka hän antoi alttiiksi kuolemaan, jotta Pojan – ei munkkikuntiensa – kautta tulisivat autuaiksi ne, jotka uskovat häneen.”

Myönnän, että tällaisen tekstin lukeminen vaikuttaa ”epämiellyttävältä”. Vielä epämiellyttävämpää on lu­kea vastaavaa ja paljon pahempaa päivän lehdistä. Onko se uskonpuhdistajan vika, jos hän kirjoittaa ilkeistä ja likaisista synneistä, jotka olivat täyttä totta hänen omana aikanaan, mutta joista ei silloin tehty pa­rannus­ta ja siksi ne samat synnit nousevat taas esiin tänään? Ajattelen kauhulla, että mitä kaikkea mennyt historia kätkee taaksensa. Jos Rooman kirkko on syyllistynyt järjestelmälliseen siveettömyyteen ja sen salailuun (ku­ten nyt on käynyt ilmi), jos sa­ma meno on jatkunut koko viime vuosisadan (mihin todistusaineisto viittaa) ja jos sama meno oli vallalla jo uskonpuhdistuksen aikana (mistä Augsburgin tunnustus ja Luther puhuvat), on pakko kysyä, olivatko muut vuosisadat siinä välissä jotain muuta. Pelk­kä aja­tus­kin tuntuu epämiellyttävältä. Mutta mitä sitten pitäisi ajatella, jos ollaan rehellisiä? Lutherista voidaan puhua mielestäni umpirehellisenä teologina, joka etsi ja löysi totuuden kaiken valheen keskellä. Siinä hän kelpaa varmasti esikuvaksi aivan kel­le ta­hansa. Kuinka siunattua olisikaan ollut, jos häntä ja hänen työtovereitaan olisi 1500-luvulla kuultu ja to­teltu! Saarnasivathan he Jumalan sanaa oman aikansa paatumuksen ja mädännäisyyden keskellä.

Omalle isälleen Luther kirjoitti kirjeessään Wartburgista 1521:

”Mutta se oli Herran tahto – sen näen nyt – että minun piti tutustua yliopistojen ’viisauteen’ ja luostarien ’pyhyyteen’ oman ja varman kokemuksen avulla, so. monien syntien ja jumalattomuuksien hinnalla, jotta ju­malattomilla ihmisillä ei olisi mitään syytä osoittaa sormellaan tulevaa vastustajaansa sen vuoksi, että hän muka arvostelee asioita, joita ei tunne. Niinpä elin munkkina, en tosin synnittömänä, mutta ihmisten minua moittimatta. Sillä paavin valtakunnassahan jumalattomuutta ja Jumalan herjaamista pidetään suurimpana hurskautena; ei ole puhettakaan siitä, että sitä pidettäisiin pahana.” (M. Luther: Valitut teokset III, s. 39)

(Paavi Franciskus kutsui vuonna 2019 koolle korkea-arvoisen edustajiston Vatikaaniin. Sen tarkoituksena oli pyrkiä käsittelemään rehellisesti Rooman kirkon syvää kriisiä seksiskandaalien myllerryksessä. Saamme pyytää ja rukoilla, että vaikeat kysymykset voitaisiin kohdata avoimesti ja totuudellisesti. Siunatkoon hyvä Jumalam­me kaiken selvitystyön nimensä kunniaksi ja pyhän sanansa voimaan saattamiseksi. Jeesuksen sana ei koskaan joudu hukkaan, vaikka kaikki muu täällä kerran hukkuu. Ks. Matt. 24:35.)

ROOMAN KIRKON ALENNUSTILA – tästä on kyse

Katolisessa kirkossa julkinen kriisi alkoi 2000-luvun alussa, kun USA:ssa paljastui pöy­ristyttävän laa­ja pedofiliaskandaali. Kaikkiaan jopa noin tuhat katolista pappia oli syyllis­tynyt las­ten hy­väk­si­käyt­töön. Monet piispat tiesivät asiasta, mutta eivät kuitenkaan toimi­neet vastuul­lisesti esipaimenen tehtävässään. He salasivat ja peittelivät rikokset. He myös siirsivät hairahtuneita pappeja toisiin seura­kuntiin vieläpä ilman riittävää tai minkäänlais­ta valvon­taa, jolloin sama rikollinen toiminta pääsi jat­ku­maan. Jotkut piispoista ovat tästä syystä joutuneet eroamaan. Vastaavasti tietysti useat väärin­käy­tök­siin syyllistyneet viran­hal­ti­jat. Seurakuntalaiset ovat suuttuneet ja kieltäytyneet tukemasta kato­lis­ta kirkkoa enti­seen tapaan. He pelkäävät, että heidän lahjoittamansa varat käytetään lähinnä erilai­siin oi­keuden­käyntiku­luihin ja vahin­gon­kor­va­us­kanteisiin. Pelolle löytyy vankkaa perustetta. Jo pel­käs­tään Yhdysvalloissa katolinen kirkko on maksanut 20 vuoden ajalta pappien sek­su­aalisen hyväk­si­käytön uhreille arviolta miljardi dollaria.

