Search
Close this search box.

Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 10/2022

Onko laki yhä voimassa?

Timo Laato, päätoimittaja

 

Ongelma

Usein kristityn mieltä askarruttaa kysymys laista ja sen käskyistä. Mitkä niistä ovat häntä yhä si­to­­via, mit­kä eivät? Monelle on selvää, että Kristus yksin on meidän syntiuhrimme. Siksi sellaisia tai vas­taavia uh­re­ja ei enää tarvita, koska hän on kertakaikkisesti kuollut koko maailman puolesta. Mutta entä kaikki muut käskyt? Mitä ja miten niistä kuuluisi ajatella?

 

Jumalan rakkaus – rakkaus Jumalaan – rakkaus lähimmäiseen

Paavali opettaa kirkkaasti, että ”rakkaus on lain täyttymys” (Room. 13:8–10, Gal. 5:14). Se saa alkun­sa Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan, joka sitten synnyttää rakkautta Jumalaa kohtaan, joka ei ainoas­taan synnytä rakkautta lä­him­mäiseen, vaan edel­linen jopa ilmenee jälkimmäisessä. Rak­kauden kaksois­käsky ei si­ten oikeastaan johda kahteen erilaiseen rakkauteen. Syvimmältään rakkauden ole­mus on yk­si. Samoin opettaa esim. 1. Johanneksen kirje:

”Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalaa, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelija, sillä joka ei rakasta velje­änsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalaa rakastaa, jota ei hän näe? Ja tämä käsky on meillä hä­neltä: joka Jumalaa rakastaa, hänen pitää myös velje­änsä ra­kastaman.” (4:20–21.)

 

Room. 12-13: kehotusta rakkauteen

Kirjoittaessaan kristityille (eli niille, jotka jo rakastavat Jumalaa uskon kautta) Paavali luonnollisesti kes­kittyy rohkaise­maan heitä tois­tensa ja jopa vihamiestensä rakas­ta­miseen. Näin hän tekee kaikkialla ja erityisesti Roomalaiskirjeen luvuissa 12–13. Hän alkaa ly­hyet (melko irralliset) kehotuksensa jakees­ta 12:9, jon­ka ensim­mäinen lause sopii koko jakson otsikoksi: ”Olkoon rakkaus vilpi­tön.” Vilpitön rak­kaus ei erottele. Se kohdistuu kaikkiin ja jopa vihamiehiin. ”Siunatkaat vainollisianne: siunat­kaat ja äl­käät sadatelko” (j. 14). Samaa tarkoittaa kehotus luopua kos­tosta (jj. 17-21). ”Sijan antaminen” Jumalan vihal­le, hänen kostonsa kär­si­vällinen odot­tami­nen, toteutuu sangen usein laillisen esivallan kaut­ta, jo­ka Ju­malan asettamana (13:1) on oikein toi­mies­saan ”kos­ta­ja sille ran­gaistukseksi, joka pahaa tekee” (j. 4).  Niinpä määräys esi­val­lan kunnioittamisesta nou­see luonteva­sti juuri kehotukses­ta ra­kastaa vihol­lisia ja jättää Juma­lalle (tai hänen valtu­utta­mil­leen viranhaltijoille) kosto. Tämän jälkeen aposto­li palaa jäl­leen ta­kai­sin lempiaiheeseensa, rak­kauteen. Hän kirjoittaa seuraavasti:

”Älkäät kellenkään velvolliset olko, vaan ainoastaan että te toi­nen toistanne rakastatte, sillä joka toista rakastaa, se on täyttänyt lain. Sillä se: ei sinun pidä huorin te­ke­män, ei sinun pidä tappaman, ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä väärää todistusta sa­no­man, ei sinun pidä himoitseman, ja mitä muuta käskyä on, se tähän sanaan suljetaan: sinun pitää rakastaman lähimmäistäs niinkuin itsiäs. Ei rakkaus tee lähimmäiselle mi­tään pahaa, sen tähden on rakkaus lain täyttämys.” (13:8–10.)

