Pääkirjoitus 9/2026

Mitä tulikaan sanotuksi?

Timo Laato, päätoimittaja

Herännäislehden päätoimittaja on jo pidemmän aikaa avustanut Suomen Raamattuopiston Elämä-lehteä kirjoittamalla pals­taa ”Pientä puhetta”. Siinä saa reippaastikin haastaa ”luutuneita kä­si­tyk­siä” ja herätel­lä luki­joita ajattelemaan asioista toisin. Seuraava kirjoitus on alun perin julkais­tu tällaisessa yhteydessä (Elämä-lehti 8/2026, ss. 42–43). 

Raamatussa kiinnitetään usein huomio siihen, mitä puhumme. Siinä ei silloin keskitytä miet­ti­mään, miten oppisimme voittamaan esiin­tymis­kuumeen ja pitämään parempia pu­heita eri ti­lan­teis­sa. Eihän kyse ole mi­stään puhujien koulutustilaisuudesta tai siellä käytet­tä­västä op­pi­kir­jas­ta. Aihe kosket­taa pikemminkin meitä jokaista keskellä arkisten kiireitten. Mi­tä me yli­pään­sä pääs­tämme suustamme ulos?

Puheemme paljastavat usein tahtomattamme meidän sydämemme ti­lan. Jos on tottunut kiroi­le­maan roimasti, ei pysty hillitsemä­än kieltään, ei edes papin kuullen. Jos taas on tottunut joka kään­teessä juoruile­maan, ei pysty suistamaan kieltänsä, ei edes hau­tajaisissa. Viha ja katkeruus pur­kaan­tuvat ilkeinä vuodatuksina, kateus ja ylpeys suun soittamisena. Jeesus opetti vii­saasti, että sydämen kyllyydestä suu puhuu (Matt. 12:34).

Myös turhat puheet kertovat jotain salatusta minäs­tämme. Har­miton huuliveikko, aina ää­nes­sä, suu vir­neessä ja vallaton pilke silmä­kul­massa ei ehkä kykene rehel­li­ses­ti kohtaamaan elä­män ki­peitä ongelmia eikä avoimesti myöntämään tekemiään virheitä. Äkkiä tyyli saattaa muut­tua. Oman pään aukomisesta siirrytään ryminäl­lä toisten päitten aukomiseen. Ei Jeesus syyt­tä varoittanut, et­tä jopa turhista sanoista joutuu kerran tilille (Matt. 12:36).

Lopulta kaikki puheet, joista puuttuu totuus, muuttuvat val­heiksi. Sillä ei ole väliä, kuka pu­huu ja kuinka hyvin. Poliisi tai pappi, poliitikko tai kauppa­rat­su, toimittaja tai si­joitus­neu­voja, kosi­ja tai ko­siske­lija. Ei koskettavinkaan puhe korvaa totuutta, rehellisyyttä, aitoutta. Ja vain ne ratkai­se­vat sano­jemme arvon.

Sillä ennemmin tai myöhemmin valhe kuitenkin palja­stuu. Laih­dutuskuuri ei toimi odotetulla ta­valla mainosten luoma­sta mieli­hyvä­stä huo­limatta. Verot eivät alene hallituksen vakuutteluista huolimatta. Rikas leski ei koe uutta rakkautta tyhjäntoimittajan liverryksistä huolimatta. Edes­men­neen Brezh­nevin sosialismia ylistävästä puhekokoelmasta ei kostu vä­hääkään taannoisista tunteja kestäneistä aplodeista huolimatta. Nimikristit­ty ei pääse taivaaseen papin ”ah niin her­kästä” vaa­li­saarnasta huolimatta. Säästöt hupenevat pörssikeinottelijan varmaakin var­memmista vinkeistä huo­­limatta.

Pahimmassa tapauksessa sunnuntaina kuulee vielä yhden turhan pu­heen kaikkien entisten lisäksi – kirkossa. Saarnatessa jutellaan niitä näitä, puuta heinää. Sen sijaan hyvässä saarnassa juli­ste­taan Ju­ma­lan sanan koko totuutta: tinkimätöntä lakia ja puhdasta evankeliu­mia. Laki ki­ro­aa ja tuo­mitsee mei­dän väärät puheemme ja turhat sanamme, kun taas evankeliumi armahtaa ja pelastaa kaikki rääväsuut ja tuulenpieksijät.