Pedofiliaskandaalin jälkimainingeissa ruvettiin yhtä lailla Atlantin toisella puolella pen­ko­maan menneitä. Irlannissa tehtiin laaja selvitys, joka julkaistiin viime vuonna. Siitä käy selville, että kato­li­sen kirkon papit olivat käyttäneet lapsia hyväkseen jo 1930-luvulta läh­tien. Eräs tunnusti käyt­tä­neen­sä hyväkseen yli sataa lasta. Toinen kertoi käyt­tä­neen­sä lap­sia surutta hyväkseen melkein neljän­nes­vuosisadan aikana. Jo jonkun verran aikaisemmin Ir­lan­tia oli kohah­duttanut paljastus, jossa erit­täin arvostettu ja laajalti tunnettu ja tiedotus­vä­lineissä jatkuvasti esiintynyt katolinen paimen oli elä­nyt avioliiton omaisessa suhteessa naispuolisen ta­loudenhoitajansa kanssa ja saanut lapsen hänen kans­saan. Näissä ja vastaa­vissa tapauksis­sa toistui sama ratkaisumalli: asiat painettiin ns. ”villai­sel­la”, vaiettiin eikä otet­tu kan­taa, vedottiin väärin perustein sielunhoidollisiin keskusteluihin (ja tietysti sa­las­sapito­vel­vol­lisuuteen) jne. Uhrit jätettiin oman onnensa (tai pikemminkin onnettomuuten­sa) no­jaan. Vasta julkisuus pakotti tapakulttuurin muutoksen.

Sittemmin on paljastunut vielä lisää. Ranskassa istuu useita katolisia pappeja vankilassa seksuaa­liri­kosten takia. Argentiinassa yhtä lailla. Kanadassa on osattu luultavasti selvem­min ja paremmin puut­tua väärinkäytöksiin. Siellä on piispojen toimesta julkaistu laaja ra­portti, jossa hiippakuntia ke­ho­te­taan ”rikkomaan hiljaisuus ja toimimaan nopeasti” seksu­aalisuutta ja ruumiin koskemattomuutta loukkaavissa tapauksissa. Joka tapauksessa esiin­nousseet rikokset ovat niin yleisiä, että niistä ei enää voi­da puhua ”poikkeuksina” tai ”yk­sit­täisinä hairahduksina”. Kyse on hyvin valitettavasta kehityk­ses­tä, jota ei ole osattu ei­kä aina edes tahdottu katkaista.

Ongelman takana piilee tietysti ja ilmiselvästi pakkoseli­baat­ti. Katolisen kirkon pappien samoin kuin munkkien ja nunnien on luvattava, että he eivät solmi avioliittoa vaan antau­tuvat Herran pal­ve­luk­seen ikään kuin täydellä sydämellä. Harvat pystyvät tä­hän. Ih­mi­nen on luon­nostansa seksu­aa­linen olento. Se kuuluu luomisjärjestykseen eikä siinä ole mitään pahaa. Vasta 6. käskyn rikkominen joko aja­tuksin tai sanoin tai teoin koituu synniksi. Sitä vas­toin avioliitos­sa sek­su­aa­li­suus toteutuu Luojan tarkoittamalla kauniilla tavalla. Yhteis­tä avioelä­mää ei siksi kuulu halveksia tai torjua vaan vaalia ja hoi­taa. Selibaatin olisi siksi aina perus­tut­tava vapaaehtoisuuteen eikä suoranaiseen tai epäsuoraan pak­koon. Katoli­sen kir­kon skandaalit eivät lopu, jos sen opetus avioliitosta näiltä osin säilyy muut­tu­mat­­to­ma­na. Sinänsä puhutteleva pyrkimys antautua Herran palvelukseen avioliiton huolista ja vel­vol­lisuuksista vapaana ei (pääsääntöisesti) toimi käytännössä. Pakonomaista selibaattia ei voi pitää onnistuneena vas­tareaktiona nykyiselle nautinnonhaluiselle elämäntyylille. Raa­matun mukainen yk­sin­kertainen ja rakkaudellinen perhe-elämä sopii hyvin yhteen paime­nen viran hengelliseen luon­tee­seen. Olihan esim. Pietari, jota pidetään ”Rooman istuimen ensimmäisenä viranhaltijana” ja ”kaik­kein suurimpana paavina”, naimisissa; hänen anop­pinsa Jeesus paransi kuumetaudista (ks. Matt. 8:14–15, Mark. 1:30–31 tai Luuk. 4:38–39, lue myös 1. Kor. 9:5). Vastaavasti seurakunnan kaitsijasta sää­detään, että hä­nen tulee olla ”yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2 ja Tiit. 1:6).

Kuinka siunattua olisikaan ollut, jos Raamatun sanaa ja Jeesuksen opetusta olisi kuultu ja noudatet­tu. Monet kauheat synnit olisivat jääneet tekemättä ja huutava pappispula (etenkin länsi­mais­sa, esim. Ranskassa) toteutumatta. Ei vieläkään ole estettä totiselle parannukselle. Jumala on kärsivällinen ja anteeksiantavainen niille, jotka katuvat ja pyytävät syntejänsä an­teek­si yksin Kristuksen tähden. Siitä alkaa kristillinen kilvoitus, joka ei etsi omatekoista hurska­utta vaan tyytyy Luojansa tahtoon ja sää­tä­mykseen.