Siten Paavali yhdis­tää Roomalaiskirjeen luvuissa 12–13 yksittäiset keho­tuksensa yhdeksi, yhte­näisek­si kokonai­suudeksi ”ympä­röimällä” ne molemmin puolin sydämellisellä kehotuksella rak­kauteen, joka on ”täy­del­li­syyden side” (Kol. 3:14). Kaiken päätteeksi hän perustelee niitä vielä opetuksellansa lo­pun lä­heisyydestä: ”Meidän autuutemme on nyt lähempänä kuin silloin kuin me uskoimme” (j. 11). Sellai­sena se eittämät­tä kuu­luu viimei­seksi esitystä kruu­naamaan. Koska ”yö on kulunut ja päivä on tul­lut”, ”hyljätkäämme pimeyden työt” ja pukeutukaamme siis ”valkeuden sota-aseilla” ja ”vael­takaamme so­veliaasti niin kuin päivällä: ei ylensyömisessä eikä juopumisessa, ei kammioissa eikä haureudessa, ei riidassa ja kateudessa” (jj. 12–13). Nuo paheet olisivat ristiriidassa rakkauden kanssa samoin kuin mikä tahansa himo yleen­sä (j. 14).

Jo Roomalaiskirjeen 12. luvun alussa Paavali edellyttää rakkautta neuvojensa ja ohjeidensa lähtökoh­daksi sekä niiden täytäntöön panemiseksi. Kri­stuk­sen ruu­miin eli seurakunnan hoitaminen ”kunkin saa­man armolahjan mukaisesti” (jj. 3–8) epäon­nistuu ilman keski­näi­stä rak­ka­ut­ta. Koska lisäksi Kristus on antanut oman ruumiillisen ruumiinsa ruumiinsa eli seurakuntansa hyväksi, kristityt saavat häntä seura­ten uhrata omat ruumiinsa ”eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi” ja osoittaa näin uhrautu­vaa rakkautta lähimmäistensä edestä. Se on heidän ”toimellinen” tai ”järjellinen” jumalanpalveluksen­sa (jj. 1–2). Vastaavasti 1. Korinttolaiskirjeessä perusteellinen opetus armolahjoista (luku 12) huipentuu rak­ka­uden ylis­tyk­seen (luku 13).

 

Rakkaus koko lain täyttämyksenä

Edellisestä seuraa väistämättömänä johtopäätöksenä, että koko laki oikein ymmär­rettynä on yhä vielä voi­mas­sa, jos ja kun puhu­taan kris­tilli­sestä kilvoituksesta. Monesti halutaan tehdä ero vie­lä sito­van mo­raali­lain ja jo rauenneen kult­ti­lain vä­lillä. Käytännön elämää koskevana jonkinlaisena yleisohjeena siitä on apua. Tarkkaan ottaen Paa­vali ei kuitenkaan tee tuollaista erotusta missään. Päinvas­toin, hän vahvis­taa koko lain ja väit­tää rak­kaut­ta sen täyt­tymyk­sek­si! Rak­kaus täyt­tää kultti­lain, kun kuol­leit­­ten eläimi­en sijas­ta kristityt uhr­aavat elävät ruumiin­sa. Syystä heidän juma­l­anpal­velu­stan­sa kutsutaan järjel­li­sek­si erotukseksi vanhan lii­ton ai­kaisesta järjettömästä teu­rastuksesta (Room. 12:1). Viettäessään todel­lis­ta jumal­anpalvelusta rakkauden pyhittäminä he eivät enää tar­vitse mitään ulkonaisia puh­taus- ja ruoka­sää­döksiä tai mää­räyk­siä eri juh­la­päivien vietosta. Rakkaus täyttää myös ne. Sama pä­tee ympä­ri­leik­ka­uksen suhteen. Room. 2:29 opettaa, että se tarkoittaa sydämen ympärileikkausta ”Hen­gessä”, ei ”kirjai­messa”. Juuri Pyhän Hengen kaut­ta Jumalan rakkaus on ”vuoda­tettu” kristit­tyjen sy­dämiin (5:5). Pyhä Henki syn­nyttää heissä sitten vuoros­taan vasta­rakka­utta Juma­laa ja lä­him­mäisiä koh­taan (15:30). Rak­kaus täyttää näin käskyn ympä­rileik­kauk­sesta. ”Sillä oikeita ym­pärileikattuja olemme me, jotka Juma­lan Hengessä palvelemme [Ju­malaa]” (Fil. 3:3). Ilmaus ”Hen­gessä palvele­minen” (latreuontes) johdat­taa ajatukset takaisin ”toimelliseen (järjelliseen) juma­lanpal­veluk­seen” (latreia, Room. 12:1) sydämel­li­sen rak­kaudelli­sena antautu­mi­sena Jumalan palvelukseen.