Mutta toisaalta. Muistan kertomuksen, jossa jumalanpalveluksen jälkeen perhe ajoi kotiin. Au­toa aja­essaan isä rupesi arvostelemaan, miten huono saarna oli. Äiti jatkoi, että ei se kuorokaan oikein hyvin laulanut. Vanhempi tytär lisäsi vielä, että kanttorikin soitti väärin. Lopuksi kaikkein pienin Ville-poika tokaisi: ”Minusta tämä oli kumminkin ihan hyvä esitys vai­vaisesta eurosta.” Poika oli katsellut, mitä isä oli laittanut kolehtiin, ja ajatteli sen jäl­keen, että ”tuohon hintaan kelpo esitys”. Tämä kertomus valaisee hyvin, kuinka kaikki siinä autossa tuomitsivat muita ihmisiä ja toinen toisiansa. Vasta pienen pojan suusta saatiin kuulla totuus. Se toivottavasti herätti kaikissa ajatuksen, mitä tulinkaan puhuneeksi ja miksi ylipäänsä avasinkaan sanallisen arkkuni. Ru­koil­inkohan tarpeeksi ennen jumalanpalvelusta? Pyysinkö armokastetta taivaasta, jotta jokai­sen kirk­ko­vieraan silmäkulma kostuisi ilon kyyneleistä?

Joskus kyllä ajatellaan, että mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassa. Perheessä, suvussa tai jos­sain muussa yhteydessä voi olla asioita, jotka on vaiennettu. Niistä ei saa puhua. Ne ovat minun, per­hee­ni tai sukuni salaisuuksia. Ja kun jostain ei puhuta, sitä ei sitten ole olemassakaan. Myös tuomi­os­ta ajatellaan samoin. Kun ei pu­hu­ta Ju­malan tuomiosta, sitä ei koskaan tule. Kun ei varoiteta helvetistä, sinne ei iki­nä joudu. Ollaan vaan hiljaa, niin kaikki menee hyvin. Vaikenemalla pe­las­tu­taan. Näinkö?

Kovin toisenlainen on Raamatun opetus. Kovin toisella tavalla me aloitamme joka sun­nuntai ju­malanpalveluksemme. Vaikka Jeesus varoitti tuomitsemasta toisia, yleisen ripin alkaessa meitä juuri tuomi­taan. Tuomion on määrä alkaa Jumalan huoneesta (1. Piet. 4:17). Se al­kaa sieltä, mis­tä Raamatun mukaan sen kuuluukin alkaa. Se alkaa seurakunnan keskeltä. Vaikenemalla tuomio ei poistu. Päinvastoin. Viimeinen tuomiopäivä on ja pysyy. Kerran se myös tulee. Mutta joka syn­tin­sä tunnustaa ja hylkää, hän löytää armon nyt armonaikana. Silloin hän myös pelastuu.

Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus joutui tuomittavaksi väärien todistusten ja val­heel­lis­ten todisteiden vuoksi. Juuri hänet tuomittiin, joka sanoi ”älkää tuomitko”. Miksi? Vaikka sitäkään ei tuomita, joka ei tuomitse! Silti hänet tuomittiin, koska hän siten otti päällensä meidän kovat ja säälimättömät tuomiomme. Hän otti päällensä myös sen vii­mei­sen tuomion, jota me yritämme välttää, kiertää ja kaartaa. Kun Vapahta­jam­me tuomittiin, hänet tuo­mit­tiin kaikkien pahojen puheitten saattelemana. Ihmiset käveli­vät hänen ristinsä ohitse, he ivasivat ja pilkkasivat nyökyttäen ilkkuen päätään. Jeesus meni kuolemaan, jotta meidän sydämettömät tuomiopuheem­me ja se viimeisen päivän hirveä kadotustuo­mio eivät koituisi iankaikkiseksi kohtaloksemme. Käydään siksi kiittämään häntä! Hän on sen totisesti ansainnut.