 

Alkukirkon ”rakkaudenateriat”

Alku­seura­kun­nassa ”rak­kaude­na­teri­at” ilmensivät käy­tännön ta­solla lain täyttämistä rakkauden myö­tä. Ateriayh­tey­den solmimiseen juu­talai­sten ja pakanoiden vä­lillä ei siksi tar­vit­tu esim. vanhatestamen­tillis­ten ruo­ka­sää­dös­ten noudat­tamis­ta tai ympä­ri­leikka­uk­sen suo­ritta­mi­sta. Ne eivät enää saaneet mää­ri­tel­lä keskinäi­sen kanssakäymisen rajoja. Muussa tapauksessahan seu­ra­kunta olisi jakaantunut kahtia: paka­nat oli­si erotet­tu juu­talai­s­ten yhte­y­des­tä kokonaan seu­ra­kunnan ulko­puo­lel­le. Lakihenkiset pyrki­mykset eivät siis sotineet ai­no­a­staan uskon­van­hurskautta vastaan. Ne kumosivat myös käsityk­sen rak­kau­desta lain täyttymyksenä ja edelleen estivät kristillisen rakka­u­den to­teutu­mis­ta. Si­ten lain puolesta kovasti kiivailtaessa sa­malla syrjäy­tet­ään rak­kaus, joka juuri olisi lain täyttymys!

 

Rakkautta ”Hengessä” eikä ”lihassa”, mutta silti ”ruumiissa”

Vaikka kaikkia Vanhan Testamentin käskyjä ei kirkossa ole seurattu eikä seurata kirjai­melli­sesti ”li­hassa”, seurataan niitä yhä edelleen todellisesti ”Hen­ges­sä”, rakkau­den kaut­ta. Ky­se ei kuitenkaan ole mis­tä­än alle­go­ri­soin­ni­sta tai ideali­soin­nis­ta eli jostakin vertauskuvallisuudesta. Paavali ke­hot­taa­ seura­kun­talaisi­ansa uh­raa­maan omat ruu­miin­sa ja ahke­roi­maan hyvän teke­mistä. Hän ei neuvo hei­tä aja­tuk­sen siivillä pakenemaan kauas pois jonnekin haavemaa­il­maan. Rak­ka­us ei muutu paljaaksi peri­aatteek­si. Se on Hen­gen synnyttämää elämää. Rakkaus ei myöskään karsi pois osaa käs­kyis­tä ikään kuin hyö­dyt­töminä (esim. kult­ti­la­ki hy­lätä­än, mo­raa­lila­ki hy­väk­sy­tä­än). Se sulkee jokaisen niistä sisäänsä. Rak­kaus on yksinkertaisesti koko lain täyttymys. Sellaisena se ilmaisee, kuinka Uusi Testamentti rakentuu Van­han Testamentin varaan. Uusi käsky paljastuukin vanhaksi käskyksi. Siten us­kon kautta Aa­bra­ha­min jälkeläisinä pakana­kris­tityt täyttävät juu­ta­lai­sen lain rak­kau­dessa. Voidakseen käsit­tää, kuinka ko­ko laki todella täytetään rak­kau­dessa, hei­dän pitää muut­tua mie­lensä uu­dis­tuk­sen kaut­ta ja tutkia, ”mi­kä Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto olisi” (Room. 12:2).